Ne tulevat öisin 25.9

Halloween, anyone?

Harrastus sidosryhmineen on ilmeisesti valittua hyvin, kun huomaa odottavansa seuraavaa kalareissua kuin oskarinkokoiset joulupukkia. Nahkiaisreissuun virittäydyttiin ajatustasolla kuin lohenpyyntiin ikään: kumpi toimisi paremmin, siivousämpäri vai tiskipalju?

Pikkunahkiaisen etsintä kävi loppukesällä niin sujuvasti, että samalla konseptilla ajateltiin nyt ottaa haltuun luikeron suurempi sukulainen. Jos oli kohdekala isompi kuin viimeksi, olivat odotuksetkin paisuneet pullataikinan tavoin, puro vaihtunut joeksi ja läheiset espoolaistalotkin kasvaneet kunnon kartanon mittoihin. Mahdollisesti virtaan jo nousseita aikuisia nahkiaisia varten mukaan oli tällä kertaa pakattu pari haavia - kirjallisuuskatsauksen jälkeen jäi hieman epäselväksi, voisiko niillä tähän vuodenaikaan tavoittaa myös aikuistuvia isosilmävaiheen ammokeettoja (joita englanninkielinen maailma kutsuu 90-luvun alun pikkupoikien ja Hollywoodin scifirymistelyjen ystävien iloksi transformereiksi). Kaiketi olisi pitänyt kaivaa jostain ikivanhan Suomen luonto -kirjasarjan kalanide, joka on edelleen omaa luokkaansa kalatrivian lähteenä. Saas nähdä onko Lehtosen ja Nybergin uutukaisesta viimein sen haastajaksi - lajitunnistuskuvataulut ovat ainakin hienoimpia mitä suomalaisessa kalakirjallisuudessa on nähty, von Wrightit mukaanlukien.

Asiaan. Meitä kalastajia ja muitakin luonnon helmassa remuajia oli koko alkusyksyn ajan hemmoteltu kerrassaan hienoilla luksussäillä. Nyt säätiedotus povasi kylmää ja märkää, edellispäivien sateiden jäljiltä virtakin saattaisi hieman  tulvia. Jo oli aikakin saada blogiin ainaisen auringonpaisteen ja hyvän fiiliksen vastapainoksi yksi inttijuttutyylinen selviytymistarina, joissa aina sataa kaatamalla, vaikka pakkasta olisi parikymmentä astetta ja aurinko häikäisisi sietämättömästi, sudet näykkivät nilkkoja ja ruuaksi on vain kainalossa lämmitettyä soraa. Ja toisaalta (     lisää mieleisesi kalastusaiheinen aforismi tähän _  , tyyliin "Huonokin päivä kalassa on parempi kuin hyvä päivä töissä". Oma suosikkini kalastajien mietelauseista ja muista zeniläisyyksistä, kaikessa absurdiudessaan, lienee Isaac Waltonin toteamus sammakon käyttämisestä syöttinä: "Tee se kuin rakastaisit sitä". Sopii yllättävän moniin tilanteisiin elämässä. Ei tosin ehkä tähän.) Luvattu sadekin oli tauonnut jo ennen kuin auto pysähtyi, ja kahluuhousujen ansiosta ei tarvinnut paljon muutenkaan miettiä, voisiko mättäälle istahtaa kastelematta takamustaan.

Aikanaan päästiin veteenkin, haaveilu tuotti Outille yhden unenpöpperöisen ahvenen, itse keskityin pyytämään vain syksyn lehtiä ja muuta pohjamoskaa. Hetken päästä haavit vaihdettiin lapioihin ja jo ensimmäinen ämpärillinen tuotti toivotun nahkiaishavainnon ammokeetan muodossa - 1. vuoden jokipoikanen olisi melkein mahtunut pötkölleen peukalonkynnelleni, mutta eihän se voinut olla ainoa laatuaan, eihän?

Jostain tämänkaltaisesta tai vieläkin vaatimattomammasta alusta on alkanut selkärankaisten tarina, joka kymmeniätuhansia kalalajeja, dinosauruksia, mammutteja ja ties mitä myöhemmin on johtanut myös karvattomaan apinaan, joka uteliaisuuttaan ja lystikseen kalastelee erilaisia eväkkäitä ja raportoi tietoverkkoon lajitovereilleen. Hiljaiseksi vetää.

Tuntia myöhemmin tuo ääneenkin lausuttu ajatus oli saanut aivan erilaisen kaikupohjan. Tämänhän piti olla ainakin Uudenmaan mittakaavassa merkittävä nahkiaisen lisääntymisjoki, näin heikoissa  kantimissako oli ympyräsuisten suuri suku? Jälleen tuli todistettua, että kalahommissa oikea paikka on ainakin puoli onnistumista. Väärästä paikasta saa lapioida vaikka rekkakuormallisen joenpohjaa tavoittamatta ensimmäistäkään ympyräsuista, oikeassa paikassa kaloja on liki joka lapiollisessa. Ammokeetat tuntuvat olevan hyvin tarkkoja pohjan laadusta, omien vaatimattomien kokemusteni mukaan sen pitäisi olla hienoa hiekkaa parin sentin mutakuorrutuksella. Sora, kivikko, vesikasvillisuus tai karike eivät kelpaa alkuunkaan. Kun sopiva paikka lopulta löytyi, sai ensimmäinen nahkiainen seuraa kymmenkunnasta lajitoveristaan. Lastentarhalaisten 1. ja 2. vuoden poikasten joukosta nousi myös yksi tukevasti teini-ikäinen ammokeetta, romuttaen samalla orastaneen teoriamme siitä kuinka eri-ikäiset poikaset asettuvat eri kohtaan virtaa. Pikkunahkiaisen ammokeettoihin verrattuna nahkiaisäidin jälkikasvu vaikutti hieman eriväriseltä. Lajinmäärityksen suhteen luotimme taas viranomaisten määrityksiin. Lienee paikallaan myös mainita, jos joku vaikka innostuu nahkiaisjahdista, että otus on rauhoitettu huhtikuun alusta elokuun 15 päivän loppuun. Taimenen kutusoraikoiden olemassaolon tiedostaminen ja väistely on myös enemmän kuin paikallaan.

Saalista saavissa, samassa kuvassa kokoskaalan ääripäät

Lopulta alaselkää särki, takin hihat olivat märät ja olo oli kaikin puolin tyytyväinen. Kuuma kahvi palautti jo villasukkia kaipaileviin jalkateriin elämän ja kuvausten jälkeen (kunnollinen kuvausakvaario kiilasi hankintalistan kärkeen ja loisteputkivalossa kuvaaminen on muuten ihan syvältä) oli hyvä suunnata jälleen yhtä elämystä eläväisempinä kohti kotia. Vaikea näitten reissujen viehätystä on järjellä koettaa selittää. Miksi ihmeessä kukaan täysijärkinen ihminen lähtisi keskellä työviikkoa ja yötä kahlaamaan ja heiluttamaan lapiota tulvivaan jokeen löytääkseen muutaman nahkiaisentoukan joita ei edes viedä kotiin saati että syötäisiin. Seuraavana päivänä sitten hymyilee väsymyksestä huolimatta hieman sisäänpäin ja salaperäisesti kuin Mona Lisa, suunnitellen jo uusia seikkailuja. Tämän reissun jälkeen on olo mukavan kylläinen. Viime reissut ovat onnistuneet niin hyvin, että jonkin kosmisen tasapainon säilyttämiseksi olisi pelkästään sopivaa pyytää munapataa koko loppuvuosi, eikä se haittaisi. Toki jotain tulee varmaan vielä yritettyä - ilman turhia apinoita selässä roikkumassa on harrastus parhaimmillaan.

Optikko tuskin ihastuisi silmittömästi näihin otuksiin. Mutta kun tarkkaan katsoo, on isoimmalla ammokeetalla jo kehittyvät, ihon alta kuultavat silmät!

Tähän on toki vielä matkaa, kuvassa ammattimiehen rysällä pyytämän aikuisen nahkiaisen pääpuoli

5...4...3...2...1...0? 6.9

Lähtölaskenta kohti 50 lajia on nyt sitten alkanut. (Älkää sentään pidätelkö henkeänne, loppusuoraan voi mennä vielä vuosia.) Laji 46 oli särmäneula, joka kopattiin matkaan Hankoniemen Lappohjan hiekkarannalta. (Ihana paikka, suosittelen lämpimästi. Myös muille kuin kalahörhöille. Ilman autoakin pääsee paikalle hyppäämällä Helsingistä junaan, vaihtamalla Karjaalla, jäämällä pois Lappohjan asemalla ja kävelemällä/fillaroimalla noin kilometrin matkan rantaan.) Sää helli kalastajaa: pläkätyyni, aurinkoinen sää ja pirtunkirkas, ainakin omasta mielestäni vuodenaikaan nähden lämmin vesi houkutteli kahlaamaan. Ranta on todella loivasti syvenevä, pelkillä kumppareilla pääsee varmaan 10 metrin päähän rantaviivasta, kahluusaappaat hörpäävät vasta 100 metrin päässä ja kahluuhousuilla pääsee osapuilleen puolimatkaan Eestiä. Vaihtelua hiekkapohjaan toivat  vita-, haura- ja leväpöpeliköt, sirokatkaravut ja massiaiset uivat tokkolasten kanssa kilvan karkuun. Rannan ensimmäinen havainto tavoitekaloista oli avovedessä risteilevä siloneulasta, josta nuotitin tällekin reissulle mukaan lähteneelle Outille eliksen. Vastapalveluksena meikäläinen hälytettiin hetkeä myöhemmin haavimaan särmäneula parempaan talteen ja hetkeä myöhemmin löysin itse yhden lajin edustajan Outin haavittavaksi. Neulojen suhteen kasvustojen tiiraaminen silmät torvella tuntui olevan turhaa touhua: joko neulat eivät niissä oleskele, tai sitten niitä on vain täysin mahdotonta havaita - lopputulos on kummassakin tapauksessa sama. Särmäneulat löytyivät pääosin pötköttelemässä pitkin pituttaan hiekkapohjalla, siloneulat uiskentamassa avovedessä. Tämä on ainakin itselleni lajikalastuksen suola: vaikka tekisi kotiläksynsä kuinka huolella, löytyy varmaan joka kalalajista piirteitä, joita kukaan ei ole katsonut kirjaamisen väärtiksi eikä ole koskaan aikaisemmin itsekään huomannut. Aina on mahdollisuus oppia uutta ja tuulettaa käsityksiään. Rannan muusta kalastosta sen verran, että se käsittää silo- ja särmäneulan lisäksi ainakin piikkikampelan, hieta/liejutokon, mahdollisesti mustatokon ja ikävä kyllä näköjään nykyään myös mustatäplätokon, sekä ajoittain pikkutuulenkalan ja kilohailin. Osa kovin epätokkomaisesti välivedessä risteilleistä tokoista olisi saattanut hyvällä mielikuvituksella olla seitsenruototokkoja, mutta ainakin muutama asian tarkistamiseksi haavittu yksilö kuului sukuun Pomatoschistus - siis hieta- tai liejutokkoja.

Idylliä

Harvinaisen nätti, kutuasuinen siloneulanaaras

Etualalla himoittu särmäneula, taustalla pari siloneulaa

Vaskikala!

Oppikirjamainen vaskikalahabitaatti

Asiallisia hommiakin oli päivän mittaan määrä tehdä, mistä syystä kalastusvehkeet eivät kulkeneet koko ajan mukana. Iltapäivällä setä Murphy huomasi tilaisuutensa tulleen, ja erään saaren rakkolevämetsikön yllä näkyi kolmipiikin kokoluokkaa oleva, mutta muodoltaan pikemmin haukea muistuttava, pyrstöpäästään hassusti venynyt hahmo. Vaskikala! Silkasta yllätyksestä meinasin pudota samaan jorpakkoon vaskikalan ja miljoonan muun ötökän seuraksi. Vaskikaloja näkyi parhaillaan montakin yksilöä, kuin ärsyttääkseen uimassa puolimetrisessä, kirkkaassa vedessä ja puuhaamassa kaikenlaisia epäilemättä merkittäviä vaskikalamaisia toimia. Ilman omassa kourassa tehtyä tarkistusta jäi lajinmääritys vielä varmistamatta, joten paikalle täytyy toki palata. Voi olla, että tähän saaristolaismäntyyn hakataan päätä sitten vuosikausia, mutta nyt on ainakin yksi teoreettinen vaskikalapaikka tiedossa. Ne lukijat, jotka seuraavat tätä blogia vain vaskikalauutisten takia, voivat tulla syyskuun 2015 tienoilla tarkistamaan, olivatko eväkkäät sittenkin vain sormenmittaisia haukia.

Yövuoro

Rannassa oli muitakin yökyöpeleitä

Viimeisenä rastina oli yöllinen hortoilu kampeloiden perässä. Madot olivat tehneet jossain vaiheessa joukkoitsarin ja muuttuneet haisevaksi pyönäksi. Jätimme silti jämillä syötitetyt pohjaonget pyytämään paikalla mahdollisesti liikkuvia raadonsyöjiä, ja kampeloille tarjosimme simpukoita, joita ne luonnossakin hyvällä halulla syövät. Yleisesti fongaripiireissä noudatetun tavan mukaan muilta kuultuja paikkoja ei ilman lupaa sovi jakaa eteenpäin, joten tämänkin rannan tarkemmat koordinaatit jäävät tässä hämärän peittoon. Uskon kuitenkin, että Hankoniemellä on yhtä hyviä ja ehkä parempiakin kampelapaikkoja kaikille halukkaille. Itsekin pohdin yön kuluessa Lappohjan rannan kampelatiheyksiä - ainakin syönnöskuoppien määrät olivat siellä selvästi isompia, jos ne nyt ovat jotenkin suhteessa kalojen määrään. Kyllä tälläkin rannalla kalaa oli. Siloneuloja ui välillä vastaan, mutta selkeästi kiintiö oli jo täynnä, eikä jokaista jaksanut lähteä kiikuttamaan rannalla odottavaan ämpäriin kuvaamista odottamaan. Kampelakin löytyi: itse olin odottanut kämmelle mahtuvia lättäkaloja, joten Outin löytämä talvirukkasen kokoinen lituska näytti järkyttävän isolta.

Löydätkö kuvasta kampelan?

Lirkkisaalista ämpärissä. Kuka ei kuulu joukkoon?

Itselläni oli kampelapinna jo keväältä, eikä näinollen mitään tarvetta pakkosyöttää sille koukkua - mutta pitihän se korjata talteen kun se suorastaan käveli vastaan. Tai pikemminkin sen päälle olisi saanut kävellä, kampelat ovat todella kalamaailman kameleontteja. Vain silmät ja pyrstön profiili paljastivat kalan, enkä itse meinannut sitä huomata edes metrin päästä. Kampelan maastoutumiskyky
olisi ehdottomasti ollut paremman kuvan arvoinen, mutta edestakainen kahluumatka jossain sadan metrin päässä odottavaan rantaan ei huokutellut, ja joudumme tyytymään kännykkäkameran tarkkuuteen ja kuvanlaatuun. Kalan punapilkullinen väritys sai hetken kuvittelemaan saalista punakampelaksi, mutta rannassa Lehtonen & Nyberg varmistivat että kyllä se ihan kampela oli. Hieno kala joka tapauksessa. Hetkeä myöhemmin löytyi myös piikkikampela, tällä kertaa tosin kämmenen kokoisena versiona. Se oli sukulaistaan lyhytpinnaisempi tai muuten ketterämpi, ja onnistuin pummaamaan pienokaisen. Paikka ja tekniikka on kuitenkin tiedossa, yllättävän kauas rantaviivasta on syytä kahlailla kampeloida perään. Viileämmän veden aikaan tilanne saattaa toki olla toinen. Parikin kiinnostavan kuuloista paikkaa jäi odottamaan tutustumista, mutta selän ja reisien anoessa armoa lähdimme kohti nukkumatin maita samaan aikaan paikallisista tanssiravintoloista palailevien lajitovereitten kanssa. Valomerkin jälkeen pohjaonki luovutti vielä komean mustatokkokoiraan.

Ainoana miinuksena reissussa olivat meikäläisen jo selvästi tiensä päähän tulleet kahluusaappaat. Saumat ovat tihkuneet jo aiemminkin, mutta vietettyäni koko lauantaipäivän ja hyvän siivun sunnuntaistakin eriasteisen märissä kamppeissa kypsyi päätös päästää saappaat lopullisesti eläkkeelle. Seuraajaksi voisikin hankkia kahluuhousut, joilla voi harhailla vieläkin syvempään veteen kastelemaan itseään.

RIP KAHLUUSAAPPAAT

Kaipaamaan(?) jäävät

Märät villasukat

Palelevat jalat

Lirkkirannan uskolliset asiakkaat

Kertakaikkisen hieno reissu. Kyllä tällä eläisi taas vaikka loppuvuoden. Onneksi ei ole pakko, vielä ehtii monta hienoa hetkeä viettää vesillä ennen kauden päättymistyä. Ainiin, pohjalle piiloutunut kampela hahmottuu helpoimmalla bongaamalla silmät hiekkapohjassa olevan kuopan reunalta. Kala makaa aikalailla keskellä kuvaa, oikealle päin katsellen.

Tuleville reissuille tavoitteita: siinä lepää kilohaileja.