sunnuntai 14. lokakuuta 2018

GottaCatchThemAll 13.10

Herra seitsemän veen Pokemonharrastus siirtyi yhdellä megaloikalla uusiin ulottuvuuksiin, kun kännykkään sai viimein ladata koko taskuhirviöiden toisen tulemisen aloittaneen aplikaation. Sen jälkeen herra seitsemän vee onkin ollut harvinaisen helppo houkutella niin ruokakauppaan kuin muillekin reissuille. Ajatus yhdistää PokemonGO ja lajikalastus yhteen reissuun ei tule varmaan kenellekään lukijalle yllätyksenä. Näyttämöksi valikoitui blogin kestosuosikkikohde, Ruoholahden kanava, jonka lajiston koostumus näin lokakuun puolella ihan oikeasti kiinnosti. Aivan kitkattomasti virtuaalimörrinkäisten ja reaalieväkkäiden jahtaamisen yhdistäminen ei onnistunut, mutta kohtuullisesti kumminkin.

Kanava oli kyllä totaalisesti hiljentynyt kevään täplishuuman ja kesän särkikalabonanzan jälkeen, sitä vaikuttivat asustavan vain syksyn tullen rannoille parveutuneet kolmipiikit, joita nostelin tasaisin väliajoin ihmettelemään raikasta syyspäivää. Joku iso kala (meritaimen?) mosahti kanavan keskellä, mutta laituripilkkivarustus ei oikein taipunut isojen kalojen tavoitteluun. Joku muu vastarannalla vaikutti olevan liikkeellä juuri niissä aikeissa. Näköhavainto siloneulasta osoitti, että kyllä kanavassa kohtuullisen monipuolinen lajisto asustelee vielä lokakuussakin, vaikka ylös saatu osuus aika yksipuolinen olikin. Pokemon-rintamalla diversiteetti oli aivan toista luokkaa.

Kuralammikkokalastusta 11.10

Näistä nollareissuista on aina yhtä vaikea keksiä jutunjuurta. Tällä kertaa siis testattiin ohimennen särkikalojen lokakuisia syöntihaluja Kyläsaaren lammikoilla (ja havaittiin ne olemattomiksi, sekä aamun aurinkoisessa säässä, että illan umpipilvisessä). Syynä saattoi olla joko vuodenaika, tai sitten sateiden(?) kuravelliksi muuttama vesi. Lammikot olivat ihan kirjaimellisesti maitokahvin värisiä - ainakaan muistaakseni ne eivät ole normaalisti ihan noin sameita.

Lisäksi lyhyt visiitti Viikin koetilanlammelle osoitti, etteivät hopearuutanat olleet sielläkään syönnillä, mutta rantavesissä näkyi pieniä särkikaloja, ehkä allikkosalakoita. Mukana olleet välineet eivät soveltuneet ollenkaan pikkukalojen kiusaamiseen, joten se jäi arvoitukseksi, mutta ehkäpä rankan jäätalven jälkeen lammen kalasto buutattiin, ja allikkosalakat (ja ruutanat) voivat alkaa taas rauhassa kasvattaa kantojaan kohti ylikansoitusta.

maanantai 8. lokakuuta 2018

Kotivesillä 7.10

Ei sitä aina tarvitse lähteä merta edemmäs kalaan. Usein kotivedet toimivat ainakin ajatusten tuulettamiseen ja suoritusmentaliteetista vapaaseen kalasteluun vähintään yhtä hyvin kuin kaukaisetkin kankkulankaivot, eikä elämä lyhene matkoissa kuin tovin.

Silti lähivesilläkin voi olla ennenkokemattomia mestoja. Lauttasaaren Länsiulapanniemi oli itseltäni jäänyt jo vuosien ajan katsastamatta, mikä oli suorastaan häpeällistä ottaen huomioon, paljonko niilläkin rannoilla oli tullut kalojen perässä koluttua. Metron ja fillarin yhdistelmä kiidättivät kalastajan yhdessä hujauksessa rantaan. Kiire selvästi oli ollutkin, jopa siinä määrin että lamppu oli unohtunut matkasta. Onneksi joskus ennenkin on pitänyt pärjätä sillä mitä on, ja kännykästä löytyi kohtuullinen valo yöllisiin seikkailuihin.


Heti ensimmäisestä rannasta löytyi kivisimppu - laji, joka aivan liian kauan onkin onnistunut väistelemään meikäläistä. Välivedessä uivat pikkukalat vaikuttivat kolmipiikeiltä, mutta eihän ihminen sitä usko ennen kuin on testannut. Ihan kiva ranta, joskin pään kokoiset musareet laittoivat jalat koville. Kuin olisi kävellyt pirunpellossa tai rakkakivikossa, paitsi että kivet olivat vielä levän ja veden voitelemia. 

Paikanvaihto Kasinonrantaan eli Hevosenkenkälahden uimarannalle tarjoili päällisin puolin ihan kivan näköisen, mutta kaloista totaalisen aution hiekkarannan. Särkiniemen kohdalla vesi oli niin kertakaikkisen sameaa, että matka jatkui.


Seuraavassa paikassa vesi oli taas kirkasta, ja jonkin aikaa kahlailtuani alkoi kalojakin näkyä. Tokkomainen hahmo sai hetken epäilemään mustatokkoa, mutta niin vain sieltä nousi rakkain vihakalani, mustatäplätokko. Illan huipennus tapahtui pian sen jälkeen, kun yllätin uniltaan hieman isomman kalan. Piruuttani tarjosin tälle särjelle toukkaa, ja yllätyksekseni se ampaisi kiinni. Vielä suurempi oli yllätys, kun punasilmäisen darrakudan sijaan kuiville nousi kotimainen barrakuda, kuore. Kyllähän näitä kuulemma muutkin ovat saaneet öisin lirkkimällä, mutta ensimmäinen tämä minulle oli. Nyt kun niitä älysi katsella, niitä näkyi kohtuullisen paljonkin hieman syvemmässä vedessä. Harmittavasti kamera hyytyi ennen kuin ehdin saada saaliista edustavan kuvan, mutta aivojen muistilokeroon se tallentui onneksi vahvasti. Eläköön kotivedet!

Kampelaoptio 2.10

Sadetta ja 25m/s lounaistuulta - tältä ainakin minun mielestäni koko syyskuun loppupuoliskon säätiedotus Lounais-Suomeen näytti. Oli jälleen aika käydä todistamassa huhut piikkikampeloiden esiintymisestä varsinaissuomalaisilla uimarannoilla totaalisen paikkansapitämättömiksi ja muistuttaa samalla mieleen, miten syvältä lirkkiminen itse asiassa olikaan

Viikkokausien kuumeisen säätiedotusten kyttäämisen jälkeen tuli ennusteeseen kohtuullisen sateeton ja tuuleton iltayön slotti. Pelipaikoille autoillessa ryöpsähti jossain Espoon ja Kirkkonummen kohdalla niskaan sellainen vedenpaisumus, että homman mielekkyys tuntui vahvasti kyseenalaiselta. Taajamien tuollapuolen ajovaloihin osui tienposkesta näätä, joka oli kaikenkarvaisia hirvieläimiä huomattavasti mukavampi bongaus.

Perillä tervehti sateeton, lähes pilvetön taivas ja tyyni merenpinta. Tämän paremmin eivät olosuhteet voisi ollakaan kohdillaan. Hetken kahlailun jälkeen osui tielle ensimmäinen tokko - tarjous, tartutus ja määritys harvinaisen kirjavaksi hietatokoksi. Vasta jälkeenpäin muistui mieleen myös mustatokon olemassaolo, mutta siinä vaiheessa kala oli jo laskettu takaisin ja kuvat jääneet ikuisiksi ajoiksi ottamatta. Kolmipiikkejä, leväkatkoja, massiaisia ja ties mitä - paikoin öinen ranta kuhisi elämää, paikoin se oli pelkkää hiekka-aavikkoa. Kampelan näköisiä kaloja ei tosin näkökenttään osunut. Jossain vaiheessa eteen luikerteli pitkulainen pikkukala. Vaikka teoreettinen teistin mahdollisuus kävikin mielessä, kala näytti sekä vedessä että varsinkin vedettyään itsensä umpisolmuun aivan liikaa kivinilkalta, jotta lajinmäärityksestä olisi ollut mitään epäselvyyttä. Juuri kun ajattelin, ettei tämän kauemmaksi piikkikampelan pyöreästä muodosta Suomen kalastossa päästäisikään, vastaan ui siloneula. Taas ehdin ajatella, että nyt ollaan saavutettu joku päätepiste epätoivoisessa piikkikampelan onginnassa, kun yhdet hiekkaan puoliksi hautautuneet silmät osoittautuivat hietakatkaravulle kuuluviksi - yllättävän hätäisesti sekin syöksyi kärpästoukan kimppuun, pelästyttäen selkärankaisten saaliiden onkimiseen keskittyneen vavanheiluttajan pahanpäiväisesti. Jälleen ajattelin, etteivät Ahti ja Murphy enää viitsisi enempää heilutella keskaria, kun näin sen. Puolimetrisessä rantavedessä lojui kampela, mutta tämä yksilö oli ehtinyt kasvaa korkoa euron kolikon kokoluokasta taatusti jo useamman vuoden, kelpo karjalanpiirakan kokoluokkaan. Massaa otuksella oli huimasti enemmän kuin yksivuotiaalla kohdeyksilöllä - lirkissä oli kuitenkin koon 32 koukku, siima oli hiuksenohut ja kaikki kamat jossain puolen kilometrin päässä rannalla. Ainoaksi hienosäädön mahdollisuudeksi jäi vaihtaa kokonainen toukka puolikkaan tilalle. Tässä olisi hyvät mahdollisuudet joko piikkikampelasaagan eeppiseen loppuhuipennukseen tai totaaliseen mahalaskuun.

Syötti ja painotkin katosivat yhdellä haukkaisulla näkymättömiin suureen suuhun - tartutus ja kiinni oli! Äärimmäisen varovaista uittelua jossain monen metrin päässä häämöttävää rantaa kohden, matalassa kalan nosto hiekalle ja totaalinen tyrmistys. Mikään määrä itsepetosta ei saanut soikeaa oikeasilmäkampelaa muuttumaan pyöreäksi ja vasenkylkiseksi - kala oli kuin olikin tavallinen kampela. Eihän tässä tiennyt pitäisikö itkeä vai nauraa, mutta nauru kuulemma pidentää ikää. Ja kalassa vietettyjä hetkiä ei kuulemma muutenkaan huomioida elonpäivien kokonaiskestoa ynnäiltäessä. Tosin epäilen että piikkikampelan kohdalla lukee hyvin pienellä fontilla, että ne hetket lasketaan päivien kokonaislukuun tuplana.

Jossain vaiheessa nouseva tuuli teki lirkkimisestä epämiellyttävää, mutta samaan aikaan kirkastunut tähtitaivas kruunasi illan. Ei tämä öinen rannoilla rymyäminen ihan tyhmää ollutkaan, tätähän pitäisi harrastaa useamminkin. Ja vaikka jossain vaiheessa olin taas vahvasti sitä mieltä, että sai olla viimeinen reissu piikkikampelan perään, eiköhän viimeistään ensi syksynä kokeilla tätäkin lajia taas.

Uutta yritystä 28.8

Edellinen ankeriasyritys painoi vielä silmäluomissa, kun suunnistimme Henkan kanssa Vanajaveden äärelle samoin aikein. Henkka ei mikään aktiivikalastaja ole, mutta pohjaonginta kuulosti sopivan passiiviselta - mikä ihana tekosyy syödä eväitä ja olla olematta tehokas tuntikausiin.

Paikan löytäminen ei ollut aivan yksinkertaista - reitin rannat olivat rakennetumpia kuin kuvittelin, eikä ystävällisyys ja avoimuus tällä kertaa avannut reittiä rantaan. Lopulta löytyi yksi kaistale, johon kukaan ei ollut mustasukkaisesti paaluttanut omistusoikeuttaan, ja joka vaikutti ihan kohtuulliselta kalastukseenkin.

Onget veteen ja peffat penkkiin, kyllä te lukijat tietänette miten homma etenee. Ankeriaan ongintaan toki liittyy tavanomaista värikkäämpää folklorea, jossa neuvotaan liottamaan sianvereen upotettua ranskanleipää sukkahousuissa houkittimena tai käyttämään milloin ehdottoman tuoreita, milloin taas yhtä ehdottoman hapantuneita syöttikaloja. Meiltä amatööreiltä sekä veret, ranskikset että sukkahousut olivat jääneet kauppaan, olimme kelaonkinemme ja salakoinemme mäskäämättömillä apajille, joten ihmekö tuo, ettei mitään kokemusta kummenpaa kertynyt. Mutta alun sekoilua lukuunottamatta kokemus olis taas vahvasti plusmerkkinen - kaipailin oikeastaan vain makuupussia, ja mahdollisuutta jäädä mestoille koko yöksi. Ehkä ensi kerralla.

Ravustukseksi meni 20.8

Ankeriaan aktiivikalastus Suomessa on muuttunut viime vuosien aikana täysin esoteerisestä salatieteestä keskikohtalaisen pienen piirin harrastukseksi. Matka suurten massojen suosikkilajiksi siikaonginnan tapaan taitaa jäädä toteutumatta, sen verran huterat kotimaisen ankeriaan tulevaisuudennäkymät ovat. Kannat ovat kaikkialla laskussa, uhanalaisuusarviot huutavat punaista, emokalat saadaan kutemaan hormoneilla, mutta kukaan ei tiedä mitä poikasille pitäisi syöttää. Aasialainen uimarakkoloinen, vesistönrakentaminen, muutokset plantonin koostumuksessa - paljon epävarmuutta, vähän vastauksia.

Hieman ristiriitaisissa tunnelmissa otin kutsun ankeriasongelle vastaan. Pohjaonginta on kivaa, uusien ihmisten tapaaminen on kivaa ja uusien paikkojen katsastaminen samoin. Käsitellään ongelmat sitä mukaa kuin niitä ilmenee, eivätkä meikäläisen kalastelut ole yleensä muodostuneet uhkaksi kalakannoille.

Suunta oli tällä kertaa Inkoontietä länteen päin, näyttämö sijaitsi Karjaanjoen varrella. Oppaaksi lupautui kaverinkaveri, paikallinen aboriginaali Nikke, joka osoittautui helvetin kovaksi kalamieheksi ja kaikin puolin mukavaksi tyypiksi. Kahvit huiviin, syötit likoon ja odottamaan. Nikke irroteli illan aikana muutaman lahnan ja pasurin matokoukuista, omat tarjoukseni hävisivät tasaisin väliajoin ja vähin äänin koukuista. Rantavedessä näkyi pieniä kiiskiä ja ahvenet (tai kuhat) piinasivat heittokantaman tuolla puolen pikkukaloja. Alkuillasta koetimme vähän heitellä jigiä, mutta pian rantaan laskeutui niin totaalinen säkkipimeys, että ainakaan heittelystä ei tullut yhtään mitään. Rantavedessä alkoi pimeällä näkyä rapuja, ja näitä aloin epäillä syyllisiksi syöttien katoamiseen. Lopulta yksi jäi kiinni itse teossa, sotkeuduttuaan suuosistaan kuiteusiimaan. Siihen rajoittuivat meikäläisen saaliit tällä erää, joten eipä tarvinnut pohtia ankeriaanonginnan etiikkaa kuin teoriatasolla. Ja mikä parasta, ankearias tuli tälläkin reissulla upotettua jonnekin syvyyksiin.

tiistai 7. elokuuta 2018

Isosaari 5.8

Tämä ei ollut varsinainen kalastusreissu, vaan enemmän piknikhenkinen päiväretki ystävien seurassa. Muutamia seniilejä kolmipiikkejä tuli pyydysteltyä lasten huviksi käsin rantavedestä (yllättävän helppoa, kun nostaa molempien käsien muodostaman kupin kalan alapuolelta. Toiminee tosin vain elämänsä ehtoolla oleviin kolmipiikkeihin, ja kaiketi tokkoihin, eikä juuri mihinkään muuhun).

Uimarannalla näkyi kuitenkin kiintoisampaakin saalista, nimittäin parvi pikkutuulenkaloja. Ilman haavia tai jotain muuta kättäpitempää niitten tavoittaminen oli täysin mahdotonta, mutta ajatus jäi kytemään - tuonnehan pitäisi joskus syyskesällä tai keväästä mennä yöksi, ja koluta rannat lampun ja vavan kanssa.

Taas Ruoholahden kanavalla 1.8

Pasurikuvia tässä bolgissa on nähty ennenkin
Polkiessa taas länsilounaaseen pohdin samalla, kuinkahan kävisi jos kanavalla onkisi vaikka kerran viikossa ympäri vuoden. Tai edes avovesikauden. Varmasti siinä alkaisi hahmottua jotain ihan oikeita säännönmukaisuuksia ja ehkä syntyisi jotain aitoja oivalluksia paikallisesta vesiluonnosta. Meikäläisestä ei noin säännönmukaiseen harrastamiseen taida olla, mutta jostain syystä Ruoholahden kanava kiehtoi nytkin enemmän kuin vaikka mahdolliset hopearuutana- tai pikkusuutarivuodarit. Oletusarvoisesti sieltä ei mitään uusia vuosipinnoja olisi tulossa, eliksistä nyt puhumattakaan. Mutta jos saaliin laadulla ei ole suurta väliä, kalatta tuolta joutuu harvoin poistumaan. Ja tietysti samalla oli tarkoitus tarkistaa mustatäplätokkojen tilanne.

Tämä lahna onnistui imuroimaan litkan molemmat koukut
Aloitin jo hyvinkin tutuilta sijoilta R-kioskin luota, kalastellen kanavan länsireunaa liikkuen pikkuhiljaa merelle päin. Särki ja ahven olivat yllätyksettömästi yleisimmät saaliit, sivuosumina tuli muutamia salakoita, pasureita ja pari lahnaakin. Yksi mahdollinen mustatäplätokko putosi nostossa, mutta yhtä hyvin se saattoi olla vaikka mustatokko tai jopa kivisimppu. Ihan kiva sessio - määrällisesti ja kooltaan saalis oli enemmän kuin kohtuullinen - lajivalikoimakin oli suunnilleen niin monipuolinen kuin kohtuudella saattoi toivoa.





Aurinkoa ja ahvenia 30.7

Helle oli jo pitkään verottanut intoa kaikenlaiseen puuhasteluun - edes kalastamaan ei oikein tehnyt mieli hautovassa kuumuudessa. Osasyy saattoi olla pessimistinen käsitys kalojen yhteistyöhaluista helteellä. Kuumuus ei osoittanut mitään merkkejä päättymisestä, joten ennen pitkää piti vaan sisuuntua ja lähteä kokeilemaan olisivatko kalat yhtä flegmaattisia kuin pyytäjänsä.

Tämänkertainen täsmäpaikka sijaitsi naapurimaakunnassa, Varsinais-Suomen puolella. Aamuvarhaisella matkaan suoriutumalla oli tarkoitus väistää ainakin hetki pahinta grillausta, mutta aika ennen auringonnousua valui kyllä pääosin hukkaan ratin takana istuessa. Auto parkkiin, kartta kännykästä ja paikannus päälle - helppoa kuin mikä. Hetken tallustamisen jälkeen puiden takaa vilkkuikin jo vettä, ja jalat lähtivät kävelemään kohti rantaa. Ensimmäisenä huomion kiinnitti lammen huiman kirkas vesi - näkösyvyyttä oli metritolkulla. Kokeilin hetken mato-onkia, ja vaikka yksi ahven erehtyi kaislikon keskeltä, alkoi nopeasti olla selvää, että lammen mielekäs läpikäynti onnistuisi vain virvelillä.

Hauen puremajäljet pyrstössä
Puntti toiseen haaraan ja pikkuvaappu toiseen, sotkuista huolimatta ratkaisu toimi ihan siedettävästi. Pannukarkeita ahvenia alkoi kertyä kohtuulliseen tahtiin, mikä vallitsevassa helteessä aiheutti välittömän säilytysongelman. Madot ja toukat saivat luvan pärjätä ilman kylmälaukun suojaa, saalis puolestaan jemmattiin kylmäkallejen viereen turvaan ennenaikaiselta kypsymiseltä. Ahventen lisäksi rantavesissä näkyi muutamia haukia. Meikäläisen lisäksi lammella kalasti  kolmen nuoren onkisällin joukko, jolta koetin udella lisätietoja lammikon lajikirjosta, He olivat kuulemma ensimmäistä kertaa kyseisellä lutakolla, joten olennaisia lisätietoja herunut. Jatkoin siis omin voimin kartoituspuuhia ahventen häiritessä projektia tasaisin väliajoin. Välillä tuli kilohauen kanssa erimielisyyksiä yhden ahvenen omistusoikeudesta, mutta köydenveto päättyi sillä kertaa meikäläisen eduksi. Kun ilmeisesti sama kala koetti napata hetken päästä kolmisenttisen Hotta -vaapun kokoelmiinsa, päätin vaihtaa lennossa hauenkalastukseen. Siihen ei ollut tullut kummoisia välineitä mukaan, ja ehkä parempi, että homma loppui nopeasti ja tuloksetta - en tätä kirjoittaessanikaan tiedä, mihin olisin mahdollisen kilon-parin hauen sullonut kylmään, jos sellainen olisi siunaantunut eräksi.

Jossain vaiheessa päätin kahlailla sandaaleissa rantamatalan reunaan. Vesi oli paitsi puhdasta ja kirkasta, myös lämmintä - yhdistelmä, jota ei Suomessa ole tottunut kokemaan missään. Kun vielä jalkojen alla oli pehmeää vaaleaan hiekkaa ja ranta vietti turkoosinsinisiin syvänteisiin, oli hämmästyttävän uskottava Karibia-simulaattori valmis. Ahvenet muuttuivat tarponeiksi tai pompanoiksi, hauet barrakudiksi, ja vastarannalla kahisivat mäntyjen sijaan palmupuut. Olisin lisännyt vielä toisenkin kerroksen osapuilleen lateksimaalin suojakertoimen omaavaa aurinkorasvaa, mutta se oli tietysti autossa, siellä eväitten vieressä.

Olin jo kieränyt melkein koko lammen ja reissu tuntui etenevän kohti luonnollista loppuaan. Päätin kuitenkin vielä mulkaista karttaa ennen kuin suunnistaisin kohti parkkipaikkaa. Omaa sijaintia osoittava täplä oli jossain aivan muualla kuin piti - itse asiassa koko lampi oli väärä.

JATKUU

Lähikalassa 11.-12.6

Yleensä kalaan tulee, syystä tai toisesta, hakeuduttua merta edempänä sijaitseville apajille. Helsingissä (ja aika monessa muussakin suomalaisessa pitäjässä) lähimpään rantaan ei usein ole pitkä matka, mutta ainakin oman lähirannan kalastelu on jäänyt lähes olemattomiin. Tähän on ainakin vielä vakaa aikomus tehdä korjausliike syksymmällä kuha-aikaan, mutta tällä kertaa ajattelin kokeilla, jos vuosilistalta vielä puuttuva sorva suostuisi saaliiksi ihan läheltä.

Lähin ruovikko oli taatusti alle minuutin pyöräilymatkan päässä. Vesi tosin liikkui sen verran rivakasta sen edustalla, että epäilin viihtyisivätkö sorvan ruumiinmuodolla varustetut kalat kovin hyvin mestoilla. Nopeasti paikka osoittautui kuhisevan salakoita. Hieman liian isokokoinen koukku haittasi ylössaantia, mutta tunkua oli onneksi rasittavuuteen asti. Salakoitten lisäksi toukat kiinnostivat ahvenia, joukossa muutamia pannukarkeitakin. Koska pakastimessa tuskin voi olla liikaa syöttikalaa, ainakin kun syyskesän ankeriaskausi on vasta edessä, päätin käydä kurittamassa salakoita vielä toisenakin iltana. Syöttejä onkimaan sinne ehkä tuleekin vielä lähdettyä, sorvaongelle tuskin.

torstai 12. heinäkuuta 2018

Kesäisiä mustatäplätokkokokeiluja 11.7

Aurinkorasvan tuoksu, jono jätskikioskilla ja iloiset ihmiset - varmoja kesän merkkejä. Muutama tunti löysää aikaa keskellä päivää sopi hyvin leppoisaan onkimiseen pyöräilymatkan säteellä olevissa mustatäplätokkopaikoissa. Tällä kertaa en suunnistanut Ruoholahden kanavalle, vaan päätin testata Olympiaterminaalin altaan. Sieltä ei ole koskaan noussut minulle mitenkään valtavia määriä täplätokkoja, mutta kyse lienee lähinnä ajoituksesta. Keskikesä ei näytä olevan mitenkään paras aika mustatäplätokkojen onkimiseen. Lämpenevätkö rantavedet liiaksi, haittaako levä kalastusta vai onko luonnossa syötävää muutenkin yllin kyllin, en ole koskaan kokenut mitään suurta tuntua siiman päässä kesäkuukausina. Tällä kertaa Olympiaterminaalin allas antoi pari tärppiä, jotka kyllä saattoivat olla tokkoja, mutta ei tyhjän pyytäminen niin kivaa ole, että sitä kovin kauan jaksaisi. Vaihdoin jossain vaiheessa Tervasaaren sisäaltaaseen, jossa mustatäplätokkojen on kaikkien muiden paikkojen tapaan näkynyt viime vuosina yhä enemmän. Parhaat paikat olivat pienten uimareitten käytössä, ja kaikkialla oli aika lailla levää, mutta laiturilta nousi pieniä ahvenia ja pasuri. Ei tokkoja, mutta pasuri tarjosi tilaisuuden kokeilla neiti 11 veen pokkaria, jos ei aina jaksa raahata omaa kuvauskalustoa mukana. Hyvin vaikutti toimivan.
Pasurilla on varmasti huonompi päivä kuin minulla - hurjan näköinen selkäevä!

Pyörähdys Porlassa 10.7

Tie vei Lohjan ja Porlan vanhan kalanviljelylaitoksen ohi, joten olisi ollut haaskausta ohittaa paikka kokeilematta, olisivatko paikalliset allikkosalakat syömätuulella. Viisipiikkejä en missään vaiheessa vakavissani suunnitellutkaan onkivani, laji kummittelee lukuisten paikalle tehtyjen hukkareissujen ansiosta edelleen parhaissa kalastuspainajaisissani.

Taivas oli umpipilvinen ja tihkusateinen, eivät mitenkään helpot olosuhteet mikrolajien pyyntiin. Usein rasittavuuteen asti nälkäiset allikkosalakat olivat tänään yllättävän hermostuneita, kylläisiä tai muuten vain koettelivat kalastajaa - yhden pudotin nostossa ja toisen vahingossa rokastin pyrstöstä, ei siis lajipistettä.
Vaikuttiko päähän kiinnittynyt juotikas arvostelukykyyn?
Saman altaan toisesta päädystä nälkäisempi allikkosalakoita etsiskellessäni kärpäsentoukanpalasen koukkuineen haukkasi yllättäen ja pyytämättä viisipiikki. Hieno, tumma kutuasuinen koiras. Eihän tämän näin pitänyt mennä! Täytyy kyllä sanoa, että en valitellut yllättävää käännettä - tänä vuonna yllättävät lajit ovat olleet helppoja ja vaikeita. Haastetta lisätäkseni kalastin koon 26 koukuilla, mikä on ihan ok allikkosalakoille - viisipiikkejä olisi varmasti helpompi saada koon 32 koukuilla. Se ei estänyt useampaa piikkiä yrittämästä, joitakin jopa useampaan kertaan. Itse asiassa en ole koskaan nähnyt sellaista määrää viisipiikkejä - ehkä pilvinen ja tihkuinen sää teki kaloista tavallista rohkeampia. Itse asiassa jos joku on vailla viisipiikkipinnaa, kanta vaikuttaisi olevan varsin runsas ja aikuisia yksilöitäkin näkyi runsaasti. Vaihtamalla pienempään koukkuun olisi varmaan saanut nostelua useita kaloja, nyt ne jäivät muiden koukutettaviksi.
Tällä kertaa puuaidan jakaman altaan isompi puolisko oli selvästi parempi

Perusasioiden äärellä 4.7

Joskus on hyvä palata perusasioiden ääreen. Metsälampia lähemmäs perusasioita Suomenmaassa voi tuskin päästä, ainakin jos puhe on vapaa-ajan kalastuksesta.

Blogin tyyliin epätyypillinen saalispönö
Ahventen ja haukien virvelöinti on kotitarvekalastusta puhtaimmillaan. Itse mökkilampi, veden täyttämä jääkauden suppa, lykkää pelkästään ahvenia. Paljon kiinnostavampi on kivenheiton päässä sijaitseva ison uima-altaan kokoinen suolampi, jossa tuntuu olevan yksinomaan haukia. Aluksi oli vaikea uskoa, että pienessä ja syrjäisessä lammessa ylipäänsä olisi mitään kaloja, mutta pintavedestä bongattu sormenmittainen hauenpoikanen innosti kokeilemaan onneaan. Lähdin kiertämään lampea Rapalaa heitellen, ja sain yhden kilohauen - epäilemättä tämän pienoismaailman ravintoketjun huipun. Peratessa mahasta löytyi pienempi hauki ja sudenkorennon toukka. Koetin miettiä, millainen maailma pelkkien haukien kansoittama lampi on. Ei niitä millään kovin paljon mahdu noin pieneen lampareeseen, mutta täytyy niitä silti olla kohtalaisesti, kun eivät ole hävinneet jo ajat sitten sisäsiittoisuuttaan. Luultavasti niiden esi-isät uivat paikalle kun vedenpinta alkoi jääkauden jälkeen laskea. Useimmat muut samaan mottiin jääneet kalalajit hävisivät nopeasti kun elinympäristö alkoi kehittyä kohti suolampea. Happanemisen edetessä jopa särkikalat hävisivät, jättäen vain hauet ja ahvenet jäljelle. Pieni ja karu lampi ei pysty pitämään yllä kovin suuria kalapopulaatioita, ja ehkä sattuma puuttui peliin - ahventen kutu epäonnistui monena kesänä peräkkäin, hauet harvensivat aikuisten yksilöiden rivejä ja lopulta ahven lajina häviää lammesta, jättäen vain hauen asuttamaan lampea. Hauet sinnittelivät syömällä poikasena vesihyönteisiä, isompana satunnaisia telkänpoikasia ja toisiaan.

Myöhemmin kuulin lankomieheltä, että hän oli saanut lammesta myös ahvenia, mutta olihan tuo sentään hieno ajatusleikki ;)

12 tunnin kalareissu 1.7

Autoilun ja kalastuksen yhdistäminen on joka kerta varsinaista jaakobinpainia. Myönnettävähän se on, että auto helpottaa valtavasti eri lajisten sinttien saavuttamista, mutta toisaalta tieto suhailun ympäristövaikutuksista haukkaa osan harrastuksen rentoutusarvosta. Suuri osa kalastajista mieltänee itsensä ainakin sanan jossain merkityksessä luonnonystäviksi, mutta aikamoinen pokerinaama saa olla, jos moista titteliä sovittelee harteilleen ajeltuaan satoja kilometrejä koukuttaakseen jokusen sintin omaksi huvikseen. Ainakin omat askeleeni nousevat aavistuksen kevyemmin, jos kalapaikoille pääsee ilman kohtuuttomia hiilidioksiidipäästöjä. Toki omatuntoa voi näppärästi huijata yhdistämällä autoiluun sukulointia ja muuta kesälomailua, ja laittamalla reitti kotiinpäin kulkemaan muutaman kiinnostavan kalapaikan kautta.

Nätti!
Tyypillinen nieriäpuro
Ensimmäinen etappi matkalla etelään tuli vastaan parin tunnin ajon jälkeen Jyväskylän tienoilla. Levinneisyyskarttoja tutkimalla selviää, että kaupungin pohjoispuolella on ainakin joskus esiintynyt puronieriöitä. Ensimmäinen puro yllätti laskemalla läheisen järven sijaan siitä pois. Päällisin puolin paikka näytti kohtuulliselta, mutta ei ihan täysosumalta. Kalastona purossa oli tukevasti särkiä, mikä taitaa myös olla ihan tyypillistä ei-ihan-puronieriäpuroille. Ajatus matkan jatkamisestakin kävi mielessä, mutta päätin kokeilla vielä toisenkin puron matkan päässä. Kohde oli luonteeltaan reilusti metsäisempi, ja jo ensimmäinen kokeilu siltarumpuun tuotti tummanpuhuvan kalan, joka ikävä kyllä putosi nostossa takaisin. Kerrankin uskoin yhdestä kerrasta, koukku vaihtoon ja siltarummun toisesta päästä puronieriä penkalle. Alavirran puolelta löytyi vielä muutama nieriä lisää. Lähes jokaisessa syvemmässä montussa tuntui olevan joku kotona. Kovin paljon kauemmas tiestä en viitsinyt harhailla, sillä itikoitten määrä alkoi käydä sietämättömäksi ja lisäksi onnistuin kastelemaan kenkäni soistuneella joenpenkalla. Pikku vastoinkäymisistä huolimatta hieno pysähdys - itse päätelty ja löydetty paikka tuntui erityisen muikealta, vaikka jokivarren roskista päätellen ei meikäläinen ensimmäinen onkisälli purolla ollutkaan. Tästä syystä tarkat koordinaatit jääköön tässä kertomatta - toki jos paikka ei löydy omin neuvoin, voi laittaa viestiä tämän kirjoittajalle.

Toinen stoppi auringonlaskun aikaan oli kaikille jo varmaan tuttu Rutikan lampi Hausjärvellä. Erityisen sopiva oli viimeisessä risteyksessä ennen lampea ollut tienviitta "Monni 4". Monnejahan tänne oltiin tuntu hakemaan. Kyllä lammessa vaikuttaisi ruutanoitakin olevan, mutta melkein kaikilla lienee lähempänä parempia ruutanalampia kuin piikkimonnilampia. Monnit ovat mystisiä ja usein vaikeasti tulkittavia. Päätin varmuuden vuoksi virittää kaksi vapaa pyyntiin, kun kesken madon pujottelun huomasin että ensimmäinen koho oli painunut uppeluksiin. Ensimmäinen monni ei ollut edes irti, kun toinen koho oli yhtä upoksissa. Monnit tuntuivat hakeutuvan kohdalla silloin kun niille itselleen sopi, ja kaikenlainen meikäläiselle luonteenomainen ongen siirtely ja muu säätäminen lähinnä haittasi kalansaantia. Onneksi rannalla sai säheltää onkien, kalojen ja kameran kimpussa sydämensä kyllyydestä, ja lammessa pyyntivuorossa oleva setti sai pyytää rauhassa. Totta puhuen hektisen alun ja auringon laskun jälkeen tilanne rauhoittui selvästi, ja monneja tuli hämärän syventyessä enää yksitellen. Viisi monnia tuntui ihan sopivalta määrältä, ja onnistuttuani tässäkin paikassa kastelemaan kenkäni tuumasin että matka voisi jatkua.

Viimeinen pysäkki oli onneksi lähellä, Jokelan suutarilammikko oli ainakin juttujen perusteella sen luokan kalasoppa, että paljon yli viittä sekuntia ei pitäisi joutua vanhentumaan suutaritärppiä odotellessa. Se tuntui sillä hetkellä jo hieman hyytyneestä onkijasta ihan passelilta ajalta. Viiteen sekuntiin ei kuitenkaan tapahtunut mitään, eikä totta puhuen aika moneen seuraavaankaan. Omien kokemusteni mukaan suutareitten pitäisi syödä ihan sujuvasti vielä pimeässäkin, mutta ehkäpä Jokelan suutarilapsilla oli jo nukkumaanmenoaika. Tämä lienee reissun merkittävin kalastuksellinen saavutus - jäädä Jokelan lammilta ilman saalista.

Väsytti. Liikaa ajamista, liikaa rasvaista huoltsikkaruokaa, ehkä liikaa kahviakin. Kalastusta ei ollut liikaa. Sitä oli yli kahdentoista tunnin kalareissulle aika sopivasti. Enemmänkin olisi voinut olla. Mutta kahdentoista tunnin siirtoajoon sitä oli varmaan juuri sopivasti.

Säyneongella 27.-28.6

Kesäloma vei lomalaisia alavirtaan Leppävirran reittiä. Vielä kauempana alavirran suunnalla olivat ainoat tietämäni asialliset säyneapajat, mutta kukaan ei onneksi kieltänyt niitä yrittämästä myös muualta kuin tunnetuilta ottipaikoilta. Toki näistä lähtökohdista säyneenonginta eteni kuten olettaa sopi, särkiä ja salakoita nostellen. Jossain välissä herra kuusi vee halusi kokeilla onneaan, ja pääsi harjoittelemaan vastanykäisyn oikeaa ajoitusta salakoitten kanssa. Hyvin käynnistynyt leppoisa särkikalojen onginta keskeytyi kuitenkin äkisti ja tylysti kun joku salakkaa selvästi isompi vesipeto nykäisi vavan kaksinkerroin. Kunnon paniikkihan siitä kehitettiin, hyvä ettei onki, poika ja kaikki muukin irtonainen lentänyt partaan yli. Iskä vähän auttoi, ja ihme kyllä ohut siima, pikkuruinen koukku ja tavallinen mato-onki kestivät kaikki, vastapelurin alkaessa osoittaa väsymisen merkkejä. Kaikki edellisen tarinan lukeneet tietävät missä haavi edelleen oli (me emme näköjään opi nopeasti), joten taas saatiin kikkailla saalis laiturille ilman turhia apuvälineitä. Tällä kertaa ei sentään tarvinnut pelätä petokalan 700 hammasta, sillä saalis osoittautui noin puolikiloiseksi ahveneksi, jonka sai napattua kuiville niskasta tarraamalla. Sanomattakin lienee selvä, että saamamies poseerasi ylpeänä suurkalansa kera, sillä suurihan tuo meikäläisten mittapuulla oli. Saaliin tainnustus, verestys, perkaus, dokumentointi ja raportointi sukulaisille ulkoistettiin toki sujuvasti.

Herra kuusi veen suurimus
Säyneonginta jatkui hetken vielä seuraavana päivänä Konnuskoskella. Pikainen kopaisu keskellä päivää ei toki kerro koko kuvaa paikan potentiaalista, mutta meille virta luovutti muutamia edellisiltaista pienempiä ahvenia. Säyneenpyynti jatkui siis samoilla linjoilla kuin edellispäivänäkin,

Vanhus ja meri 26.6

Kallaveden mittapuulla keskikohtalainen järvenselkä levittäytyy edessä syvänsinisenä. Tuoksuu järvelle. Tarkoitus olisi uistella. Lasikuituinen suotuvene on sama, jolla mummokin aikanaan lähti kalaan. Ja sai: ahvenia, muikkuja, kiiskiä, särkiä, lahnanparkkeja (=pasureita), mutta myös haukia, kuhia, mateita, taimeniakin. Meikäläiselle mökkirannasta avautuva järvi oli aina täysi kaivo. Joskus vaahtosammuttimen kokoisena muistan kyllä laiturilta nostaneeni mato-ongella ensimmäiset särkeni ja ahvenani, mutta virvelillä en tainnut saada sieltä koskaan mitään. Eikä ihme - syvyyskarttaa tutkimalla selviää että koko heittokantaman päässä mökkirannasta oleva kaistale järveä on tasamatalaa, metrin ja puolentoista syvyistä, hiekan ja pienehköjen kivenmusareitten luonnehtimaa pohjaa. Ei kaislikoita, ei vitaikkoja, ei hakoja, ei oikeastaan mitään miksi kalat siellä pysähtyisivät. Lisäksi aika usein virvelikokeilut tehtiin nuoruuden innolla mahdollisimman aikaisin alkukeväällä, heti jäiden vähän rannasta raotuttua ja kalastuksen vieroitusoireiden ollessa pahimmillaan. Sen jälkeen paikka todettiin taas kalattomaksi ja katseet suunnattiin jonnekin muualle. Mummo souteli verkkonsa kotirantaa kauemmas ja taisi olla muutenkin kaikin puolin etevämpi kalastaja.

Ei sieltä kumminkaan mitään tule. Ei ole koskaan ennenkään tullut. Lähdetään nyt kumminkin, kai se kuuluu ikään kuin asiaan. Eivät ole hetkeen päässeet haukipelit veteen. Toiseen vapaan nykymuodin mukainen lötkövaappu, muksut valitkoon toisen. Viitsisikö sitä laittaa edes peruketta? Nyt jotain ryhtiä tähän hommaan, teeskennellään nyt vaikka että ollaan tosissaan.

Kalastuskokemusta ja vesistönlukutaitoa on ehkä kertynyt nuoruuden päivistä, ja kokka suunnataan suoraan keskellä selkää nököttävälle matalikolle. Hetken aikaa nykyaikaisilla gps:llä varustettu seurueemme arpoo karikon tarkkaa sijaintia, mutta onneksi joku avulias on tökännyt juhannuskoivunsa lähimmäksi pintaa ulottuvan kiven koloon. Pian alle metristä vettä on joka puolella veneen ympärillä. Kuusamon Proffa jää pohjaan ja peruke antaa viehelukon kohdalta periksi.

H****tti, sinne jäi. Uutta kuvaa vaan pyytämään, vuoroon paukaijavärinenTomic. Eipä tälläkään ole mitään saatu, toisaalta eipä ole kauheasti viime vuosina yritettykään. Jaaha, aika kääntyä kohti kotirantaa. Homma etenee aika lailla käsikirjoituksen mukaan. Mitäs nyt? Pohja? Sukellusvene? On se kala.

Yhtäkkiä toiseen vavoista tärähtää kunnolla. Vastaisku myöhästyy täysin, mutta onneksi liikkeessä oleva vene pitää huolen kalan tartuttamisesta. Aika isolta tuntuu, ja näyttääkin siinä vaiheessa kun liki metrin mittainen selkä nousee veneen viereen.

Äkkiä haavi. Missä se nyt on... Siellähän se varmaan on, edelleen, paikallaan eteisessä. Nojallaan paperikoria vasten.

Hetken aikaa sihtailin haukea ja koetin keksiä, miten haukifanit niitä nostelevat paljain käsin niskasta ylös. Hauki ei lähentelyistä innostunut, vaan painui syvyyksiin. Pasurinonkijan perilliset panikoituivat ajatuksesta siinä määrin, että jotain muuta piti keksiä. Ainut mieleen juolahtanut ajatus oli ottaa mallia Hemingwayltä, ja uittaa saalis purren rinnalla maihin. Ernestihän oli tiettävästi itsekin kova kalamies, kaipa hän tiesi, mitä laittoi romaaninsa Santiagon tekemään. Meikäläisestä on tosin vielä vähän matkaan vanhaan kuubalaiseen kalastajaan, eivätkä edes kuopiolaiset viittaa Kallaveteen merenä, joten ehkäpä saisimme uiteltua saaliimme rantaan ilman haiden väliintuloa. Matka kotirantaan oli koko ajan raukeammaksi käyvää haukea perässä taluttaen yllättävän pitkä. Rannassa riisuin kengät ja hyppäsin polvenkorkuiseen veteen uittelemaan saaliin lopulta maihin. Hurjan kokoinen otus se oli. Kommentit petokalakantojen perimän vaalimisesta, isojen yksilöiden säästämisestä ja isojen haukien kieltämättä hivenen kuivakasta esityksestä lautasella huutoäänestettiin nopeasti kumoon - tämä kala otettaisiin eräksi.

Kuinka iso se sitten lopulta oli? Haavi on sentään yleensä aina matkassa kun sille oletettavasti on käyttöä, puntaria sen sijaan en ole varmaan 15 vuoteen enää kuljettanut mukana. Jälkikäteen hieman harmittaa ettei kalaa tullut mitattua - metri tuskin meni rikki, mutta lähelle päästiin. Haukipinna joka tapauksessa voitaneen tämän kauden osalta katsoa enemmän kuin saaduksi.

Isojen suutareitten jäljillä 25.6

Uudenmaan pienet suutarit olivat jo pariin otteeseen tänä kesänä osoittautuneet meikäläistä ovelammiksi vastustajiksi, joten nyt piti kokeilla, olisivatko Savon isot suutarit kenties nälkäisempiä (tai tyhmempiä). Kohteeksi valikoitui Kuopion keskustan Valkeisenlampi, jossa tunnetusti elää isoja suutareita (ja epäilemättä pieniäkin, mutta en ole koskaan itse saanut tai omin silmin nähnyt alle voipaketin kokoista yksilöä). Muu kalasto koostuu hauista, ahvenista, särjistä ja salakoista. Joskus lampeen on istutettu kirjolohia, siperiansampia ja ties mitä mornaskontteja, mutta matkalla lukemani tieto lampea nykyisin kansoittavista ruutanoista oli itselleni uutta. Virittelin pohjaonget kivilaiturille ja nakkasin mäskit ulpukkameren rantaan. Ajan kuluksi heittelin hetken pehmovaappua hauen toivossa, mutta ilta tuntui olevan toisaalta jo liian pimeä hauelle mutta edelleen liian valoisa suutareille. Ainakin se oli liian tyyni, hyttysiä nimittäin kerääntyi hetkessä piinallisen paljon onkijan seuraksi. Taisin olla kelaonkineni sen verran eksoottinen ilmestys, että sain hyttysten lisäksi muutamaan otteeseen seuraa kaupungin yöstä palailevista kulkijoista. Jossain vaiheessa tyynen vedenpinnan läpi näkyi liikettä - suutarimaisen tukeva olemus, mutta suurisuomuinen kylki ja pitkä selkäevä. Ehdin jo epäillä jonkun istuttaneen lampeen pieniä karppeja kunnes aivot nyrjähtivät oikeaan määritykseen. Ruutanahan se oli. Kultakalan kokoisiin lampiruutanoihin tuttuneelle täysin käsittämättömän kokoinen otus. Ikävä kyllä lähempään tarkasteluun se ei suostunut, mutta ainakin etämäärityksellä lammen ruutanakannan olemassaolo tuli vahvistettua. Isoja ruutanoita Kuopion seudulla havittelevalle lienee kyllä tarjolla helpompiakin paikkoja, niistä toivottavasti enemmän joskus toiste päivitettyjen kokemusten kera. Ilta Valkeisenlammella tarjosi tällä kertaa lähinnä kokemusta, rannalla asti taisi käydä kalakukkokaupungin tyyliin sopivasti yksi kukkoahven, ja niinpä suutaripiina jatkuu.

Ruoholahden kanavalla 24.6

Pitkin kevättä Ruoholahden kanavan mustatäplätokkojen ylivalta vaikutti niin totaaliselta, että muita kaloja ei tuntunut mahtuvan sekaan lainkaan. Poutajakson taittuessa vähitellen sateiseksi oli aika käydä päivittämässä tilanne. Särki, kolmipiikki, salakka, pasuri - neljä kalaa, neljä lajia, eikä yksikään ollut mustatäplätokko! Lajivalikoima oli kokenut totaalisen mullistuksen, enkä lopulta saanut tutuilta jalansijoita R-kioskin sillan luota ensimmäistäkään tokkoa. Tai sitten ne eivät vain ennättäneet toukkaan kiinni, sillä särkikalojen nälkä oli jotain ennenkokematonta. Jos joltain puuttuisi vielä pasuripinna, tuolta sellaisen olisi voinut käydä kuittaamassa taatusti alle viiden sekunnin. Kaikki lähialueen lokit halkeamispisteeseen syötettyäni lähdin valmistautumaan uusiin seikkailuihin.

Tyhjää pyytämässä 19.6

Aikaisemmin blogissa tuli pohdittua kirjallisesti, josko inspiraatio Luoteis-Helsingin lampien suutareiden ja hopearuutanoiden onkimista kohta ylittäisi lähtemiskynnyksen. Lähes helteisenä tiistai-päivänä sitten tuli kokeiltua onneaan nuorisojaoksen kanssa, onkiseuraa tosin kiinnostivat enemmän kahluuallas ja kiipeilymahdollisuudet. Ei ollenkaan huono päätös, kalat osoittivat samansuuntaista mielenkiinnon puutetta onkitouhuja kohtaan, Munkkiniemen puistotien lammesta vetäisin tyylipuhtaat nollat, Tilkan lammista nousi sentään särkiä. Jälkimmäisessä näkyi parvi kohtalaisen kokoisia lahnojakin, mutta ne eivät tarjotusta madosta kiinnostuneet pienessäkään määrin.

Jälleen onginnan matalasuhdanteeseen löytyi onneksi vastalääkettä lintumaailmasta. Munkkiniemen kaislikossa suhisi komea harmaahaikara (liekö siinä selitys vielä viime kesänä hyvinkin ylikansoitettujen rantamatalien autioitumiseen?) Tilkan lammilla bongaisin normaalien telkkien, heinäsorsien ja haapanoitten lisäksi elämäni ensimmäisen liejukanapesyeen. Kaikkea sitä tuleekin vastaan luonnon helmassa remutessa, joskus jopa keskellä kaupunkia.

sunnuntai 17. kesäkuuta 2018

Sunnuntaikalastelua 17.6

Sorva puuttui edelleen vuosilistalta, ja vaikka kieltäydyn ottamasta asiasta sen enempää paineita, oli syytä tarkistaa, tarjoaisivatko Töölönlahden kaislikot helpon lajipinnan. Nuoriso viihtyi hyvin liikuntapuistossa, joten muutaman tunnin aikaikkuna projektiin oli auki eväitten syönnin, kahlaamisen ja pyöräilyn ohessa. Särjet, pasurit ja varsinkin salakat pitivät parhaansa mukaan mielenkiintoa yllä projektiin. Jotkin isommat särkikalat, oletettavasti lahnat, kävivät pyörähtämässä rannassa, onkijan tarjouksista kuitenkaan vähät välittäen.

Lintuharrastajalle lahti tarjoaisi paljon enemmän: poikasiaan sukeltamaan opettavat nokikanat, kalastavat silkkiuikut, harmaahaikarat ja punasotkat normaalien valkoposkihanhien, lokkien ja haarapääskyjen lisäksi. Muuan lintukuvaaja kävikin esittelemässä kamerasta oman retkensä saldoa ja arveli lahden vettä nykyisellään jo kohtalaisen puhtaaksi. Mainio juttu - niin kaloille, linnuille kuin suppailijoillekin. Matkaa jatkaessaan hyvää tarkoittava, mutta Murphyä ja muita onkijaa suurempia voimia tuntematon ornotologi toivotti kovaan ääneen hyvää kalaonnea - sanomattakin lienee selvää, että sorva jäi sillä kertaa saamatta.

Töttöröö 12.6

Kun Keravanjoen alajuoksun töröpaikat olivat joko tyhjillään tai kokeilematta, tie vei onneksi liki pomminvarman töröpaikan ohi ylempänä jokivarressa. Puhun tietenkin Sipoontien sillassa Järvenpään kohdalla. Joki on sen ali kulkiessaan kohtuullisen matala, ainakin osittain hiekkapohjainen ja ilmeisesti täynnä töröjä. Epäilemättä fiksuin lähestymistapa olisi kahlata jokeen ja hakea töröt katseellaan matalahkosta vedestä, mutta nyt ei ollut matkassa lantsareita eikä muutakaan kahluuvarustusta. Onki sen sijaan oli, ja jossain vaiheessa törö päätti armahtaa onkijan - rantautus, yksi (ankea) kuva ja vapautus. Se oli siinä - törö, yksi ainoa ja aika pienikin. Kyllähän tämä lajipinnaksi kelpasi, mutta itse olisin mieluusti syventynyt töröjen sielunelämään vähän syvällisemmin. Kalat olivat kuitenkin tänään asiasta visusti eri mieltä, ja vain itikoitten syödessä vimmatusti totesin että tämä riittäisi tällä erää.

Suutari tai ei 9.6

Ilmojen viilentyessä pahin polte helpotti hetkeksi kalastuksestakin. Vaikka uusien elisten osalta kevätsesonkin oli mennytkin metsään, oli kevät kokonaisuutena yhtä kalastuksen juhlaa. Alkukesän miekkasärkioptiokin taitaa olla tätä kirjoittaessa mennyt vuodeksi ohi, mutta keskikesä, loppukesä ja syksy ovat mahdollisuuksia täynnä.

Välillä on hyvä katsoa lähelle, ja tilaisuuden tullen iltakalaan Luoteis-Helsinkiin. Munkkiniemen lampi Koneen pääkonttorin vieressä on varmaan suutaripaikkana nykyisin kaikkien tiedossa. Tuota lutakkoa tuli aikoinaan kartalta katseltua, mutta varsinainen koekalastusreissu jäi tekemättä. Jälkikäteen on helppo jossitella, mutta olisi ollut kyllä hauskaa tietää, ovatko suutarit majailleet lammessa iät kaiket, vai ilmaantuneet sinne vasta alle kymmenen vuotta sitten.

Tällä kertaa lampea runsaslukuisina, joskin pienikokoisina asuttavat suutarit lymysivät ties missä - muutama ruutana sen sijaan suostui vuosipinnaksi. Samalla reissulla tuli kokeiltua läheinen Niemenmäen hopearuutanalammikko, mutta nämä olivat ihan totaalisen jäässä ja vain muutama särki kävi teeskentelemässä hopsua. Onneksi kesää riittää, jos inspiraatio iskee.

keskiviikko 6. kesäkuuta 2018

Töröttelyä 3.6

Neiti 11 veen luokkakaverin synttärit Pohjois-Helsingissä tarjosivat hyvän tekosyyn livistää muutamaksi tunniksi koluamaan Vantaan- ja Keravanjoen rantoja. Törö olisi mukava vuodari, turpakin kelpaisi. Vesi oli huiman matalalla ja varmaan lämmintäkin kuin kesällä, ainakin Tapaninvainion uimarannalla vaikutti olevan porukkaa nauttimassa kylpylämpöiseksi lämminneestä jokivedestä. Uiminen epäilemättä olisikin ollut mielekkäämpi hellepäivän aktiviteetti, muutamaa särkeä lukuunottamatta kalat pitivät suunsa visusti kiinni. Ei liene kenellekään yllätys, että aurinkoinen keskipäivä ei välttämättä ole se kesän optimaalisin onkihetki. Rannassa voi onneksi törötellä ilman töröjäkin, vanhojen kalattomien paikkojen lisäksi tuli koluttua muutamia uusia, ihan yhtä vinkeitä ja kalattomia nekin - vaan ensi kerralla ehkä toisin.

Kokeiluja 3.6

Välillä on hyvä kokeilla jotain uutta - tässä löytöretkeilyn ja kalastokartoituksen hengessä testattiin tällä kertaa nimetön(?) oja, joka virtailee Vallilanlaakson siirtolapuutarha-alueelta kohti merta. Jonkun kansanmiehen suusta olen tuolle kuullut nimityksen "lapsivesipuro", kaiketi siksi että Kätilöopisto sijaitsee siellä jossain ylävirrassa, missä tämäkin liru saa alkunsa. Moisen nimen voinemme jättää suosiolla omaan arvoonsa.

Oja oli suunnilleen juuri niin vaatimattoman näköinen kuin muistelinkin. Joskus ennenkin oli tätä kuravettä tullut mulkoiltua jonkun villin kalajutun innoittamana, nyt kuitenkin otettaisiin juttujen todenperäisyydestä selvää omakätisesti. Syvyyttä ei ollut taatusti paljon yli 30 senttiä missään, monin paikoin selvästi vähemmänkin. Usko minkään selkärankaisen elämän olemassaoloon oli kovasti koetuksella, mutta niin vaan joku alkoi tutkimusongen kohoa nykiä määrätietoisesti pinnan alle. Sama toistui seuraavassakin paikassa, kunnes koukun pienennyksen jälkeen syylliseksi osoittautui potra kymmenpiikki. Hetkeä myöhemmin myös kolmipiikki liittyi kasvattamaan ojan todennettua lajistoa. Jotain muuta kuin piikkikaloja oltiin kyllä hakemassa, mutta ihan hauska näinkin, tulipa taas todistettua että paljon kumpparinpainallusta kummempaa vesistöä ei pienille kaloille tarvita, ja että etsivä löytää - jos ei kultaa, niin ainakin kolmipiikkejä.

Miksei sitä kymmenpiikkiä voinut älytä kuvata?

lauantai 26. toukokuuta 2018

Äärimmäistä hulluutta 24.5

Päiväkodin kevätjuhla, kummilasten synttärit, hammasraudat. Musiikkiopiston kevätkonsertti, kouluuntutustuminen ja töissäkin pitäisi välillä näyttäytyä. Toukokuu on varmaan joulukuun ohella pahiten ahdettu ohjelmaa täyteen. Toisin kuin joulukuu, se on vielä ehkä paras, tai ainakin monipuolisin kalatuskuukausi, vuoden parasta aikaa. Välillä muut jutut menevät kalastuksen edelle, mutta toisinaan priorisoi itsensä ongella - postausten määrästä päätellen omaa napaa on tullut ihan kiitettävästi huomioitua tänä vuonna.

Välillä on vaikea saada edes itseään limboiltua arjen pyörteistä rantaan, joten ei ihme, että useamman hengen reissujen kohdalla homma tuntuu muuttuvan ihan mahdottomaksi. Tälläkin kertaa matkaan lähti yhden hengen retkikunta - yllättävän vähän se häiritsi, vaikka myönnän mieluummin seurassa reissaavani ja kalastelevani. Ehkä joku raja oli ylitetty, olihan kyseessä sulkavan pyyntiin tähtäävä täsmäreissu Lempäälän Kuokkalankoskille.

Paikallisjunia Lempäälään menee aamu puoli viidestä noin puolen tunnin välein. Liput saa ostettua vaikka puhelimella, kalastusluvat samoin. Mikä parasta, fillarinkin saa nykyään ottaa junaan mukaan, ja ihan ilmaiseksi. Helppoa ja mukavaa!

Mukavuus loppui aika lailla hetimiten perillä: Hämeen ytimessä oli ennen auringon nousua ihan oikeasti kylmä! Helppous loppui samalla tempulla, sillä kalat vaikuttivat olevan ihan yhtä jäässä (tai unessa) kuin kalastajakin.

Sulkavan pyyntiin suositellaan pieniä valkoisia perhoja, eloisia liitsejä ennen kaikkea. Perhokalastus ei oikein ikinä ole kuulunut meikäläisen repertuaariin, vaikka jokin lajin kokonaisvaltaisessa lähestymiskulmassa vesiluontoon onkin aina viehättänyt. Etu-Töölön Kalastimenkin aina hieman kaurismäkiläinen asiakaspalvelu hyppäsi ihan eri sävellajiin, kun kauppoja hierottiin särkiperhoista matojen tai jigipäitten sijaan. Epäilemättä siinä jokin juju on, mutta en ihan täysin voinut välttää ajatusta, että olisin ehkä kuitenkin ennemmin uitellut sitä matoa kohon alla, jos kosken kalastussäännöt olisivat moisen sallineet. Alkuun uittelin hatran mielikuvan varassa rakennettua spinfluga -tyyppistä viritystä, mutta myöhemmin paljon toimivammaksi (ainakin harvemmin pohjarojuihin takertuvaksi) osoittautui paternoster -rigistä vaikutteita saaneella crosover-virityksellä (suomeksi: hihasta vedetyllä patentti-kyhäilyllä).


Ensimmäisenä uskoa homman toimivuuteen koetti luoda sormenmittainen ahven. Seuraavaksi napannut särki oli jo askel oikeaan suuntaan. Virtaveden särjet olivat kokoonsa nähden uskomattoman sisukkaita taistelijoita: välillä olin satavarma, että perhon on napannut pahasti puolikasvuinen toutain, mutta aina ne osoittautuivat särjiksi. Seuraavaksi valkoisen liitsin imaissut pieni lahna oli jo melkein oikean mallinenkin - ja taisi olla kyllä ensimmäinen ikinä perhokalastamani lahna.

Paljon tuon lähemmäksi sulkavaa ei sitten päästylkään. Särkiä, salakoita, muutamia ahvenia, kerran taisi pieni hauki viedä perhon mennessään. Erityisen ikäviä olivat pasurit, jotka saivat joka kerta pumpun jättämään lyönnin tai pari väliin - nyt se sulkava tuli. Paitsi ettei tullut. Särki- ja muutkin kalat tuntuivat heräävän lämpöytilan noustessa, ja iltapäivään mennessä oli itsekin sen verran sulanut, että raaski luopua fleecestä.

Ehkä vesi oli näin lopppukeväästä sulkaville jo niin lämmintä, että ne olivat ehtineet kutea, ja sen jälkeen siirtyneet joukolla tankkaamaan jonnekin ulapoille. Myöhässä oleminen ei sinällään ole mitään uutta sesonkien viuhuessa ohi viikoissa tai jopa päivissä. Toisaalta tässä paikassa aamuun panostaminen ei tuntunut ollenkaan toimivalta ratkaisulta, eli sen puoleen oltiin liian aikaisessa - ei sinänsä mitään ennenkuulumatonta tämäkään. Mutta yhtä aikaa liian myöhässä ja aikaisessa samaanaikaan - se olikin jo aikamoinen temppu. Katsotaan, palataanko sulkavan suhteen vielä kesällä asiaan, vai odottaako uusi yritys ensi kevättä.

sunnuntai 20. toukokuuta 2018

Helleaamun täplishuumaa 20.5

Normitäplis
Nyt oli kamerakin mukana
Mustatäplätokkojen kalastelu, ainakin se versio jota yleensä tulee harrastettua - käytännössä sulan veden laituripilkki parin koukun litkalla - on sen verran erilaista kuin muu onginta tai virvelöinti, että homma tuntuu yhä tuoreelta. Toisaalta täplissaalista voi nostaa sydämensä kyllyydestä ja ajatella  tehneensä jotain hyödyllistä tai ainakin suhteellisen vähän haitallista. Tai sitten tässä on joku syvällisempi kalastukseen tai elämään liittyvä aivovamma, sillä eihän kukaan täysjärkinen fillaroisi pyhänä Ruoholahteen nykimään tokkoja ennen kuin on edes aamukahviaan ennättänyt hörppiä.
Tokon koko kohdillaan
Järkeä tai ei, hauskaa oli. Heräilevä kaupunki, koiranulkoiluttajat, yön viimeiset kulkijat romansseineen tai sydänsuruineen, joku toinenkin vavanheiluttaja. Muutamaan otteeseen sai kertoa uteliaille mitä kummaa oikein puuhaa. Kanavan varikset ja kalalokit selvästi jo tämän tiesivätkin. Täpliksiä nousi, pääosin normikokoisia sormenmittaisia, aina välillä joku isomuskin. Taisi siinä oma täplisennätyskin parantua, tosin kuten pitkäaikaisemmat lukijat ehkä ovat panneet merkille, näitä ei ole ollut tapana dokumentoida mitenkään mittojen tai painojen muodossa. Viitsisiköhän näitä joskus kikkailla ruoaksikin? Tokkojen lisäksi kärpäsentoukista oli kiinnostunut vain pari aivan onnettoman pientä ahventa. Lopulta pohjapaino takertui risuun ja taika tapahtui: penkalle nostetun oksan yksi haara muuttui sätkiväksi siloneulaksi. Yleensä homma menee juuri päinvastoin, satavarmat merineulat muuttuvat maagisesti risuiksi ja meriheinäksi. Huima juttu, kaikkea sitä voi päivään mahtua jo ennen aamiaisaikaa.

lauantai 19. toukokuuta 2018

Vimpan päälle 18.5

Ei ärsyttävästi vuotava nenä ja eteiseen jakkaran päälle unohtunut nenäliinapaketti, aurinkoinen ilta ja terassin kutsu tai edes jonnekin kotioven ja Pornaistenmuurin välille mystisesti kadonnut limapyyhe estäneet onkikuumeen riivaamaa kalahullua. Tällä kertaa mukaan enemmän tai vähemmän ex-tempore mukaan houkuteltu onkiseura ei ikävä kyllä muun siviilielämän kiireiltä joutanut osallistua vimpakarkeloihin, mutta suvannollahan joutuu tunnetusti harvoin yksin onkimaan. Ilmeisesti vuoden alusta Vanhikselle laajentunut jokamiehenoikeus ei vaikuttanut olennaisesti lisänneen väkimäärää - olihan siellä porukkaa aina ennenkin keväisin kuin Hulluilla päivillä. Toisen kerran elämässäni myös tarkastajat kävivät kyselemässä kalalupia, jotka onneksi ovat nykyään kulkevat mukana kännykässä, muuten ne olisivat kuitenkin jossain talvivaraston perukoille jemmatun takin taskun pohjalla.

Outi kerkesi ohi fillaroidessaan todistaa illan toisen kiisken ja ensimmäisen vimpan rantautuksen. Muutamaa pakollista sattumakiiskeä lukuunottamatta ilta oli vimpojen. Ainakin oman analyysini mukaan kaloja tuli kuin kuokalla perunoita kunhan parvi sattui uimaan kohdalle, sitten hiljeni vaihtelevan mittaiseksi toviksi. Ensimmäisestä parvesta nousi nopeaan tahtiin kolme normikokoista vimpulaa. Seuraavasta tohinasta vapa taipui ihan eri malliin, ja totesin että tätä kalaahan pitää väsyttää. Onneksi haavi oli koottuna rannassa ja varsikin riitti juuri ja juuri, tätä kalaa ei olisi ehkä siimasta nostettu ylös. Muurilla omien sanojensa mukaan vain aikaa tappamaan tullut, kuulemmat viimeiset 27 vuotta suvannolla kalastellut, syntyjään eestiläinen vanhaherrakin tuli hämmästelemään kalan kokoa. Itsellänihän ei tällä kokemuksella ole mitään käryä siitä, mikä on vimmoista puhuttaessa kunnon vonkale, mutta kyllähän tämä omaankin silmääni hyvän kokoiselta vaikutti.

Taisteluvamma - muisto verkosta vai täpärä pelastuminen pedon hampaista?
Lopulta koukku jäi pohjaan ja samaan aikaan onkipohja rapsahti taskussa säpäleiksi, joten sopiva sähläysken määräkin tuli täyteen. Muuten tämä reissu, kuten kauden aikana hämmentävän moni muukin, meni ihan käsikirjoituksen mukaan. Toki vimpojen tartutus oli edelleen ihan käsittämättömän vaikeaa: jos kaikki tärpit olisivat tulleet ylös saakka, olisi kalamäärä ollut helposti kaksin- tai kolminkertainen. Kaikki ylös tulleet kalat olivat kyllä todella tukevasti kiinni. Ehkä vastaiskun ajoitus oli liian hätäinen, tai sitten fokus oli liiaksi virolaisherran elämää suuremmissa kalajutuissa. Joka tapauksessa viisi vimpaa tuntui aivan sopivalta määrältä kulinaristisiin kokeiluihin - yhtään useampaan ei olisi oikein tehnyt mielikään ottaa ylös, ja toisaalta pyydä&päästä -meininki tuntui samalla tapaan homman perusluonteen vastaiselta kuin vaikka siika- ja silakkaongella. Siikakausikin varmaan jatkuisi vielä jossain ulkosaaristossa, silakkakausi on toisaalla täysillä päällä ja niin on moni muukin sesonki - kyllä kevät on kalastajan parasta aikaa! 

Iso ja normikokoisia vimpoja mittakaavana

keskiviikko 16. toukokuuta 2018

Vaskikalaa vaanimassa 14.5

Vaskikala oli suomalaisen lajikalastuksen piirissä täysin teoriaa vielä joitakin vuosia sitten: sitten joku viisas onnistui sellaisen pyydystämään ja muutkin totesivat ettei se ole lainkaan mahdotonta. Hatunnosto jälleen kerran lajin pioneereille - rakkoleväpuskien koluaminen yömyöhällä vaskikalan toivossa vaatii epäilemättä rautaista päättäväisyyttä, lujaa innostusta ja varmaan hieman hulluuttakin, jos homman toimimisesta ei ole kerrassaan mitään takeita. Toisten avaamaa latua käyttävät perässähiihtäjät ovat ainakin tietoisia, että temppu on periaatteessa mahdollinen.

Lauttasaaren rannat olivat meikäläisen osalta jääneet aika vähälle koluamiselle viime vuosina, ja taisinpa päätyä aivan kokonaan uusille apajillekin. Ajattelin lämmitellä onkimalla vähän tokkoja, mikä varmaan oli ihan hyvä ajatus, sen verran ruosteessa rutiini minikalojen pyyntiin oli. Onneksi kaloja oli paljon, etenkin mustatäplätokkoja. Pieniä, isoja ja aivan valtavia. Muutos muutamien vuosien takaiseen tilanteeseen oli järkyttävä. Tiheydet olivat sitä luokkaa, että hakemattakin tulivat mieleen vieraslajikeskustelun klassisimmat esimerkit Australiasta, luvuttomat kanilaumat ja mattona maata peittävät sokeriruokokonnat.

Onneksi muitakin kaloja oli, ainakin hietatokkoja, kolmipiikkejä, kivinilkkoja, mutuja ja salakoita tai vastaavia. Hietatokkoja tuli muutama tsekattua ja joku kolmipiikkikin kävi ihmettelemässä yötä pinnan päällä. Olisi pitänyt malttaa yrittää kivinilkkaakin vuodariksi, kun niitä tyrkyllä oli. Kivisimput sen sijaan olivat jossain muilla mailla, vaikea kuvitella että täplisten paljous ei vaikuttaisi muiden lajien runsauksiin.

Virtaukset rannassa noudattivat jotain ihan hämärää logiikkaa, ja veden liikkuessa ulapalta rantaa kohti näkyvyys putosi vähän väliä murto-osaan. Vaskikaloja ei näkynyt, mikä taitaa olla tämän lajin saamisen suurin kynnys. Epäilemättä jossain vaiheessa tulee vielä tehtyä uusi yritys, nyt matkaan tarttunut miesflunssa ja yöunien kohonnut kurssi kääntävät mielenkiinnon muihin lajeihin.

sunnuntai 13. toukokuuta 2018

Jäätelökauden avaus Ruoholahden kanavalla 13.5

Äitienpäivä oli mitä aurinkoisin, suorastaan helteinen. Perheen äiti hikoili töissä, me muut suuntasimme askeleemme vilvoittavan veden ääreen Ruoholahden kanavaan. Olimme mustatäplätokkomestoista ehkä klassisimmilla - merituulen vaikutuspiirissä ja sillan varjossa olo oli varsin parahultainen. Oman osuutensa lämpöhalvauksen ennaltaehkäisyyn tarjosi myös kanavan rannassa toimivan jäätelökioskin myyjä.

Kalojen suhteen olimme suorastaan maratontahdissa: ensimmäinen mustatäplätokko oli rannalla taatusti alta kymmenen sekunnin (Yhdellä kädellä! Samaan aikaan sulavan jäätelön kanssa kikkaillen!). Salakka nousi melkein samaa salamavauhdilla. Ehkä kanavasta olisi voinut saada vielä kolmipiikin (tai kivinilkan), mutta tämä lajikirjo riitti tällä erää enemmän kuin hyvin. Vierestä nostettiin ihan komean kokoinen lahna, eli ei kanava toki pelkkä hupionkikohde ole.

Neiti 11 vee ja herra kuusi vee pakotettiin syömään tötterönsä loppuun ennen vavan varteen siirtymistä, mutta sen jälkeen meno oli vakuuttavaa. Neiti 11 vee saalisti nimiinsä päivän monipuolisimman setin onkimalla kiipeilyn ja varpaiden uittamisen ohessa täpliksen, salakan, ahvenen ja särjen, osan varmuuden vuoksi moneen kertaan. Viime kesän täplisongintoja suvereenisti hallinnut herra kuusi vee otti jälleen vahvan kiinnityksen tokkokuiskaajan arvonimeen nostamalla kanavasta aivan valtavan mörököllin. Tuskin onki oli takaisin pyytämässä, kun herra kuusi vee nosti toisen, vielä edellistäkin isomman metusalemin kuiville. Kyllähän täplikset tunnetusti kasvavat isoiksi, mutta tällaisia en ole ennen nähnyt kuin muiden valokuvissa. Lopuksi löytyi vielä todellinen täplispankki, samasta kohtaa nousi yhtenä köytenä toinen toistaan pienempiä tokkolapsia. Annoin venepilkkivavan herra kuusi veelle kamojen pakkauksen ajaksi, niin rannalle nousi - varmaan jo arvaattekin - kolmas isomus. Huikeaa settiä, näillä näytöillä täytynee alkaa vakavasti harkita nuorison ilmoittamista mustatäplätokon onkikilpailuihin, meikäläinen voi suosiolla jäädä huoltoketjuun

.

lauantai 12. toukokuuta 2018

Kolmas kerta toden sanoo 12.5

Vimpa viimein
Vanhakaupunginkosken suvanto kuhisi taas kalaa ja rannat pyytäjiä. Oikein kansainvälisessä venäläis-kiinalais-turkkilaisessa seurassa pääsin itsekin kokeilemaan onneani vimman pyynnissä. Molemmin puolin kohdekaloja nosteltiin Pornaistenmuurille, joten usko omaankin onnistumiseen oli kova. Ensimmäinen hahmoltaan ja elkeitään vimmaksi etätunnistettu kala ravisteli itsensä kuitenkin irti nostossa. Uutta matoa koukkuun pujotellessa mietin että alkaapa koukku olla jo aika kämäisen näköinen. Kun toinen vimpa karkuutti itsensä, meni koukku vaihtoon manailun ja oman jääräpäisyyden voivottelun säestyksellä. Tällä kertaa vedenhaltijat olivat niin höveleitä, että antoivat vielä kolmanen vimpan, joka nyt tulikin ihan ylös asti. Aika helpolla se loppujen lopuksi taas tuli, kyllä näitä täytyy yrittää saada lisääkin.

Vimpojen kanssa samaan aikaan syönnillä olivat lahnat, näiden lopetettu aloittivat särjet ja pasurit murkinoinnin, ja viimeisenä aamupalapöytäänsä tulivat ahvenet ja kiisket. Hämmentävä vuosi, kun Suomen yleisin kala liittyy saatujen lajien listalle vasta järjestysnumerolla 7. Ahventen koko Vanhiksella oli enemmän kuin kohdallaan; sitäkin pahemmalta tuntui, että ne olivat myrkyllisinä syömäkelvottomia. Aamuyhdeksään mennessä syönti tuntui hyytyvät täysin, mikä oli ihan sopiva aika poistua itse aamispöytään.


Halli ja alli 10.5

Vaikka siikakausi olikin jo kertaalleen julistettu päättyneeksi, ei se toki estänyt tekemästä vielä yhtä yritystä helatorstaina, varsinkin kun mukaan lähti jälleen Juha poikien kanssa. Tunnelmaa nostatti tieto, että ainakin viereisellä tontilla onkinut daami poistui saaresta pari siikaa ja ahventa painavamman saalinpussin kera.

Aikaisen lounaan ja päivällisajan väliin sullottu lapsireissu ei ajoituksen puolesta ollut mitenkään ideaalia kalantuloa ajatellen. Varhainen aamu tai ehkä ilta olisivat olleet ainakin näin aurinkoisena päivänä varmaankin parempia vaihtoehtoja. Meille ahti tarjoili toinen toistaan pulleampia kiiskejä, joista joka ikinen paljastui täynnä mätiä oleviksi naaraiksi. Jokunen särki tarjosi vaihtelua kiiskimonotoniaan, neiti 11 vee vei perheen tokkomestaruuden pyydystämällä ensin siikaongella mustatäplätokon, ja sen jälkeen käsin salaattikulhon kokoisesta kalliolammikosta hietatokon.

Jee - kiiski
Nihkeähkö ja kaikkia muita lajeja kuin siikoja edustanut kalantulo ei onneksi tainnut vakavasti häiritä ketään. Hippaleikkien, kenkien kastelun ja muun tavanomaisen oheistoiminnan lisäksi rannasta löytyi kuollut, nuori harmaahylje. Ei ole elämän alku helppoa luonnon omille kalastajille. Hallin lisäksi rannassa lojui jo pääosin takaisin luonnon kiertoon liittynyt allivainaa. Näiden päälle vielä kaikki siikaonkijoitten perkkeet ja tähteet, niin alkaa olla jo pieni ihme että Larun varikset vielä jaksavat lentää paikasta toiseen.

Olisi ollut kiva saada vieraille joku siika kotiinviemisiksi, mutta se taitaa jäädä ensi kevääseen. Ehkä sitä odotellessa keksitään kuitenkin jotain muuta.

Simppujen jäljillä. Myös SaminSyötti 8.5

Illan ratoksi päätin käväistä katsomassa, olisiko Seurasaaressa tyrkyllä simppuja tai tokkoja. Viime vuosina siellä on näkynyt lähinnä mustatäplätokkoja, eikä tällä kertaa ei tosin niitäkään, koska näkösyvyyn oli n. 2 cm.

Fongaushommissa on hyvä olla syöttipuolella lierojen lisäksi joskus jotain muutakin repertuaaria. Ikävä kyllä tätä nykyä Helsingissä sekä honkkarit että erikoisliikkeet tuntuvat muuttaneen joukolla jonnekin kehäteiden varteen tai muualle hevonkuuseen epäilemättä halvempien neliöhintojen huokuttelemina. Vaikka mielellään roponsa kantaisikin alan liikkeeseen, se oli nyt sen verran hankalaa, että kärpästoukat tuli tilattua matkahuollon välityksellä suoraan kasvattajalta, tässä tapauksessa SaminSyötiltä. Toimi muuten kaikin puolin tyyliikkäästi.

sunnuntai 6. toukokuuta 2018

Vimmaista yrittämistä 6.5

Vanhankaupunginkosken suvanto on juuri sopivan pitkän pyöräilymatkan päässä, jotta matka käy kuntoilusta, mutta sinne viitsii silti lähteä. Sää oli mukavan aurinkoinen, joten aamutuimaankaan ei tarvinnut yksin kalastella. Ja kalaakin oli, tunnissa oli kaikki madot vaihdettu särkiin. Vieressä kalastellut onkisälli kertoi hieman huonolla suomella saaneensa kolme vimpaa, joten ihan pieleen ei menty ajoituksen tai paikan suhteen. Muutenkin aamu vastasi aika hyvin omia kokemuksiani vimman pyynnistä: toinen toistaan pienempien särkien irrottelua. Ensi kerralla vähän isommilla madoilla ja koukuilla varustautuneena pystynee välttämään ainakin muutamat pienimmät kokoluokat. Panostaminen mietovirtaisempiin kohtiin muurin reunaa voisi olla myös hyvä liike. Omien vähäisten kokemusteni mukaan nätti sää ei välttämättä ole paras mahdollinen vimman ongintaan, mutta toisaalta yhden pinnakalan onginta ei välttämättä anna kummoista näkemystä kohdelajin sieluelämästä - ehkä tänä keväänä on viimein aika syventää omaakin tietämystä vimman pyynnistä. Paras aikahan pitäisi olla vasta edessäpäin.

lauantai 5. toukokuuta 2018

Kuusi siikaa, kolme särkeä ja säähavaintopallo 4.5



Yleensä toukokuussa on ollut niin kiire muitten lajien perään, että loppua kohden paranevaksi mainostettu siikakauden ehtoo on jäänyt aina kokonaan kokeilematta. Tänä vuonna oli selvästi tehty jo niin monta asiaa oikein siikaongella, että kautta päätettiin venyttää ihan viimeiseen saakka. Vesi oli noussut ja sää taas raa'anpuoleinen. Totesimme hetken epäröinnin jälkeen, että perinteisillä siikamestoillamme ei ollut mitenkään inhimillistä kalastaa, vaan siirsimme leirille parisataa metriä toisaalle. Kyllä siinäkin oli salettiin joku joskus kalastanut ja saanutkin siikaa, jotka myös tunnetusti osaavat uida paikasta toiseen.
Ei UFO tai suokaasua, täytyy olla säähavaintopallo

Ensimmäinen kala tuli melkein välittömästi, mikä oli aivan olennaista lisäämään luottamusta uuteen mestaan. Seuraava kala tuli melkein täsmälleen samasta kohtaa kuin ensimmäinenkin, ja kun kellot soivat kolmannen kerran samassa vavat, alkoivat meilläkin kellot soida. Lopulta kaikki vavat pyysivät niin pienessä sumpussa kuin oli ilman siimasotkuja oli mahdollista. Isoimman siian mahasta löytyi tokkoja, pienempien joko katkoja, pikkusimpukoita tai ei yhtikäs mitään.

Sitten se tapahtui. Särki. Sen jälkeen emme siikaa enää saaneetkaan. Kausi oli päättynyt. Vai oliko, asia saattaa vaatia lisätutkimuksia.

Ehdottomasti eksoottisimpana saaliina rannalta löytyi tyhjentynyt säähavaintopallo, jonka korjasimme lähimpään roskikseen lukuunottamatta mittausyksikköä joka kaiketi Sakun mukana päätyi takaisin Kumpulanmäelle.

Kal(j)amiesten ottihetki 23.4

Sikana siikaa, ainakin meidän mittapuulla
Edellinen reissu oli sen verran onnistunut, että Sakun ei tarvinnut pahemmin houkutella meikäläistä uusintareissulle viikkoa myöhemin. Vedenpinta oli edelleen alhaalla, mutta tuuli sen sijaan puhalsi täysin palkein jostain idän ja kaakon tienoilta. Rannassa tarkeni juuri ja juuri kun veti joka ikisen mukana raahaamansa vaatekappaleen ylleen.

Kalareissuilla ei ole tapana varsinaisesti dokata, mutta tällä kertaa kumpikin oli tahollaan päättänyt ostaa oluet mukaan reissulle. Olennaisempaan keskittyessä matojen elinvoimaisuus tuli tarkistettua vasta Larun metroasemalla - onneksi, sillä koko purkillinen oli tehnyt joukkoitsarin. Madonhakukeikka Taka-Töölöön söi kalastusaikaa melkein tunnin, mikä oli loppupeleissä ehkä pelkästään hyvä asia. Osa kanssakalastajista oli saanut tarpeekseen sekä palelusta että nihkeästä kalantulosta. Me kaiketi osuimme paikalle juuri kun iltasyönnin aikaikkuna avautui, ja viisi hyvänkokoista siikaa myöhemmin poistuimme hyvillä mielin saaresta.

Vuodesta toiseen 16.4

Kevät eteni kohisten ja veri veti siikaongelle. Mukaan lähti muutamat viime vuodet toisaalla vaikuttanut Sakari isänsä Riston kanssa. Jottei edellisreissun munapatailu jatkuisi, mentiin tällä kertaa kiltisti tutuille ja turvallisille luottopaikoille. Sen verran olosuhteiden pakosta kokeiltiin, että perinteinen aamukalastelu vaihtui parin tunnin iltakeikkaan töitten jälkeen. Lauttasaareen nykyisin ulottuva metro on kyllä tuonut saaren henkisesti paljon lähemmäs mannerta. Päätös kävellä metrolta pelipaikoille tuntui entistä paremmalta, kun rannassa luki kalastusseuran väliaikatietoja ruuhkasta.

Kalat pitäisi kuvata ennen verestämistä, ei näin
Ensimmäinen siika onneksi päätti rantautua melkein heti kun loppuseurue pääsi rantaan. Tätä seurasi pari muutakin hyvänkokoista kalaa. Myöhemmin perkuuvaiheessa kaikkien mahoista paljastui merisukasjalkaisia (Hediste diversicolor), eli juurikin niitä monisukasmatoja, joita siiat kuulemma kilpaa tankkaavat näin kevätaikaan hiekkapohjilta. Reissun eväspuoli oli hoidettu sen verran täysipainoisesti, että olimme vähintään yhtä hyvin syöneitä kuin siiatkin. Vedenpinta oli melkein puoli metriä normaalia alempana, joten yllättävän bonuksena kivikosta löytyi jonkun sinne kadottama meritaimen(?)lusikka!

Kausi käyntiin 15.4.

(Teeskennelläänkö kaikki ettei 2017:ta tapahtunut? Siis blogin osalta, ei siinä muuten mitään suurempaa vikaa ollut. Sitä tavanomaista: kevällä vähän siian ongintaa, sitten silakkaa, kesällä särkikaloja, tokkoja kampeloitten sijaan ja kauden ehtoolla siperiansampi uutena eliksenä. Odotettavissa aiempaa niukempaa kirjoittelua ja reilusti heikompia kuvia, mutta jostain on lähdettävä liikkeelle ja heikkolaatuinenkin sisältö on parempi kuin sen puute. Siispä eespäin.)

Perinteitä noudattaen avovesikausi käynnistettiin siikaa onkimalla. Intoa oli niin paljon, että ensimmäiset heitot piti viskata Leuttasaaren Takaniemen ohi uiskentelevien jäälauttojen sekaan. Mukaan lähti ihan yhtä pahoista tärinöistä kärsivä lankomies Juha, joka oli keksinyt hienon kalastusharrastuksen vasta edellisvuonna. Nuoriso oli mukana vallan paljon, omasta takaa neiti 11 vee ja 6 vee nuoriherra, sekä molemmat serkkupojat.

Nuoretmiehet rannassa
Kuten tällaisen opastetun reissun käsikirjoitukseen kuuluu, munat menivät pataan ja parranpärinää paikan suhteen käytiin koko aika mikä rannassa viihdyttiin. Mainittavampana saaliina kuolleen loki pääkallo (ei onneksi siiman päässä). Mutta kyllä keväinen merenranta on vaan hieno paikka, tätä lisää!