Ankeriaan aktiivikalastus Suomessa on muuttunut viime vuosien aikana täysin esoteerisestä salatieteestä keskikohtalaisen pienen piirin harrastukseksi. Matka suurten massojen suosikkilajiksi siikaonginnan tapaan taitaa jäädä toteutumatta, sen verran huterat kotimaisen ankeriaan tulevaisuudennäkymät ovat. Kannat ovat kaikkialla laskussa, uhanalaisuusarviot huutavat punaista, emokalat saadaan kutemaan hormoneilla, mutta kukaan ei tiedä mitä poikasille pitäisi syöttää. Aasialainen uimarakkoloinen, vesistönrakentaminen, muutokset plantonin koostumuksessa - paljon epävarmuutta, vähän vastauksia.
Hieman ristiriitaisissa tunnelmissa otin kutsun ankeriasongelle vastaan. Pohjaonginta on kivaa, uusien ihmisten tapaaminen on kivaa ja uusien paikkojen katsastaminen samoin. Käsitellään ongelmat sitä mukaa kuin niitä ilmenee, eivätkä meikäläisen kalastelut ole yleensä muodostuneet uhkaksi kalakannoille.
Suunta oli tällä kertaa Inkoontietä länteen päin, näyttämö sijaitsi Karjaanjoen varrella. Oppaaksi lupautui kaverinkaveri, paikallinen aboriginaali Nikke, joka osoittautui helvetin kovaksi kalamieheksi ja kaikin puolin mukavaksi tyypiksi. Kahvit huiviin, syötit likoon ja odottamaan. Nikke irroteli illan aikana muutaman lahnan ja pasurin matokoukuista, omat tarjoukseni hävisivät tasaisin väliajoin ja vähin äänin koukuista. Rantavedessä näkyi pieniä kiiskiä ja ahvenet (tai kuhat) piinasivat heittokantaman tuolla puolen pikkukaloja. Alkuillasta koetimme vähän heitellä jigiä, mutta pian rantaan laskeutui niin totaalinen säkkipimeys, että ainakaan heittelystä ei tullut yhtään mitään. Rantavedessä alkoi pimeällä näkyä rapuja, ja näitä aloin epäillä syyllisiksi syöttien katoamiseen. Lopulta yksi jäi kiinni itse teossa, sotkeuduttuaan suuosistaan kuiteusiimaan. Siihen rajoittuivat meikäläisen saaliit tällä erää, joten eipä tarvinnut pohtia ankeriaanonginnan etiikkaa kuin teoriatasolla. Ja mikä parasta, ankearias tuli tälläkin reissulla upotettua jonnekin syvyyksiin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti