tiistai 29. lokakuuta 2013

Viva España! 14.-20.10

Lokakuu on usein nimensä veroinen: maa peittyy loskaan ja mieliala putoaa kilvan lehtien kanssa. Ennenaikainen talvihorrostelu on tietenkin suuri sääli: syksyhän on aivan mainiota kalastusaikaa. Viileät vedet sopivat kesähelteitä paremmin monien lajien pirtaan ja lisäksi eväkkäät vaikuttavat myös keräävän vararavintoa ennen talven tuloa. Jokusta puolivillaista kampelayritelmää lukuunottamatta oma aktiivisuus on loppusyksystä jäänyt kuitenkin vähäiseksi, joten vanhempien tarjous viedä perheemme mukanaan Espanjan aurinkorannikolle toi piristysruiskeen myös kalastusharrastukseen.

Vanhoja ja uusia tuttavuuksia
Tummasargi - temperaattisten merien pohjaonginnan perussettiä
Kalastus tapahtui kokoperheen etelänmatkan ohessa, joten tunteja ei paljon kertynyt ja yövalvomiset ynnä muut limboilut oli viisainta tällä kertaa unohtaa. Sain silti viikkoon mahtumaan yhden puolipäiväisen opastetun venereissun, jonka toteutus oli alansa terävintä kärkeä. Reissu alkoi makrillinpyynnillä, joka muistutti kotimaan kalastusmuodoista lähinnä silakanlitkausta, merkittävimpinä eroina taajaan tapahtuva paikanvaihto ja parvien etsintä kaikuluotaimen avulla, mieluiten välivedessä pyörivät kalat sekä litkojen isot, kimalteilla somistetut koukut. Koreografian mukailin keväisiltä silakkavesiltä ja sainkin yhden hevos/piikkimakrillin - eikä taatusti ollut silakkaa isompi. En ehkä silti olisi heittänyt sitä kuvauksen jälkeen takaisin, jos olisin tiennyt sen lopulta edustaneen 1/3:aa veneemme makrillisaaliista. Makrillien yhteistyöhaluttomuus sai keulan kääntymään nopeasti kohti ulappaa. Ymmärtääkseni kalastimme mannerrinteen kohdalla - väitettä pohjassa olleesta koralliriutasta en taida niellä, mutta jonkinlainen kiviriutta siellä saattoi ollakin. Olosuhteet olivat erittäin miellyttävät: Välimeri oli liki peilityyni ja vuorovesikin liki pysähdyksissä, joten tuntuma 15 metriä alempana pyytäviin pohjaonkiin oli erinomainen. Omaan vapaani osui pääasiassa tuttuja tummasargeja ja pastelliahvenia, mutta myös muutama täpläsargi itselleni uutena tuttavuutena.
Hyvä esimerkki "sarvista" ja "lärpäkkeistä" (molliluikero)

Sillä on sarvet!
Parablenniuksen sarvet olivat pelkät tupsut silmien päällä
Luikerot ovat mahtavia otuksia - ainakin itse pidän kovasti näistä värikkäistä, sisukkaista ja uteliaista kaloista, enkä vähiten niiden nimen takia. Harmi, että varsinaisia luikeroita (Blenniidae) ei Suomessa esiinny lainkaan, ja lähimmät sukulaiset (tosin riippuu luokittelusta), teisti ja elaska, ovat nekin perusonkimiehen ulottumattomissa. Pohjakaloina luikerodien väritys voi vaihdella hämäävän paljon, ja käyttökelpoisimmat tuntomerkit ovatkin silmien päällä olevat "(tunto)sarvet" ja sierainten päällä olevat "lärpäkkeet" tai näiden puuttuminen. Fuengirolan uimarannan viereisen kivikasan koloissa asusteli parikin eri lajia. Isompi laji muistutti kuivilla erehdyttävästi luikeroa (Lipophrys pholis), ja ensimmäinen yksilö onnistui luikertelemaan takaisin vapauteen ennen lähempää tarkastelua. Toinen pääsi kuvattavaksi ja siellä sen otsassa kasvavat tupsut paljastivat sen oikeaksi lajiksi Parablennius pilicornis - muuten ensimmäinen saamani kala, jolla ei ole vakiintunutta (tai muutakaan) suomenkielistä nimeä.


Tursauksen turskatti!

Kuva on karsean huono, mutta kyllä se siinä on
Kalastaessaan tulee aika usein hankkiuduttua sellaisiin paikkoihin ja tilanteisiin, joihin tuskin olisi muuten ikinä päätynyt (enkä nyt viittaa pelkästään vaikeuksiin ja pulaan joutumisiin). Hyvä esimerkki oli eräskin aamu, jolloin huomasin lirkkiväni lähirannan kivikkoa sellaiseen vuorokaudenaikaan, jolloin liikkeellä olivat vain baareista palaavat ja paikalliset aamuvuorolaiset. Kanssalomalaisista himoleikkeilijät ja koirankävelyttäjätkin olivat vielä vuoteissaan - sitä se aikaero teettää. Ranta tarjoili (ilmeisesti) pelkkiä luototokkoja (Gobius paganeus), tosin rannalla joka kala vaikutti eri lajilta kuin edellinen ja osa vallan tieteelle tuntemattomilta. Äkkiä huomioni kiinnittyi yhdessä kivenkolossa liikehtivään suureen ja epämääräisen muotoiseen, mutta selvästi eläimelliseen hahmoon. Ensimmäinen ajatukseni taisi olla jonkinlainen isosimpun tapainen hyvin naamioitunut peto, mutta jalkojen juuressa simpukkasyöttiäni kohti kurkotti meritursaan lonkero! Vaikka mustekalasta voisi joku innokas kalastaja vääntää pinnan tai kulinaristi aterian, en itse ollut innokas koukuttamaan saati irrottamaan pääjalkaista koukustani ja tyydyin pelkkään valokuvaan. Ujo otus vetäytyi takaisin koloonsa ja hetken sitä ihmeteltyäni jatkoimme kumpikin toimiamme. Juuri tällaiset maagiset hetket tekevät luonnon tarkkailusta niin jännittävää - koskaan ei tiedä mitä seuraavaksi tapahtuu. Päivän luontoelämyskiintiö täynnä - ja kello oli vasta 7.30.

Kalaparatiisi? Kyllä! Ainakin fongarille.

Paluuta juurille
Ilmeisesti kultakeltti (Liza aurata)
Varhain lähtöpäivän aamuna suuntasin vielä kerran rantaan. Mereen laskevan puron laajenemassa olin jo monena päivänä ihmetellyt hopeisia pikkukaloja, lähinnä särjen tai salakan oloisia veijareita. Koska särki ei käsittääkseni esiinny lainkaan Iberian niemimaalla (paitsi nykyään ehkä ihmisen levittämänä) epäilin niiden olevan jotain kotoperäisiä espanjalaisia särkikaloja, joita onkin leegio erilaisia. Ne olivat polvensyvyisessä, kirkkaassa vedessä todella arkoja, eikä minulla ollut sen enempää kunnollista (=pitkää) onkivapaa kuin -matojakaan. Päätin kuitenkin kokeilla onkimista pullanmuruilla ja pysytellä matalana kyyryssä poissa kalojen näkökeltästä. Pullanmurut saivat lammikossa aikaan samanlaisen kuhinan kuin ruokintapapanat kirjolohialtaassa, mutta eivät pysyneet koukussa millään ilveellä. Päätin kokeilla, jospa kumimatokin menisi täydestä syöntikiihkossa, ja kelpasihan se - hetken päästä pieni hopeinen kala oli rannassa ihmeteltävänä. Keltti! Ilo ja yllätys oli taas kerran aitoa kuin lapsuudessa. Yksikään kaloista ei taatusti ollut isompi kuin virallisena mittakaukalona ja studiona toimiva eväsrasia, mutta niiden onkiminen oli silti ihan luvattoman hauskaa. Perhokalastusta vain joskus kokeilleena saatan kyllä kuvitella, että kirkkailla pienvesillä (pinta)perhostelu on tehty aika samankaltaisista aineista.

Reissun saaliit: luototokko (Gobius paganellus), molliluikero (Scartella cristata), hevos/piikki/sinipiikkimakrilli (Trachurus sp.), pastelliahven (Serranus cabrilla), tummasargi (Spondyliosoma cantharus), täpläpagelli (Pagellus acarne), Parablennius pilicornis, kultakeltti (Liza aurata).

Hevosmakrilli vai piikkimakrilli? Vai kenties sinipiikkimakrilli? Kylkiviivan piikit laskemalla se selviäisi, mutta tarkka lajinmääritys saanee odottaa vielä kylmempiä ja synkempiä talvi-iltoja
Fuengirolassa olisi ollut hyvä mahdollisuus kirjoahvenpinnaan (kuvassa käsittääkseni jonkin sortin tilapia). Lammikkokalat lienee kuitenkin syytä jättää rauhaan (ilman eri kehotusta, siis) niin kotimaassa kuin ulkomaillakin. Samassa lammikossa oli muitakin eksoottisia eväkkäitä: lapamonneja, imukarppeja, jokirauskuja...

keskiviikko 11. syyskuuta 2013

Siloneula 7.9

Tämän kirjoituksen pääosassa ei ole letkeä luoteishelsinkiläinen kalastajakolmikko, vaan heidän kaimansa, kenties Itämeren kummallisin kala. Jopa eräät ikänsä meren äärellä asuneet ja siloneuloja talviverkkojen mukana nostelleet eivät ole koskaan tajunneet sen olevan kala, kaiketi otuksen matomaisen ulkomuodon vuoksi. Jo muutaman vuoden ajan olen rannoilla liikkuessani väijynyt tätä tikkua - vahva viite sen puolesta, että melkein mistä tahansa kalasta voi kehkeytyä päähänpinttymä.

Nyt olin saanut lajille täsmäpaikan Hangon suunnalta, joka ainakin Manner-Suomen mittakaavassa on todellinen merikalojen mekka. Siloneulojen lisäksi mahdollisuuksien rajoissa olisi ollut sen seitsemän muutakin sorttia merikalaa (lasketaanpa: härkäsimppu, kampela, piikkikampela, seitsenruototokko, särmäneula, pikkutuulenkala, kilohaili - ainakin näitä olen nähnyt tai vähintään kuullut jonkun saaneen Hankoniemen vesiltä.) 

Ensimmäinen ranta paljastui huikean matalaksi ja myös ikävän tuuliseksi. Näköhavaintojen perusteella sitä kansoittivat ainakin kiisket, mustatokot ja tuulenkaloiksi tulkitut hopeiset välähdykset. Pohja oli lupaavan täynnä kampelan syönnöskuopan näköisiä monttuja. Otsalampun valon väreily tuulen rypyttämässä vedenpinnassa loi kuitenkin niin erehdyttävän illuusion virtaavasta vedestä, että tasapainoaisti heitti häränpyllyä ja huterin jaloin poistuin paikalta. Tämän lähemmäksi meritautia tuskin voi kahluusyvyisessä vedessä päästä - uusi kokemus tämäkin.
 
Paikanvaihto illan varsinaiselle pelipaikalle. Monipuolisen näköistä pohjaa, ja heti rantamatalassa pohjakala, jonka habitus ei oikein sopinut mihinkään tuntemaani lajiin. Ikävä kyllä sen identiteetti jäikin arvoitukseksi, sillä matojen kanssa säheltäessäni kalan pokeri petti ja se häippäisi syvyyksiin. Seitsenruototokko? Vai teistinpoikanen? Tähyilin pohjalta uusia kummajaisia, kun yhtäkkiä takaisin mulkoili pienenpieni silmäpari. Matkaa oli varmaan alle puoli metriä, mutta siloneulan valeasu oli niin hämäävä (tai allekirjoittaneen piuhat niin pitkät), etten aluksi tajunnut katselevani kalaa. Siinä se keijui pystysuorassa ja tikkumaisen jäykkänä, korkeintaan hännänpään (vai pyrstön?) aavistuksenomainen liike kavalsi sen kalaksi.


Toiset lajikalastajat hyväksyvät kaikki lailliset pyyntivälineet ja -menetelmät, toiset laskevat vain suusta koukuttamansa kalat. Itse lukeudun lähinnä jälkimmäiseen kastiin, mutta putkisuukalojen (neulat) ja nahkiaisten kohdalla kelpuutan kädet, haavit, lakit ja muut kättäpitemmät. Siloneulojen kohdalla korostetaan usein otusten olematonta uimataitoa ja kieltämättä hämmästyin aidosti, kuinka nopeasti kala luikerteli karkuun. Vielä kädessäkin neula kiemurteli sinnikkäästi, hyvä että sain jonkinlaisen kuvan muistoksi.

Siloneulan kohtaamisen jälkeen etsin vielä hetken kampeloita, jotka eivät kuitenkaan olleet nyt kotona. Hangon vesistä jäi kuitenkin niin myönteinen kuva, että viimeistään ensi kesänä kutkuttaisi palata ajan kanssa. Paluumatkalla pysähdyin ennakkosuunnitelman mukaisesti Porlassa toteamassa kaikki viisipiikit aivan liian keskenkasvuisiksi. Johtuneeko vuodenkierrosta vai mistä etten ole syyskesällä oikein osunut aikuisten viisipiikkien kanssa kohdakkain. Joskus vielä, ehkä eri vuodenaikaan. (Suomalaisia viisipiikkejä on tuskin kukaan koskaan varsinaisesti tutkinut - oivallinen sauma meille kaikille amatööri-luonnontarkkailijoille tehdä ihan aidosti uusia havaintoja.)

maanantai 26. elokuuta 2013

Karppi! 17.8

Lajikalastajat korostavat usein harrastuksensa kaloja tasa-arvoistavaa vaikutusta. Totta onkin, että mahdollisimman suurta lajidiversiteettiä havitteleva saa hienoja elämyksiä sinteistä, joita ei ruokapöydässä tai perinteisen urheilukalastuksen piirissä juuri arvosteta. Samaan hengenvetoon on kuitenkin syytä todeta, että kyllä harvinaisuus- ja vaikeustaso vaikuttanee useimpien lajikalastajienkin ajatteluun, arvoasteikko vain saattaa olla toisenlainen kuin perusonkijalla. Joku ottaa elämäntehtäväkseen saada sulkavan, toisen ylevä tavoite on kampela ja kolmannen pyhä tehtävä pyydystää karppi.

Karppi ei ole turistionkijan laji, joku viisas on todennut. Kalojen vähäisyys, ennakkosyöttämisen tarpeellisuus ja lajin suosima pimeä vuorokaudenaika varmistavat, että sattumakarppin todennäköisyys muille kuin hannuhanhille on aika pieni. Turistikalasteluun - lyhytjänteiseen paikanvaihtoon ja muuhun soveltamiseen - on tullut ehkä itsekin sorruttua.

Nyt karppia koetettiin (taas) lähestyä kaikkia taiteen sääntöjä noudattaen. Ennakkosyöttäminen aloitettiin viikkoa etukäteen ja mestoille pyöräillessä hupenivat paitsi mäskisäkit, myös fillarin ja vyötärönseudun vararengas. Jottei mäskääminen menisi hukkaan, oli pyydetty ja saatu lupa tarvittaessa käyttää jopa viikonlopun molemmat illat karppia väijyen.

Mäskäysreissuilla pyörän peräkärryn kyydissä ulkoili usein jälkikasvu, mutta lauantaina se oli lastattu täyteen kalastusvälineitä ja muuta rekvisiittaa. Vähän ylläpitomäskiä, perään pari pohjaonkea boilieilla ja koho-onget maissisyöteillä. Eväsleipiä ja termariteetä. Laskeva aurinko, aavistuksenomainen suokaasun aromi, tuulessa huojuvat rantapusikot. Tätähän se taas oli. Tällä kertaa ongintaa kuitenkin säesti itikoitten tai kerttusten kuoron sijaan samaan aikaan järjestetty Weekend festival. Ilmeisesti päälava antoi meidän suuntaamme, sillä sekä musiikki että yleisön möykkä raikasi harvinaisen selkeästi Kyläsaaren yöhön. Saipahan ainakin kuunnella teknoa karppia onkiessaan - yhdistelmä oli niin pähkähullu, että hihittelin sille kuin vähä-älyinen moneen otteeseen illan aikana.

Kalojen suhteen ilta oli vaisu. Joskus aikaisemmin pitkäaikainen mäskääminen samoilla kohdilla oli tuottanut muovikassillisen sorvia, pasureita ja lahnoja, mutta nyt vain muutama yksittäinen kala nappasi vaniljamarinoituihin maissinjyviimme. Olipahan runsaasti aikaa pohtia, olisiko syöttimaissien mauste aito vanilja vai kenties sittenkin vaniliini  - ja muistuttaisiko näistä kahdesta Madagaskarilaisen orkidean siementen aromi vai puunjalostusteollisuuden sivutuote enemmän karpin luontaista mieliruokaa. Totta puhuen kalarintaman hiljaisuus ei varsinaisesti nostanut uskoa karpin saamiseen. Ajatukset alkoivat suuntautua jo salavihkaa tuleviin sessioihin kun alkoi tapahtua.

Allekirjoittanut ja kauden luultavasti hienoin saalis
Pimeää yötä valaisivat kilpaa festarialueen neonvalot ja veden pinnalla kelluvien kohojen valotikut. Yksi niistä alkoi vähän ennen puoltayötä liikkua selvästi jonkin muun kuin tuulen tai virtauksen voimasta. Pyysin Sakaria ottamaan kalan ylös, mutta vastanykäyksestä huolimatta koho jatkoi rauhallista seilaamistaan. Hetken aikaa vallitsi epätietoisuus, missä vavassa kala oikein oli - nykäisin ensiksi käteeni osunutta ja silloin kohoon tuli liikettä. Kättelystä asti oli selvää, että nyt oli kiinni joku pasuria väkevämpi kala. Ja tietysti se oli valinnut kaikkein hentoisimman ongen. Jännää siis riitti, ehkä liikankin kanssa. Kala kävi muutamaan otteeseen pyörähtämässä pinnassa, mutta lajista ei voinut olla varma. Jospa se olikin valtava lahna? Ruumiinmuoto ei kylläkään täsmännyt lahnaan, rantaan asti erottuneet suomut poissulkivat suutarin. Jossain vaiheessa kahlasin rantaryteikön reunaan, josta pääsin väsyttelemään kalaa suhteellisen selvillä vesillä. Haavikin ihme kyllä löytyi pimeydessä, ja lopulta haavitsin kalan saappaanjuuresta. "Karppi!" huusin yöhön, yhtä paljon toivomuksena kuin toteamuksena. Vasta rannassa oli pakko uskoa, että kyllä se karppi oli, kaunis ja juuri sopivan kokoinen suomukarppi. Kaksi vuotta kestänyt karppiprojekti oli saanut arvoisensa päätöksen. Festarialueelta kuului huikea hurraahuuto.


Konjakkeja kuksasta siemaillessa saimme vielä toisen lähdön. Tämä kala ei ikävä kyllä suostunut tulemaan rantaan saakka, mutta Sakari arveli otteiden perusteella senkin olleen karppi. Kyllä niitä siis siellä on, muitakin kuin tämä yksi. Kokemus oli oikein myönteinen, ja epäilemättä karppia tulee tämän jälkeenkin lähdettyä onkimaan. Karppiharrastuksen vähäisyyttä Suomessa on ihmetelty ihan aiheellisesti, mutta ainakin nykyisellään tie karpinonkijaksi tuntuu olevan niin kivinen, että vain kaikkein onnekkaimmat, taitavimmat tai itsepäisimmät jaksavat yrittää riittävän kauan päästäkseen hommasta jotenkin jyvälle ja saadakseen edes sen ensimmäisen kalan. Kiinnostavaa nähdä, miten tilanne kehittyy tulevien vuosien ja vuosikymmenten mittaan: tuleeko karpista haitallinen vierasaji, sopuisa uusi täysivaltainen jäsen suomalaiseen kalalajistoon, kalastajien uusi suosikkilaji vai jotain ihan muuta.

lauantai 24. elokuuta 2013

Venäläinen ilta 2.8

Viime syksynä vanha kotikaupunkini Kuopio istutti keskustansa Valkeisenlampeen (paikallisten suussa tunnetaan lisänimellä Pommi-Valkeinen) sampia. Tämä lampi oli meikäläisen nuoruudessa kalastusharrastuksen päänäyttämö, joten paluu juurille oli väistämätön. Ostoskärryjen, hetekoitten ja talvisodan aikaisten lentopommien lisäksi lammen pinnan alla kerrottiin aikoinaan lymyilevän ainakin Kalevalaisten kalavaleitten kokoisia haukia, (kirjo)lohia, siikoja, ankeriaita, nahkiaisia ja rapuja. Näistä en koskaan tehnyt pienintäkään havaintoa, mutta hauki, ahven, särki, salakka ja suutari kuuluivat ihan todistetusti lammen kalastoon. Ja nyt siis myös sampi. Vaikka Itä-Suomessa epäilemättä oltiinkin, on sammen tottunut sijoittamaan mielikuvissaan vielä reilusti idemmäs, jonnekin kauas Venäjän suurille joille. Suomen kalastoon ei laji ole tainnut koskaan luontaisesti kuulua, mitä nyt oli joskus harhaillut rannikolla.

Kalojen olemassaolosta ei ollut epäilystäkään, korkeintaan jossain takaraivossa pohdin tokko ne olivat talven jälkeen vielä hengissä. Oli jokseenkin vaikea suhtautua vakavissaan ajatukseen lähteä onkimaan sampia keskellä kesää ja Kuopiota. Taustatutkimusta oli tullut toki tehtyä ja ainakin muualla maailmassa sampia näemmä pyydettiin pohja-ongilla. Syöteiksi suositeltiin ravunpyrstöjä, mätiä ja muuta sellaista tavaraa jonka mäskääminen suurina määrinä sopisi epäilemättä paremmin tsaarien kuin normaalin palkansaajan kukkarolle. Muuten touhu oli yksinkertaistettuna petokalojen pohjaongintaa, johon sopi ottaa malli vaikka ankeriaan tai mateen vapapyynnistä. Särkikalojen makumieltymykset lienevät sen verran erilaiset, ettei vaniljalla maustettujen maissinjyvien tarjoaminen sammelle kannattane. Tai mistä sen tietää, tuskin ne mainitut maissinjyvät muistuttavat mitään karppienkaan luontaista suuhunpantavaa...

Konservatiivisella katkarapulinjalla kuitenkin lähdettiin liikkeelle. Pyrstöt otettiin talteen ja loput ravuista jauhettiin lihamyllyn läpi mäskiksi muutamaan kotikutoiseen feederin korvikkeeseen. Illalla kalaan lähtiessä totesin katkaravunpyrstöjen menneen ns. parempiin suihin, mutta onneksi onkimadot eivät olleet kelvanneet kenellekään. Toivoin vain, ettei illan keisarillisten päätähtien makuaisti olisi liian kultivoitunut tavallisille tunkiolieroille.

Suutari on kyllä kaunempia suomalaisia kaloja, salamalla ja yhdellä kädellä otettu kuva sen sijaan kamala.
Paljon oli Valkeisenlampi muuttunut, pääosin ihan hyvään suuntaan. Nyt siinä saattoi kuvitella vaikka kastautuvansa ilman pelkoa järvisyyhystä tai muusta hyppykupasta, ja rakennetulta kivilaiturilta oli silkkaa luksusta heittää onget pyytämään. Eihän se mikään Volga edelleenkään ole, mutta nykymuodossaan siellä saattoi kuvitella jopa sammen kaltaisen eliittikalankin viihtyvän. Ehkä siperian kasvatit kokisivat muutoksen jopa elintason nousuna. Joku paikallinen onkisälli tavoitteli perholla(!) istarikirjolohia ja poikkesi hetkeksi juttusille. Utelin sammenpyynnistäkin, mutta niitä ei ilmeisesti juuri kukaan paikallinen varta vasten tavoittele. Jossain vaiheessa toisella puolen kaupunkia juhlittava paikallinen rokkifestari päättyi ja taivaalla räiskyi ilotulitus. Paukkeen keskellä toinen pohjaonki viestitti että illan pimentyminen oli huomattu myös veden alla. Itsekseen, säkkipimeässä ja tietysti ilman otsalampua saattoi hetken aikaa kuvitella väsyttävänsä itse sampea. Tämä jalo eväkäs oli kuitenkin vuodessa pahan kerran suomettunut ja osoittautui suorastaan työväenluokkaisesti suutariksi. Laji ei sinänsä ollut suurikaan yllätys, noita oli joskus kalastusharrastuksen alkuaikoina tullut saaliiksi useita. Jostain syystä kaikki kohdalleni osuneet Valkeisen suutarit ovat aina olleet todella kookkaita, yhtään pienokaista en sieltä ole saanut edes vahingossa. Aikanaan saamieni suutareitten keskipaino oli varmaan toista kiloa, kunnes piikkimonninpyynnin sivussa nousseet kämmenenkokoiset lajitoverit romuttivat hienon tilaston. Hieno saalis iso suutarikin on, mutta akateeminen mielenkiinto sammenpyyntiä kohtaan jäi elämään. Olikohan mato kuitenkin liian rahvaanomainen syötti? Olisikohan pitänyt tarjota kultakoukussa lohenmätiä (ehkei nyt sentään kaviaaria) ja termariteen sijaan hörppiä rannassa venäläistä shampanjaa?

40! 11.7

Kalastuspäiväkirja näyttää olleen pitkähköllä kesälomalla - nyt kesäloman mentyä, lienee soveliasta vähän päivittää kesän tapahtumia. Mikäs siinä, kun on jotain kirjoittamisen arvoista.

Kivennuoliaisen myötä allekirjoittaneen elikset suomalaisesta kalafaunasta siirtyivät uudelle kymmenluvulle 40+. Isot Pojat tunnetusti pyytävät vastaavia ja vielä isompiakin lajimääriä kalenterivuodessa, mutta meikäläisen kapasiteetilla voi vain tyytyväisenä myhäillä, kun lajit on saanut kasaan tähänastisen elämän varrella. Vaikka jokainen uusi laji on ollut muikea tuttavuus ja paljon enemmän kuin pelkkä pinna lisää lajilistaan, on tasakymmenissä tiettyä symboliikkaa ja siksipä lienee paikallaan naputella sen kunniaksi hieman tavallista pitempi vaikerrus Kalastuspäiväkirjaan.

Kuinka kaikki alkoi.
Tämä nurkka näyttää jo aika tarkkaan pyydetyltä
Oli kesäinen päivä 7.7.1996, kun keksin lajikalastuksen. Kotiin jaettavan Savon Sanomien (ja ymmärtääkseni aika monen muunkin sanomalehden, esim. Hesarin) välissä ilmestyi tuolloin mainos, joka leppoisan lomakauden henkeen kalasteli lukijoitten huomiota esittelemällä sivun verran Suomen kaloja. Vastoin alakulman ohjeita en ripustanut sivua kesämökin huussin seinälle, vaan aloin hetken mielenjohteesta värittää mustiksi saamiani kaloja. Jossain vaiheessa sattumalta saatujen uusien kalalajien mustaaminen muuttui enemmän tai vähemmän määrätietoiseksi uusien lajien hakemiseksi. (Vielä hauskempi tietysti olisi ollut, jos uudet lajit olisi saanut esiin niistä mustista silueteista, vaikka raaputtamalla kuin Ässä-arvassa. Olisikohan tässä kaupallista potentiaalia?) Jonkin aikaa harrastus jäi elämän muilta kiireiltä vähemmälle, mutta viimeiset kolme vuotta on uusia lajeja etsitty ja saatukin mukavasti.

Se on siinä, 40. suomalainen kalalaji
Kolmas kerta toden sanoo
Kivennuoliainen välttelin meikäläistä hyvällä menestyksellä jo kolmatta vuotta. Paikka ja tekniikka olivat olleet tiedossa jo pitkään, mutta ajoitus taisi tökkiä. Ehdin itse käydä samoilla mestoilla kahdesti aiemminkin, pimeään mieltyneitten nuoliaisten kannalta sopivan synkkään, mutta aivan turhan sateiseen ja tulvaiseen syysaikaan. Nyt olin jo hyvissä ajoin päättänyt muuttaa lähestymistapaani ja panostaa mahdollisimman vähäsateiseen aikaan, jolloin vesi olisi toivottavasti matalalla ja kirkasta. Heinäkuussa alkoi pimeyttä piisata uskoakseni kivennuoliaisille riittävästi, joten siinä vaiheessa kun intuitio viestitti oikean ajankohdan olevan käsillä, piti laittaa kotoapoistumislupa-anomus vetämään. Hyvissä ajoin suunnittelemalla saa auton yleensä jostain lainaksi tai kyydin muuten järjestymään pitkän matkan kalareissuille - hetken mielenjohteen ilmeisin huono puoli kävi selväksi marssiessani lähimpään vuokraamoon. Autonvuokra ja bensat kustansivat karvan verran alle satasen, joten ehkä viisigrammaiseksi arvioimalleni nuoliaiselle tuli kilohintaa huikeat 19 830 euroa. Onneksi ei tullut useampaa, olisi loppunut rahat kesken, kuten entinen mies totesi laskettuaan Lapin lohensa kilohinnan. Itse onnistuin tosin puolittamaan kilohinnan onkimalla vielä toisen nuoliaisen, joka antautuikin paljon helpommalla kuin lajinsa ensimmäinen edustaja. Näinhän se yleensä menee - kun ensimmäinen lajinsa edustaja on kuivilla, tempun toistaminen on kuin taikaiskusta helpompaa. Oliko se sitten kaiken vaivan ja rahanmenon arvoista? Tuskin minun sitä tarvitsee kertoa. Lajikalastajat tietävät että kyllä se oli, ja muut voivat pyöritellä silmiään ja kiittää onneaan, etteivät ole sortuneet tähän nimenomaiseen hullutukseen.

Kukaan ei ole niin kateellinen kuin metsästäjä - paitsi kalastaja
Usein kalastajia pidetään kateellisuuteen ja kyräilyyn taipuvaisena joukkona - eikä ehkä ihan aiheetta. Siksi onkin ollut ilahduttavaa seurata lajikalastusharrastuksen myötä itänyttä uudenlaista ja avointa kalastuskulttuuria, jossa ihan kysymättäkin jaetaan toisille tietoa lajien pyyntipaikoista ja -menetelmistä. Risto Hiekkavirta kitetytti taannoin facebookin Fongaus -ryhmässä ajatuksen niin hyvin, että lainaan sitä tähän: "ajatuksena on. että laitetaan kalapaikat kiertoon. on paljon innokkaita varsinkin nuorempia, vielä kenties kokemattomia kalamiehen alkuja, joilla intoa on, mutta ei aina niitä "tietäviä" oppaita. varsinkin meillä vanhemmilla konkareilla on se pinttynyt periaate, et perkele, tää paikka pidetään omana tietona. sitten joskus, kun vapa on vaihtunut harppuun, ja tuolta jostain katellaan niille omille vanhoille hyville paikoille, ei siellä olekkaan ketään. emme me niitä mukaan saada. joten jatkajia tarvitaan. ei merestä kalat lopu". Tähän minulla ei taida olla oikeastaan mitään olennaista lisättävää. Tässä voisi olla myös hyvä hetki kiittää blogeihinsa kirjoittelevia muita kalastajia: sekä faktatiedon että inspiraation lähteenä Juha Salosen "Elämä minun silmin (Taimen minun silmin)", Vesa Karsikkaan "Unelmahommeja", Antti Saarikosken "Heittokala Tarantella" ja Kalakerho Siloneulan blogi olivat aikoinaan vertaansa vailla - nykyään hyviä blogeja on toki muitakin, facebookin Fongaus -ryhmä ja -sivu ovat aktiivisia ja lajikalastukseen törmää painetuissa edioissakin. Itsekin voin tämän kivennuoliaispaikan jakaa eteenpäin, joten jos kyseinen laji vielä puuttuu, rohkeasti vaan kysymään koordinaatteja.

Illan toinen
Fongaus on suurempaa kuin kalastus
Tämä on facebookissa toimivan Fongaus -sivuston otsikko, jonka moni muukin lajien perässä juokseva kalamies varmasti allekirjoittaa. Koko fongaustouhu on ainakin Suomessa vielä nuori kalastusmuoto, mutta laji saanut paljon näkyvyyttä ja vauhdilla uusia ystäviä. Siinä sivussa se muokkaa koko kalastusharrastusta ja yleisemminkin suhtautumista kaloihin ja vesiluontoon. Kalamaratonin tulosten uutisointi muistuttaa pääkaupunkiseutulaisia (ja nykyisin myös Kotkalaisia ja Joensuulaisia) ainakin kerran vuodessa (tai sprinttimaraton mukaanlukien, kahdesti) paikallisen vesielämän monimuotoisuudesta. Mustatäplätokkoja onkimalla ei tätä vieraslajia kenties hävitetä vesistämme, mutta lajin nimikko-onkikisan tarkoitus lienee ollutkin tehdä haitallinen vieraslaji yleisemmin tunnetuksi ja siinä myös onnistunut. Lajikalastajien kasvava joukko on sekä kirjoituksillaan että epäilemättä myös ääneen vaahtoamalla ihan huomaamattaan nostanut lähipiirinsä tietoutta kotimaamme kalastosta ja sen ominaispiirteistä. Vielä toistaiseksi lajikalastajat - esimerkiksi allekirjoittanut tämän kivennuoliaisen tapauksessa - saavat tietoa ja ideoita harrastukseensa viranomaisten raporteista, mutta suunta saattaa jo olla kääntymässä, kuten taannoinen, pitkälti harrastajavoimin toteutettu Vantaan pienvesien kalaston kartoitus osoitti. Lintuharrastajat tuottavat jo tutkijoiden käyttöön valtavat määrät dataa lajiston esiintymisestä, muutoksista, fenologiasta ja monista muista ilmiöistä. Ehkä jonain päivänä myös suomalaisten lajikalastajien havaintojen pohjalta laaditaan artikkeleita kansainvälisiin tieteellisiin sarjajulkaisuihin ja niitä käytetään vesistöihin liittyvän päätöksenteon tukena.

perjantai 5. heinäkuuta 2013

Carp fishing Finland testattu ja hyväksi havaittu 5.7

Kalakerho Siloneulan viimeisimmästä blogikirjoituksesta inspiroituneena päätin itsekin testata heti tuoreeltaan uutukaisen karpinkalastuksen erikoisliikkeen. Kyseessä on siis Carp fishing Finland -nimeä totteleva pulju Vantaan Petikossa, osoitteessa Tiilitie 4. Paljon innostusta, hieman ylimääräistä käteistä, mutta niukasti tietoa tai kokemusta - uskoin olevani aika lähellä kaupan potentiaalisinta asiakastyyppiä. Yhtä ja toista pientä uutta tarttui varuste- ja syöttipuolelta mukaan, mutta ehkä sitäkin arvokkaampaa oli tiedon ja osaamisen karttuminen. Karpin sielunelämästä ja onkimisen tekniikasta tuli ainakin itselleni ihan uutta faktaa sulateltavaksi seuraavaa onkikertaa odotellessa. Hair-rigien tekeminen käytiin läpi kädestäpitäen ja demovälineet kaivettiin vaikka kaupan myyntipakkauksista. Eikä tässäkään vielä kaikki: kun tohelo asiakas (allekirjoittanut) lähtee ostoksineen tyytyväisenä fillaroimaan kohti kotia ja unohtaa painosysteemien vastinkappaleet kauppaan, hyppää kauppias autoonsa ja lähtee perään toimittaakseen unohtuneen pussillisen nippeleitä! En minä ainakaan tällaiseen asiakaspalveluasenteeseen ole törmännyt ikinä missään. Eihän tällaiselle voi kuin vilpittömästi toivottaa kaikkea hyvää ja suositella lämpimästi jos karpin kalastus kiinnostaa.

torstai 4. heinäkuuta 2013

Pasurien yö 3.7

Kannattaako Ahvenanmaalta asti tulla Helsingin Vanhankaupunginlahdelle onkimaan kämmenen kokoinen pasuri? Ei varmaankaan. Entä kannattaako kahden pikkulapsen vanhemman kasvattaa univelkaansa onkimalla koko yön saadakseen hieman isomman pasurin ja lisäksi särjen? Tuskinpa. Entä kannattaako edes karpin takia odotella illan hämärtymistä rannassa itikoitten syötävänä, kun ajan voisi viettää perheen parissa tai lähteä kaverinsa kanssa vaikka kaljalle. Enpä usko.

Mutta kun yhtälöön lisätään auringonnousu hiljaisella Vanhiksella, lepakot ynnä muut rantojen yökyöpelit alkuperäisasukkaat, hyvät ja runsaat eväät sekä laadukas seura kiireettömässä ilmapiirissä, voi kysymyksiin vastata myöntävästi. Karpin onginnassa ehkä eniten viehättää sen dynaaminen tapahtumattomuus, innostuneen odotuksen ilmapiiri ja se, että suurimman osan ajasta ei voi eikä tarvitse muuta kuin odottaa että kala ehkä tulee ja nappaa. Siinä ehtii kerrankin pamista oikein ajan kanssa, rauhoittua ja olla vaan. Jos onkii karppia jo kolmatta vuotta näkemättä kalasta suomuakaan, täytyy tunnustaa itselleenkin, että matka on jo ajat sitten ohittanut tärkeydessä päämäärän.

Pohdin kesälomamatkan jälkeen, tulisiko kalasteluun intensiivisen parin viikon jälkeen luonnostaan hetken tauko. Sain vastauksen samalla kun Erik ilmoitti tulevansa käymään mantereella ja kyseli joutaisinko kalaan. Oli aika järjestää vuotuinen Karppien yö. Samalla alkuperäinen ajatus keskittää karpin hakeminen loppukesään unohtui vähin äänin.

Kuten alustuksesta ehkä jo kävikin ilmi, karppia ei näkynyt tai kuulunut. Spontaanius ja muutama illan mittaan tehty paikanvaihto eivät ehkä varsinaisesti sovi karpinpyynnin luonteeseen, mutta toisaalta edelleenkin kotisohvalta on turha päivitellä huonoa kalantuloa. Pakko on vain lähteä ulos, onneksi. En tiedä, voiko onginnan sanoa kehittyneen, jos karppia ei ole vieläkään kuulunut, mutta ainakin sälän ja säädön määrä on lisääntynyt. Lähinnä hauen jerkkikalastusta harrastava Erik pyörittelikin silmiään itsevalaiseville kohontikuille, jälkiruoan hajuisille karppimämmeille ja viisimetriselle kelaonkivavalle. Ensimmäistä kertaa tavaroitten kantamisessa hyödynnettiin rehellistä rinkkaa, ja vain osittain siitä syystä että pakkaaminen organisoitiin huonosti ja kiireellä. Ensi kerralla homma on ehkä mennyt taas vähän eteenpäin ja jotain uusia kujeita keksitty, mutta ensi kertaa tuskin tarvitsee odottaa ensi kesään asti.
Ålandian viikinki ja Saalis

keskiviikko 3. heinäkuuta 2013

Kaukaa haetut 16-30.6

Osoite vaihtui pariksi viikoksi Helsingistä Algarveen ja samalla kalavedet Itämerestä Atlanttiin. Reissun kalastuksellinen anti oli huimiin ennakko-odotuksiin nähden karvas pettymys, mutta sellaisenaankin niin hyvää, että melkein voisi antaa anteeksi portugalilaisbyrokraateille kalastusharrastuksen käsittämättömän vaikeuttamisen. Mutta vain melkein! Voisin sauhuta tännekin kalastuslupien olemattomista ostomahdollisuuksista, epätoivoisen kalamiehen pompottelusta viivytysvirastosta toiseen sekä kieltoviidakosta jonka nähtävästi ainut olemassaolon peruste oli rajata kaikki sekä helposti saavutettavat että kalaiset kohteet jokamieskalastajan ulottumattomiin, mutta sitten suu maistuisi taas viikon saippualta. Keskitytään mieluummin reissun myönteisiin puoliin, vaikka kalastelu jäikin pariin maksettuun pohjaonkireissuun veneellä sekä omin luvin lirkkimiseen uimarannan syrjässä.

Käsivarren mittaisia kelttejä Albufeiran satama-altaassa. Kalastus kielletty, tottakai
Atlantin aalloilla
Helpoin tapa päästä kalaan etelän vesillä lienee mennä järjestetylle veneretkelle. Paatti odottaa laiturissa, sopivat kalavehkeet löytyvät kyydistä, kippari huolehtii kalapaikoille osumisesta ja apumies vaikka pujottelee syötin koukkuun ja irrottelee kalat jos niin haluaa. Pohjaonginta (reef-fishing) on ainakin konseptitasolla kohtuullisen simppeliä ja saalisvarmaa touhua, mutta yhden oikein onnistuneen ja yhden aika heikon esityksen kokemuksella skaalaa näköjään riittää. Albufeirasta operoineen matkanjärjestäjän reissulla vene oli asiallinen ja kotivesien siikaonkia muistuttavat tunnokkaat haspelisetit toimivat mainiosti. Miehistö neuvoi ja opasti parhaansa mukaan, tunnisti saaliit sitä mukaa kun jotain nousi ja huolehti ettei kukaan nappaa räpyläänsä myrkyllisiä skorpionisimppuja. Paikkaa vaihdettiin jos kalantulo ei tyydyttänyt ja kalaa tulikin ihan kohtalaisesti, kaikki taisivat jopa päästä saaliinsaannista osallisiksi. Jälkimmäisellä, Vilamourasta operoineella vaihtoehdolla suurin osa maksavista asiakkaista oli, kiitos möykkyisen kyydin, pahasti merisairaita, mutta toisaalta miehistö olikin paljon kiinnostuneempi omasta kalastuksestaan. Välineet olivat krouvinpuoleiset ja varsinkin vavat niin lyhyet ja lötköt että olisin antanut vasemman käteni kasijalkaisesta hiilikuituvavasta ja kuitusiimasta. Kalavehkeitten lisäksi myös veneen pohjakontakti oli vähintäänkin puutteellinen ja ankkurin luistaessa suuri osa kalastusajasta kului ajelehtimalla jossain pakkojen välissä ja kuunnellessa kun kippari hoilasi nuotin vierestä kilpaa stereoista pauhaavan Bob Marleyn kanssa.

Etenkin ensinmainitulla reissulla saalista ja lajikirjoa tuli kiitettävästi. Alkuksi maustin onkimistani kotivesien pilkkimisestä tutuilla nypytyksilla ja houkutusvedoilla, kunnes huomasin niistä olevan pelkästään haittaa. Parhaiten saalista kertyi kun piti pyydön pohjassa ja keskittyi koko tarkkaavaisuudellaan havainnoimaan pienimpiäkin syötin hypistelyjä. Sitten vain oksat-pois -tyyppinen vastaisku ja ylös milloin tummasargi, milloin japaninmakrilli, joskus tuplatkin.
Joku skorpionisimppu, lajin varmistumista odotellessa Scorpaena cf. scrofa

Vuorovesilammikon valtias
Vuorovesiranta - tuo jokaisen vesipedon (ainakin minun) märkä uni. Kotimaisetkin kalliolammikot vesikirppuineen, sukeltajakuoriaisineen ja muina lähinnä selkärangattomine eläimineen ovat kiehtoneet minua ikäni. Kun nyt sekaan heitettiin merirokkoja, simpukoita, taskurapuja, merivuokkoja, monisukasmatoja sekä tietenkin erilaisia kaloja, ei elämän siitä tarvinnut parantua enää yhtään. Pikkupoikamaisella innolla ihmettelin, minkälainen kokoelma elämää oli ahtautunut nousu- ja laskuveden väliseksi ajaksi kuhunkin soppakattilan kokoiseen koloseen. Isoimmissa, ehkä kuutiometrin kokoisissa lammikoissa olikin jo kokonainen pienoismaailma levistä vuorovesirannan suurpetoihin. Jättitokoiksi minä näitä lammikoitten suvereeneja valtiaita sujuvasti viikon ajan nimittelin englanninkielisen nimen 'Giant goby' mukaan, kunnes Suomessa niiden viralliseksi nimeksi osoittautui isotokko. Isoja ne olivatkin - aika lähelle pääsee kuvittelemalla härkäsimpun kokoista ja yhtä ahnetta tokkoa. Näitä oli välillä ahtautunut hyvinkin puoli tusinaa samaan lätäkköön - enpä olisi halunnut olla pahaa-aavistamaton katkarapu.
Eivät ole valtamerillä tokotkaan pieniä, kuvan mannekiini on makkarapötkön kokoluokkaa

Erilaista kalastusta
Keskiverto etelään matkaava kalamies toivonee pääsevänsä silmätysten tonnikalojen, marliinien ja haiden kanssa. Itse odotin eniten skorpionisimppuja, huulikaloja ja luikeroita - maailma on tosiaan erilainen lajikalastajan silmin. Huulikalat jäivät odottamaan ensi kertaa, mutta luikeroihin pääsi vuorovesirannalla tutustumaan, peräti kolmeen eri lajiin. Neiti 6 vee lähti mielellään assistentiksi ja oli varmaan ihan yhtä innoissaan touhusta. Kirkas merivesi, auringonpaistetta, värikkäitä kaloja, mausteeksi kallioilla kiipeilyä ja "viidakkovaellusta" paikallisissa pusikoissa, lopuksi jäätelölle. Täydellistä.
Riikinkukkoluikero on korea kala. Koiraat kasvattavat sukukypsinä otsaansa vielä näyttävän pahkan.

Kokonaissaldo : tummasargi, pastellimeriahven, boga, japaninmakrilli, skorpionisimppulaji, (+mahdollinen toinen skorpionisimppulaji), luototokko, helmiluikero, luikero, riikinkukkoluikero, isotokko, mahdollinen kivikkotokko.

sunnuntai 9. kesäkuuta 2013

Myöhäinen lirkkikeikka 8.6

Yleensä lirkkikamppeet on joutanut laittaa kesäteloille joskus koulujen loppumisen tienoilla - lyhenevä pimeä vuorokaudenaika sekä levän ja muun roskan lisääntyminen eivät oikein suosi tätä kalastusmuotoa. Joskus kuitenkin kannattaa kyseenalaistaa vallitsevat paradigmat, joten muun perheen suunnatessa unten maille lähdin itse kokeilemaan onneani pienten pohjakalojen kanssa Tervasaaren rantaan. Sää oli mukavan tyyni, mutta vesi oli kyllä aika sameaa, eikä pinnalla kelluva männyn siitepöly myöskään varsinaisesti parantanut näkymiä. Kaloja silti näkyi, kivisimppuja, hietatokkoja ja piikkikaloja, sekä nukkuvia ahvenia ja särkiä. Nämä olivat kuitenkin harvinaisen arkoja ja muutenkin yhteistyöhaluttomia, ainakin samalta paikalta aiemmin hankittuihin kokemuksiin verrattuna. Kovin kauan en jaksanut kiusata niitä ja itseäni, vaan lupasin palata syksymmällä asiaan. Tämän lyhyen kokeilun pohjalta näyttää kyllä siltä, että yöt voi keskikesällä vastedeskin käyttää lirkkimiseen sijaan nukkumiseen tai muuhun mukavaan.

Kalamiehen runoutta (ja nahkiaisia) 8.6

Milloin liian sateista / milloin liian tuulista / milloin liian pilvistä / milloin liian kirkasta / milloin liian aikaista / milloin liian myöhäistä / On aina jokin pielessä mun kalaan mennessäin.

Jotenkin näinhän se menee. Ja sitä mukaa kun mahdollisten uusien elämänpinnojen määrä vähänee, puuttuvien vaikeustaso nousee ja selittelyn tarve kasvaa. Tänään oltiin luultavasti liian myöhässä pikkunahkiaisten häistä. Paikka oli sama, jossa viime kesänä oli tullut pummi saman lajin ammokeettojen kanssa. Nyt tähtäimessä olivat metamorfoituneet aikuiset nahkiaiset, mutta nämä olivat ilmeisesti ehtineet hoitaa suvunjatkamisvelvoitteensa ja sen jälkeen siirtyneet elämänkierrossaan harjoittamaan selkäuintia. Hetken jaksoin ilman näköhavaintojakin yrittää saada malliyksilön haaviini, mutta mitään selkärankaista elämää ei pyydykseen tarttunut. Kookas hevosjuotikas aiheutti melkein rytmihäiriön, mutta oikeanlaisesta habituksesta huolimatta liikkumistapa kavalsi sen aika nopeasti iilimadoksi. Kännykän pirinä keskeytti haaveilun ja sitten pitikin lähteä rymistelemään takaisin autolla.

Yhden kerran olen päässyt pikkunahkiaisen näkemään pari vuotta sitten ja eiköhän sellainen vielä kohdalle toistekin osu. Ensi vuonna uusi yritys muuten samoilla nuoteilla, mutta viikko-pari keväämmällä.

Kalastuspäiväkirjan idea 7.6

Nimensä mukaisesti kalastuspäiväkirjaan tallennetaan paitsi kaikki mainitsemisen arvoiset reissut, myös ne, joista ei välttämättä kertynyt mainittavaa kerrottavaa jälkipolville. Merkinnät säilyvät sitten jossain, jos ja kun niihin haluaa palata. Ainakin onnistuneitten reissujen olennaiset elementit säilyvät toki muistissa muutenkin, mutta esimerkiksi tarkka ajankohta voi hämärtyä pahastikin ajan saatossa. Pieleen menneet reissut haalistuvat yleensä vielä paljon nopeammin ja oikeastaan aika armeliasta, että ihmisen muisti toimii näin.

Tälle päivälle osui vaihteeksi rosvosektori. Vanhoja lähikalapaikkoja - ehkä Vanhankaupunginsuvantoa ja -lahtea lukuunottamatta - ei ole tullut ikävä, koska vaihtareina sai liudan vanhoja pyhiinvaelluskohteita. Tänään suuntasin fillarin Ruoholahden uima-allasarkkitehtuurin sympaattisten kaakelitalojen keskellä lillivän kanavan rantaan ajatuksena päivittää tiedot sen lajiston koostumuksesta. Pettymys oli karvas, kun sinetöidyssä, avaamattomassa matopurkissa ei ollut ketään kotona. Hetken aikaa jaksoin houkutella kaloja näyttäytymään tempomalla pelkkää pilkkiä, mutta yksikään ei ollut kyllin tyhmä nappaamaan. Poikkeuksellisen kirkas vesi mahdollisti paitsi kalojen tarkkailun, myös näkymät aina pohjaan asti. Kanava oli ainakin omiin ennakkokäsityksiini verrattuna yllättävän matala, mikä tietysti sinänsä on kiintoisa havainto. Ja kyllä niitä kalojakin siellä näytti olevan, ahvenia ja jotain särkikaloja ainakin, uusi yritys joskus toisen kerran.

maanantai 3. kesäkuuta 2013

Kotirannassa kalassa 2.6

Muutto, sen suunnittelu ja etenkin käytännön toteutus on tunnetusti stressaavaa puuhaa. Remontointi ja nikkarointi voi periaatteessa olla mukavaa puhdetyötä, mutta käytännössä kireät aikataulut saavat yleensä hermotkin kiristymään. Kuukauden uutta kotia sisustettuaan oppii myös viimeistään, miksi sisustukseen sisältyy se sisu. Lajikalastajan kohdalla väitteet muuttorumbasta pitänevät erityisen hyvin paikkansa, sillä läsnä ja varsin käsinkosketeltavassa roolissa on laatikkokaupalla milloin minkäkin eväkkään pyyntiin tuiki välttämättömiä koukkuja, painoja ja vapoja, unohtamatta vuodesohvan painoisia karppimäskisäkkejä, joita appiukko on toivottavasti jo lakannut kiroamasta.

Kalastus puolestaan rauhoittaa ja rentouttaa kuten tutkitusti on todistettu ja alan arvossapidetyt julkaisut väittävät. Ehkäpä kalastajan pitää stressaantua oikein kunnolla ennen kuin rentouttava vaikutus on parhaimmillaan? Nyt rauhallisempana, rentoutuneempana ja muuttaneena päätin suorittaa käytännön ihmiskokeen lähtemällä uuteen kotirantaan kokeilemaan kalastuksen muodoista kaikkein leppoisinta, perinteistä mato-ongintaa.

Seuraksi lähti ilman suurempaa pakottamista neiti 6 vee. Tarkkaan ottaen vettä olisi löytynyt lähempääkin nykyistä kotiovea, mutta leikkipuiston ja rannan yhdistelmä johdatti askeleet muutaman sata metriä kauemmas Eläintarhanlahden perukoille, Ympyrätalon taakse. Paahteinen keskipäivä ei ehkä ollut oppikirjan mukainen optimihetki onkimiselle, mutta kalantulo riitti pitämään jopa neiti 6 veen mielenkiinnon hommassa aika pitkään.

Näin se suunnilleen meni: Yllätyksetön aloitus ahvenella. Neiti 6 vee saa särjen. Särki omaankin siiman päähän. Salakkaparvi ui kohdalle. Aivan mikroskooppisen pieniä ahvenia. Lisää särkiä. Ja salakoita. Siimat solmussa. Juomatauko. Pasuri. Paikanvaihto. Paikanvaihto entiseen paikkaan. Neiti 6 vee saa kolmipiikin. Lisää ahvenia. Neiti 6 vee lähtee liukumäkeen. Ehdittyäni ihmetellä kiiskien puuttumista hiukan onkin yksi malliyksilö heti siiman päässä.

Kyllä tässä palattiin vahvasti kalastusharrastuksen juurille. Ei ollut mitään turhia apinoita tai muita suorituspaineita niskassa. Jokainen peruslaji oli sattuneesta syystä uusi vuodari, mutta toisaalta ei olisi ollut suuremmin väliksi, vaikka koho ei olisi sukeltanut lainkaan. Peruslajeista oikeastaan vain lahna ja omalta kohdaltani kolmipiikki jäivät saamatta. Vuodarilista näyttää heti uskottavammalta. Vieläköhän sitä ehtisi lirkkimään merenrantaan...
Kiiski sai sympaattisen tyyppinä vapautuksen, muut mannekiinit ylennettiin ravintoketjussa seuraavalle trofiatasolle

sunnuntai 2. kesäkuuta 2013

Kaverit kalaan kanssa 30.5

Kuten yleensä, mutta myöhäisestä alusta johtuen erityisesti tänä vuonna, kevät päättyi taas aivan turhan nopeasti. Äkkiä kevätkukat olivat jo kuihtumassa, muuttolintujen ensimmäinen poikue kuoriutunut ja Kalamaraton taas kisattu. (Liiankin tutuksi tullut epäonni oman kisaan osallistumisen suhteen jatkui tänäkin vuonna: samaan aikaan kun maratoonarit starttasivat ympäri Helsingin ja Kotkan vesiä, starttasi myös muuan muuttokuorma ja oma dreamteamini hikoili kantoapuna. Olisin voinut jossain olosuhteissa harkita hyppääväni jonkun muun porukan kyytiin, mutta koska mööpelit ja laatikot olivat perheeni omaisuutta, olin pelkästään iloinen, etteivät kaverit valinneet toisin. Mutta jos kolmas kerta ei vielä totuutta sanonut, niin ensi vuonna sitten...) Vaikka kevään kalastuksellisesti antoisin aika alkoikin olla kalkkiviivoilla ja rempan sekä muuton takia moni hieno sesonki harmittavasti livahtikin sivu suun, jotain suuhunpantavaa sentään piti saada. Tänä keväänä silakkaa oli tullut kannettua lähinnä muiden pöytiin, ja oma perhe meinasi jäädä kokonaan vaille itse pyydettyjä meren antimia. Koko kevään olin myös luvannut viedä touhusta kiinnostuneita työkavereita kokeilemaan lajia, mikä antoi lopullisen sysäyksen reissuun.

Aamun eksoottisin saalis: jonkun pohjaanjättämä litka
Toukokuun viimeisen viikon lopulle sovittu reissu alkoi konseptina vahvasti epäilyttää etukäteen. Vieläkö silakat olisivat mestoilla, vai joko ne seilasivat ulapoilla? Työporukan hannuhanhen pommiinnukkuminenkaan ei hyvää uumoillut. Mutta siellä ne onneksi olivat, vieläpä selvästi runsaampina kuin alkukuusta. Vajaassa tunnissa olin saanut itselleni niin paljon kalaa, että älysin onneksi lopettaa ennen kuin joutuisin hikoilemaan koko yön perkuuhommissa. Onneksi kotona oli tähän hommaan runsaasti vapaaehtoisia auttavia käsipareja: neiti 6 vee nakitettiin määrittämään kasasta mahdolliset kilohailit (tarkistuksessa määritystarkkuus oli muuten 100% oikein, kaikki silakoita), pikkuveljen levitellessä kalanlimaa ja suomuja ympäri keittiötä. Varmuuden vuoksi muutama erityisen hailimainen yksilö päätyi jatkotutkimuksia varten jääkaappiin, josta ne kesälomamatkan jälkeen löytyessään epäilemättä ilahduttavat kaikkia mikrobiologisista kasvatuskokeista kiinnostuneita. Tämän reissun myötä silakkakausi onkin hyvä taputella päätökseen ja suunnata huomio muihin lajeihin.

Kaverille kanssa 12.5

Erään metsästystä harrastavan kaverini kanssa tulee harjoitettua vaihdantataloutta lahjoittamalla meren tai metsän antimia toisen ruokapöytään silloin kun saalista tulee omaan käyttöön ylenmäärin. Oma tai edes perheen silakkakiintiö ei ollut vielä täynnä, mutta kun kerran oli muutenkin aihetta visiittiin, kävin matkalla Inkooseen poimimassa Lauttasaaren kohdalta viemisiksi kolmatta kiloa silakkaa. Tällä kertaa en joutanut jalostaa saalista fileiksi asti, mutta toisaalta paljon tuoreempina ne eivät olisi voineet perille tulla.

Yksi ensimmäisistä varsinaisista kalabongausreissuistani tein mm. silakan perässä Helsinkiin. Paikka ja tekniikka olivat periaatteessa hallussa, mutta niin vain epäilys vehkeitten pätevyydestä alkoi kalvaa, että Ruoholahden Citymarketista täytyi vielä viime hetkellä hakea uusi, epäilemättä paikallisiin olosuhteisiin ylivoimainen litka. Silakkapinna nousikin kyllä sitten muutamassa minuutissa. Koska itselläni ei ollut mitään järkevää mahdollisuutta laittaa saalista ruoaksi, saati viedä sitä kotiin toiselle puolen Suomea, lahjoitin saaliini vierustoverilleni, vaikka tämä touhujani hieman ihmettelikin. Itse sitten myöhemmin Helsinkiin muuttaneena sisävesien kasvattina olen ihmetellyt moneen kertaan paitsi silakanpyynnin helppotta ja varmuutta, myös sitä, ettei touhu ole vielä nykyistäkin paljon suositumpaa. Liekö syynä väistämätön perkausurakka, liian tuoreessa muistissa oleva dioksiinikohu vai vielä vanhemmat puheet silakasta reikätaskuiselle kansanosalle sopivana ruokana? Vai liekö ilmainen lähiruoka vain niin hipsteriä, etteivät maineestaan tarkat kalamiehet halua missään nimessä sekaantua moiseen ;) Ehkä selitys saattaa sittenkin olla silakanlitkauksen nopeatempoisuus: tunnissa-parissa saa yleensä jo sellaisen määrän kalaa, että joutaa lähteä kotiin perkuupuuhiin ja näinollen kalamiesten vaihtuvuus paikan päällä on vilkasta.

Tulihan sitä nytkin, vaikkei ihan huippusesongin tahdissa vielä oltukaan. Epäilemättä paras hätsi olisi edessä viikon parin sisään, kunnes homma hiipuu kesäkuun alkuun.

Merten hopeaa 8.5

Liki kuukauden viiveellä tulee teksti, mutta menköön.

Useimmiten (laji)kalastajan saalispussiin kertyy ainakin hienoja elämyksiä: huikean kauniita hetkiä luonnon helmassa, keskittyneen jännityksen tuokioita maailman kutistuessa otsalampun valokeilan kokoiseksi, naurunremakkaa samanhenkisten lajitoverien kanssa milloin minkäkin löysäruuvisen hankkeen onnistuttua tai vaihtoehtoisesti mentyä päin mäntyä niin että kaarna vain ropisee. Mutta joskus on silti mukavaa myös savustaa, halstrata tai graavata ne elämykset. Tähän tarpeeseen silakkasesonki on oivaa lääkettä.

Silakkakausi on vähän niinkuin joulu. Molemmat ovat - ainakin mielikuvatasolla - yltäkylläisyyden juhlaa, usein ylilyönteihin asti. Ainakin muutamat kalamiehet myös odottavat silakan rantautumista kuin oskarinkokoiset joulupukkia. Myös kulinaristisia yhtäläisyyksiä voi edellämainituista löytyy: sekä joulu-, että silakkaruuat ovat jonkin aikaa maailman parasta herkkua, mutta niistä tuleekin sitten yleensä nautittua niin perusteellisesti, että kiintiö tulee vuodeksi täyteen.

Helatorstain pidennetty viikonvaihde kutsui perhettä mummolaan paitsi kalapatojen, myös savustuspöntön ääreen. Itse tuoreista kaloista valmistettu savuherkku kuulosti konseptina niin herkulliselta, että kannatti taas kerran vääntäytyä aamuvarhaisella veden ääreen, tällä kertaa tosin vain Lauttasaaren sillalle asti.

Vakiopaikalla sillan mantereen puoleisessa päässä vesi oli tosi matalalla, tai sitten muistikuva viime keväällä vallinneesta vedenkorkeudesta oli pahan kerran rapistunut. Kun vallitseva sääkin oli miellyttävän tyyni, aloin epäillä kaikkien täyjärkisten silakoitten uivan vähän syvemmissä vesissä sillan toisessa päässä. Silakanpyyntiä pidetään lähes idioottivarmana tuohuna, ei varmaan vähiten siksi, että kalat nappaavat kuin heikkopäiset paljaaseen, syötittömään koukkuun. Kuitenkin näin alkukauden heikolla kalantulolla huomasi hyvin, että kyllä silakanlitkaaminenkin voi olla tekniikkalaji. Omassa tyylissäni on kolme kulmakiveä:

1) Kalat pitää etsiä. Voisin väittää, että missä tahansa kalastuksen lajissa, mikäli tiedetään edes suurinpiirtein mitä ollaan tekemässä, luokkaa 3/4 onnistumisesta riippuu siitä, että houkutus saadaan tarjoiltua kalan kuonon eteen (Aika itsestäänselvää, oikeastaan - eihän kala nappaa, jos ei koskaan edes havaitse syöttiä tai viehettä). Rannattomien ulappavesien kaloina silakat eivät useimpien muitten kalojen tapaan suinkaan aina jurota pohjan tuntumassa, vaan käyttävät vapaammin koko vesipatjan korkeutta. Usein etsin parvien kulloistakin uintisyvyyttä laskemalla ensin painon pohjaan, nostamalla vavan vaakasuorasta noin 45 asteen kulmaan ja laskemalla nykytellen takaisin vaakatasoon. Jos mitään ei tapahdu, otan suurinpiirtein vavannoston verran siimaa sisään ja aloitan alusta. Tällä tavoin kammataan koko vesikerros, kunnes litkan kärki pullahtaa pintaan.
2) Maaginen liike. Se edellisestä kohdasta yli jäänyt noin 1/4 onkin (tuuri ja sattuman osuus poislukien) sitten sitä, miten syötti tai viehe tarjoillaan kalalle. Käsialaa. Silakat ovat planktoninsyöjiä ja parhaiten koukku jäljitellee niitten luonnollista saalista, kun se leijuu omalla painollaan alaspäin. Sitä minä tuossa yllä kuvatulla nypyttelyllä haen.
3) Maltti on valttia. Kun ensimmäinen silakka nappaa litkaan, ei sitä pidä kelata suoraan ylös. Olisi jännä tietää, loihtiiko räpisteltevä silakka litkan koukkuihin täysin vastustamattoman liikkeen, uiko se parvensa luo kiskoen litkan samalla mukanaan vai herättääkö kiinnijäänyt venkoilullaan lajitovereittensa huomion. Vai onko kyse lopulta vain siitä, että kun yksi laumasielu osuu kohdalle, ympärillä on aina muitakin nälkäisiä suita. Joka tapauksessa saaliin saa helposti vähintään viisikertaistettua viivyttelemällä ylöskelaamista.

Tulipa kerrankin jotain asiaakin blogin sisältöön. Tuolla tekniikalla olen ainakin itse pysynyt vähintään riittävän hyvin kalassa. Ja hyviltähän ne savusilakat maistuivat. Kokonaiset kalat tarjosivat silmänruokaakin, mutta niitten syöminen alkoi muistuttaa ainakin säädön määrän suhteen rapukekkereitä, joten seuraava satsi savustettiin päättöminä ja puhkottuina, ja olivat aivan yhtä hyviä näinkin.

Jottei blogin varsinainen aihe, lajikalastus, ihan kokonaan unohtuisi, niin kilohailiahan tälläkin kertaa koetettiin saada, varsinkin kun jonkin hevosmiesten tietotoimiston tiedonannon mukaan niiden suhteellisen osuuden pitäisi olla silakkaparvissa isoimmillaan alkukaudesta. Ainakin omassa saaliissani suhteellinen osuus oli kyllä ihan sama kuin viime keväänäkin, eli pyöreä nolla.

maanantai 6. toukokuuta 2013

Siikakauden loppukiri 3.5.2013

Hinku siikaongelle oli niin kova, että huomasin pyöriväni täysin valveilla sängyssä jo ennen herätyskellon soimista. Siikakuume tuntuu olevan tarttuvaa sorttia, sillä Sakari oli saanut mukaansa lankomiehensä Petrin ja tämän viisivuotiaan Urho-pojan.

Tällä kertaa päätimme kokeilla kumisaappaittakin saavutettavaa Takaniemeä, jonka maine
siikapaikkana oli kovaa luokkaa. Yksin emme täälläkään joutuneet olemaan, mutta tähän mennessä lienee jo tullut selväksi, että meikäläisen käsitykset tungoksesta kalapaikoista ovat muodostuneet Lauttasaaren sillalla tai Vanhankaupunginsuvannon Pornaistenmuurilla pahimpiin ruuhka-aikoihin. Valtasimme reviirin niemen kärkeen ja kamojen levittely oli tuskin saatu valmiiksi kun yksi vavoista alkoi nykiä. Kohta Sakari huutelikin tunnistusapua, saalis nimittäin osoittautui siian sijaan kivinilkaksi. Yksi kivinilkka menisi vielä tuurin piikkiin, mutta Sakari kunnostautui onkimalla aamun aikana toisenkin luikeron. Kohdekalan suhteen oli niukkuutta jaossa, vieressä onkineet paikalliset kertoilivat kuinka viikko sitten olisi samassa ajassa saanut siikoja täyden tusinan, mutta nyt oli hiljaisempaa. Aamuun mahtui yksi kunnon syöntipiikki, jonka seurauksena meillä oli Sakarin kanssa molemmilla kalat kiinni, ja molemmat onnistuimme ne myös kämmäämään. Rannan profiili oli sen verran loiva ja pohja rikkonainen, että kalojen ylösotto olisi vaatinut lopussa rivakkaa kelaamista ja muutenkin määrätietoisia otteita. Nyt kalat saivat sotkettua siimat kivikkoon tai leviin ja vapauduttua. Vaikka Takaniemessä tuntuikin kalaa olevan, oli paikka selvästi ikävämpi kalastaa kuin silokallioinen verrokkimesta. Aamun ainut ylöstullut siika sätki rantaan ilman mitään ennakkovaroitusta matojentarkistuskierroksella. Tsempin puutetta ihmetellessäni totesin myös madon killuvan koskemattomana koukussaan ja tapsin kasvaneen selittämättömästi parimetriseksi. Olin onnistunut saamaan jonkun toisen karkuuttaman siian, sen sotkeuduttua irtonaisena liehuneesta tapsista omaan siimaani. Päivän teemaan sopivasti tämäkin meinasi karata rannassa ja olisi ehkä toistamiseen päässyt jatkoajalle ilman urhoollisen haavimiehen väliintuloa. Tämän episodin jälkeen tosin aikuisten haaviminen kiellettiin havaksen kalaisan hajun takia. Onneksi keväinen siikaretki merenrantoineen, lintuineen ja eväineen tarjoaa lähes loputtomasti virikkeitä ja tekemistä.

Reissun päätavoite tuli heikohkosta kalantulosta huolimatta saavutettua: kaikilla oli niin mukavaa, että seuraavana päivänä oli Urhon velipoikakin kuulemma vaatinut päästä siikaongelle. Sillä kertaa sama paikka luovutti nuorilleherroille kuusi kalaa - hienoa että pääsivät kokeilemaan kunnon syöntiäkin. Särkiä tai muita siikakauden loppumisen airueita ei vielä näkynyt tai kuulunut (elleivät kivinilkat sitten ole sellaisia), mutta luulen, että pohjaonki vaihtuu seuraavaksi silakkalitkaan

.

lauantai 27. huhtikuuta 2013

Omstart! Kalaisasti, kiitos! 27.4

Avovesikausi oli avattu, mutta saalispuoli oli edelleen avaamatta. Asialla täytyi tehdä jotain. Perjantaisen orientoitumisreissun pohjalta laadittujen suunnitelmien mukaisesti lauantaiaamun ensimmäinen bussi kuskasi taas kalastajaa kohti Lauttasaaren lohikalapitoisia vesiä. Ruoholahdessa kulkupeli vaihtui julkisista fillariin, ja samalla seurueeseen liittyi Sakari, joka seikkailullisena luonteena halusi myös kokea siianonginnan ihmeet ja kauheudet. Puolisotilaallisella täsmällisyydellä saavuimme Ryssänkärjen rantaan 6:30 ja olin pudottaa silmäni jorpakkoon: ristin sieluakaan ei näkynyt missään. Saappaat lotisten suuntasimme Sisä-Hatun parhaiksi arvioimillemme paikoille. Valtasimme vavoillemme hyvin maltillisen pätkän rantaa, että muillekin halukkaille riittäisi tilaa. Oletukseni oli, että lounasaikaan mennessä ukkoa olisi rannalla vähintään kahdessa kerroksessa. Puoliksi odotin tapaavani rannoilla nettituttuja ja muita skenejulkkiksia, mutta kiikarinkantaman säteellä rannat näyttivät kaikkialla aika rauhallisilta. Liekkö pilvinen ja viileähkö sää saanut siianonkijoitten massat jäämään koteihinsa, vai oliko paikkamme mennyt muodista? Olisimme voineet vallata vaikka tuplamäärän rantaviivaa käyttöömme, ja silti molemmille meidän lisäksemme Hatulle kahlanneille siianonkijoille olisi piisannut paikkoja valinnanvaikeudeksi asti.

1. Näytös: Väärinkalastettu meritaimen
Siianonginnan ensimmäinen vaihe oli kamojen purkaminen rinkoista(!) ja huolellinen levittely rantakallioille. Kamaa oli vähintään sohvakaluston verran mieheen, mutta eipähän tarvinnut kärsiä vilua ja nälkää. Siikoja ei hetkeen kuulunut, joten aloimme tarkistaa syöttiien kuntoa ja säätää onkia mukamas parempiin asemiin. Ulkoilemaan oli päässyt myös karppitouhuihin alunperin hankkimani lipputangon mallinen, viisimetrinen kelaonkivapa asiaankuuluvan järeällä baitrunnerkelalla varustettuna. Jätin koko komeuden hetkeksi makaamaan rantakalliolle ja aloin touhuta jotain varmasti mahdottoman tähdellistä, kun jokin nykäisi äkkiä koko paketin kohti ulappaa. Tarrasin tempovaan vapaan kiinni ja kalahan siellä kiskoi vastaan. Todellinen jymy-yllätys koettiin siinä vaiheessa, kun vastapeluri saatiin houkuteltua rantaan ja todettiin meritaimeneksi. Huikea juttu. Eipä tarvinnut teeskennellä kameralle hämmästynyttä hymyä. Eniten tilanteessa huvitti, etten miettimälläkään olisi keksinyt vääräoppisempaa tapaa pyydystää meritaimenta: karppivavalla, siikatapsilla, vavan lojuessa joutilaana rannalla ja madon liotessa vahingossa kumisaappain kahlattavassa rantamatalassa. Odottelenkin tapauksen johdosta yhteydenottoa Suomen väärinkalastajainseuralta, joka noteerannee tällaisen kerettiläisyyden mitä suurimmalla mielenkiinnolla. Meritaimen muuten pääsi parin poseerauksen jälkeen jatkamaan keskeytyneitä aamutoimiaan ja ties vaikka syksyllä sukuaan jossain joessa.

2. Näytös: Se on siika!
Meritaimenen jälkeen oli oikeastaan ihan sama mitä loppureissun aikana tapahtui. Onneksi ei ollut mitään tarvettakaan teeskennellä tempun olevan silkkaa rutiinia vaan sai myhäillä hölmönnäköisenä sydämensä kyllyydenstä. Tähtien asemat, ottikalenteri tai muu horoskooppi oli kuitenkin suosiollinen ja vajaan tunnin päästä yksi vapa sähkötti siian hyväksyneen matotarjouksen. Tämä ihka ensimmäinen yksilö pamautti kerralla lajin pohjiksi 620 grammaa. Myös Sakari pääsi nostelemaan siikoja, ja vaikka kalojen koko tuon ensimmäisen malliyksilön jälkeen kutistuikin normaalikokoisiksi onkikaloiksi, oli oikein mukavaa, ettei saamistaan siioista tarvinnut puhua yksikössä. Opimme samalla rutkasti uutta siianonginnasta, kuten 1) kaikki mahdolliset/järkevät heittosuunnat ja etäisyydet huomioonottaen samallakin rannanpätkällä on yllättävän paljon eri paikkoja ja 2) jos kaloja ei kuulu, niitä voi odottelun sijaan myös aktiivisesti hakea virittelemällä vapoja kokeeksi vähän eri paikkoihin. Reissun päätteeksi totesimme, että pakkohan tätä on yritettävä saada sopimaan kalenteriin tälle keväälle toisenkin kerran.

Jälkinäytös kotona
Päivän kääntyessä jo iltaan ja kalastuksen vaihduttua perheen kanssa ulkoiluun kuului leikkipuiston lähiojasta kalaisaa lätinää. Vuosien tauon jälkeen pääsi taas todistamaan haukien kutua, vieläpä kirkkaassa, puolimetrisessä vedessä. Arviolta kolmikiloinen haukimamma ui kiloisen sulhasensa kanssa täydellisen synkronoitua pariuintia kunnes katosivat syvempiin vesiin. Keväinen vesiluonto tarjosi todellakin parastaan. Nyt on varmaan paras lopettaa, tai muuten juttu alkaa kuulostaa silkalta kalavaleelta.

perjantai 26. huhtikuuta 2013

Avovesikauden premiääri 26.4

Talvi oli harvinaisen pitkä ja kevät jossain kaukana poissa. Jossain huhtikuun alkupuolella alkoi vahvasti tuntua, että valo tunnelin päästä on säästösyistä kokonaan sammutettu. Sitten yhtäkkiä vesisateet sulattivat penkat ja lämpöaalto toi kevätkukat ja muuttolinnut nurkille liki yhdessä yössä. Kevään kiri oli niin nopea, että vielä kohmeiselta kalamieheltä kesti toinenkin hetki tajuta, että siikaahan tässä pitäisi lähteä yrittämään.

Siianonginta on ainakin konseptitasolla kuulostanut leppoisalta istuskelulta, joka antaa harvinaisen hyvät mahdollisuudet lintujen tarkkailuun, valokuvaamiseen, evästelyyn, yleiseen luonnon helmassa remuamiseen ja muuhun kalastuksen oheistoimintaan. Ajattelin, että tämä saattaisi vedota jopa kalastuksesta sinänsä piittaamattomiin tuttuihini, mutta joko aikataulut menivät kerrassaan ristiin tai sitten nämä osoittautuivat liian vastustuskykyisiksi ehdotuksilleni herätä ennen kukonlaulua jäädyttämään itseään hyisen meren ääreen. Lopulta kuitenkin yksihenkiseksi supistunut retkikunta suuntasi ennen työpäivän alkua kohti Lauttasaaren siika-apajia. Puheet lajin alati kasvavasta suosiosta olivat valmistaneet henkisesti siihen, että yksin ei rannalla tarvitse olla, mutta enpä olisi ehkä silti laittanut lanttejani likoon sen puolesta, että arkiaamuna jo ennen kuutta Sisä-Hatun siikamontun ranta olisi miehitetty. Vanhemmat herrasmiehet saivatkin muutaman meikäläisen mittapuulla järkyttävän kokoisen siiankörilään, mikä valoi uskoa omaankin tekemiseen. Ryssänkärjen rannassa joku perhomies koukutti ilmeisesti meritaimenen. Omaan säkkiin kertyi tällä kertaa vain kokemusta, tosin siinä vaiheessa kun työt kutsuivat, aloin olla jo ihan tarpeeksi jäässä luovuttamaan toistaiseksi.

Kalastus- ja työpäivän yhdistämisen huono puoli ilmeni viimeistään kotimatkalla, kun hampaisiin asti kalavehkeisiin aseistautuneena piti poiketa kauppaan. Vavat sojottivat repusta kuin antennit, välillä alkoi tuntua, ettei olisi voinut herättää enemmän huomiota vaikka olisi virittänyt niiden väliin "katsokaa minua" -kyltin. Ei auttanut kuin nöyrtyä tässä varustuksessa kaupan kalatiskille ostamaan soppatarpeita. Pyrkikää välttämään vastaavaa, arvon lukijat. Tai älkää ainakaan tulko tänne kommentoimaan, kun toivutte puujalkavitsiyliannostuksesta, teitä on varoitettu.

tiistai 2. huhtikuuta 2013

Yhden avannon sankarit 1.4

Aprillipäivänä tunnetusti kaikenlainen huijaaminen, jäynääminen ja muu nenästävetäminen on oikein luvan kanssa sallittua. Mikäpä siis sopivampaa kuin lähteä narraamaan kaloja ja samalla polkaista uusi kalastuskausi käyntiin ennätysaikaisin. Talvikalastus ei ole tätä ennen kuulunut sitten poikavuosien ajanvietteiden joukkoon, joten siiman päähän valikoitui tehtävään edes jotenkuten soveltuvina turskapilkkien sukuhaaran pienimpiä edustajia - toisaalta juksaaminen sopi valittuun linjaan kuin nenä päähän.

Pilkkireissua oli koetettu viritellä talven mittaan jo pariin otteeseen ilman mainittavaa menestystä. Nyt kuitenkin viimeiset puuttuvat elementit - kaira ja auto - saatiin mummolasta neiti 6 veen synttäreitä juhlimaan saapuneiden isovanhempien mukana. Reissun jonkinlainen punainen lanka oli saada pilkkimisestä isille ja neiti 6 veelle uusi, toivottavasti myönteinen elämys. Kaikenlaisista ehdotetuista kokoonpanoista mukaan valikoitui lopulta perheen meikäläisen lisäksi perheen naisväki kokonaisuudessaan, mikä on jo moneen kertaan testattu ja lähes aina täysin toimimattomaksi todettu yhdistelmä. Yksi mies ei kerta kaikkiaan riitä pitämään perheen kahta naista tyytyväisenä. Kohdetta tiedusteltaessa mutisin kolmen viikon parraskasvatusprojektin seasta jotain "Airiston" suuntaista.

Naisväen mielikuvissa Airisto sijoitettiin ilmeisesti jonnekinpäin läntistä Uuttamaata, jonnekin suunnilleen Porkkalan tienoille. Niinpä samaa tahtia autoa ja Turkua erottavien kilometrien kanssa hupeni myös kärsivällisyys ja huumorintaju, pissahädän käyttäytyessä täsmälleen päinvastoin. Koska matkaan päästiin 45 minuuttia aikataulusta myöhässä ja perillä tuloksettomaan vessanetsintään sekä yleiseen verbaaliseen jalanpoljentaan hupeni hyvä tovi, jäi aikaa jäällä vastaavasti niukemmin.

Mutta reissun todellinen nautinto oli vasta alkamassa. Edelliskohtaamiseni kairan kanssa oli jostain kaukaa lapsuudesta, jolloin olimme yhdessä pikkusiskon kanssa varmaan koko iltapäivän puurtamisen tuloksena saaneet yhden ainoan reiän mökkirannan jäähän. Mutta olihan niitten aikojen jälkeen tullut kaurapuuroa syötyä ja hauista kasvatettua, keväinen merijää ei varmasti olisi sama asia kuin Kallaveden lopputalven reilusti puolimetrinen jääkansi ja kairakin olisi varmaan jossain vaiheessa teroitettu. Itsepetosta oli vielä helppo jatkaa viilaamalla kairaa edellisiltana entistä parempaan iskuun. Totuus kuitenkin paljastui noin kahdessa sekunnissa: se oli tylsä kuin saapas. Jo ammoin alkanut urakehitys kalastusvälineestä urheiluvälineeksi oli saanut autotallin pimeydessä vietettyjen vuosien aikana ruman käänteen ja kaira oli muuttunut silkaksi kidutusvälineeksi. Ainut mieleeni juolahtanut kalastuksellinen käyttötarkoitus oli verkonpaino, mutta epäilen tokkopa se toimisi siinäkään. (Meri)härkäpäisesti päätin kuitenkin tehdä jäähän reiän vaikka silkkaa itsepäisyyttäni. Suurimman osan työstä teki loppujen lopuksi kalastuspuukkoni, jossa sentään oli se kairasta täysin uupuva ominaisuus - terä. Mielipuolisesti hakkaamalla sillä sai nakerrettua jäästä irti ärsyttävän pieniä, sellaisia maksimissaan snapsilasiin sopivia jääpalasia irti. Janne Marttiini olisi varmaan ylpeä jos saisi tietää miten monikäyttöisiä firmansa tuotteet ovatkaan. Lopulta avannon pohjalta alkoi pulputa merivettä, ja fiilis oli kuin olisi löytänyt vähintäänkin öljylähteen. Onnistuisen ilo vaihtui aika nopeasti toteamukseen, että vesi puppusi suunnilleen sormen mentävästä aukosta, ja avannon laajennus pilkkimiskelpoiseksi täytyisi tehdä +1 -asteisessa vedessä. Lopulta, noin tunnin riehumisen jälkeen, jäässä oli reikä. Yksi ainoa. Naisväki oli onneksi viihtynyt hyvin rantakallioista ja kevätauringosta nautiskellen. Evästauon jälkeen pääsimme kokeilemaan kalojen ruokahalua, tosin kädet tärisivät vieläkin rasituksesta niin paljon, ettei toukan pujottamisesta koukkuun meinannut tulla mitään. Lopulta neiti 6 vee pääsi koettamaan keittiönpöydän reunalla moneen kertaan kuivaharjoiteltua pilkkimistä ihan oikean avannon äärellä, ja jaksoi tsempata toisenkin minuutin ennen kuin rantakallioitten houkutus vei voiton. Rehellisesti sanottuna en itse onnistunut yhtään sen paremmin, vaikka hieman pitempään jaksoinkin pilkkiä nykytellä. Ehdin jo ääneenkin suunnitella toisenkin avannon kairaamista, mutta siinä vaiheessa perheen järjen ääni onneksi muistutti, että kotimatkallekin pitäisi jossain vaiheessa suoriutua.

Siis munat pataan kaikkien taiteen sääntöjen mukaan. Tällaisen reissun kuka tahansa järkevä ihminen merkitsisi kalastuspäiväkirjaansa luultavasti korkeintaan pitkällä miinusmerkillä, mutta onneksi minä en  olekaan ihan järkevä. Kaikki olivat nimitttäin viimeistään paluumatkan munkkikahvipaussin aikana yhtä mieltä siitä, että reissu oli alun vastoinkäymisistä huolimatta oikein onnistunut. Jos reissun antia koettaisi summata, kertyisi:

Plussapuolella:
+Taas yksi hieno mesta (Airisto), jonne en ilman lajikalastukseen liittyvää aivovammaa olisi varmaan ikinä tullut lähteneeksi.
+Taas yksi uusi kalastusmenetelmä (pilkkiminen), jota en luultavasti olisi tullut kokeilleeksi. Uusista asioista innostuminen on hieno juttu ja pilkkikärpänen pääsi siinä määrin puraisemaan, että kyllä kevään halvennusmyynneistä täytynee väijyä uutta kairaa.
+Neiti 6 vee sai mieleisensä retkipäivän, jolla on uskoakseni kaikki ainekset säilyä aivojen muistilokerossa vaikka aikuiseksi saakka.
+Yhdessä voitetut vastoinkäymiset lujittavat parisuhdetta ;)
+Ensi kerralla tänne tullaan koko viikonlopuksi.
+Hieno tarina, joka hymyilyttää jo nyt, ja luultavasti vain paranee vuosien mittaan. Ja tämä liittyy sujuvasti samaan jatkumaan muitten lajikalastajien kirjoistusten kanssa, joita ennen omaa reissua tuli lueskeltua.

Miinuspuolella:
-Härkäsimppu jäi saamatta, mutta onpahan vielä yksi uusi elämänpinna jäljellä kotoisilla vesillä. Kulinaristinen härkisliemi kalakeittoon jäi sekin nyt kokematta, mutta raistisilmamyrkytyksen jälkeen olisin voinut syödä vaikka pakasteseitipakettien pahvikuoret.

Pilkkikausi taitaa jäädä tällä erää tähän, mutta jatkoa seurannee joskus ensi talvena. Seuraavaksi suunnataan sitten varmaan siikarannoille avaamaan avovesikautta.
EPILOGI
Myöhemmin samana päivänä kävimme sisällöltään suunnilleen seuraavanlaisen keskustelun neitin 6 veen kanssa.
Neiti 6 vee (kaikella kuusivuotiaan vilpittömyydellä): "Taisit isi saada tänään retkellä opetuksen"
JG: "Minkä opetuksen?"
Neiti 6 vee: " No sen, että vaikka olisi kuinka kaunis* kala, niin kyllä silti tärkeintä on vessa"

Alaviite *: Kalojen, ja etenkin härkäsimppujen, kauneusarvoista oli ennen reissua käyty hyvin kiinnostavaa ja avartavaa ajatustenvaihtoa.

sunnuntai 24. helmikuuta 2013

Parempi myöhään kuin ei silloinkaan: kuvia

Alunperin ihan vain reissumuistojen tallennuspaikaksi kaavailemani blogia näköjään selailee allekirjoittaneen lisäksi muitakin, joten on korkea aika huomioida muutkin tätä lueskevat. Ilman kuvia blogi on kieltämättä ankea kuin betonilähiöä, eli lisätään niitä näin jälkeenpäin. Ikävä kyllä kameraa on tullut laiskanlaisesti otettua mukaan kalalle ja vielä laiskemmin sitä on tullut käytettyä. Niinpä esimerkiksi huikean pinkki Hello Kitty -lastenteltta karppibivakkina (Karppikuumetta 15.6) jää nyt vain meikäläisen pään sisäiselle kiintolevylle.

Muutenkin blogi on viettänyt viime aikoina hiljaiseloa, mutta se ei suinkaan ole kuollut. Talvihorros kuvastaa vain todellista tilannetta: muut ajanvietteen ovat vallanneet kalenterin niin tehokkaasti, etten taida aloittaa pilkkimistä tänäkään vuonna. Varmaan sekin auttaisi, jos kaira olisi vaikka taloyhtiön verkkokomerossa eikä 400 kilometrin päässä vanhempien autotallissa. Mutta kevään tullen asialliset hommat saavat jäädä ja viimeistään huhtikuussa käynnistyy vapakausi.