maanantai 8. lokakuuta 2018

Kampelaoptio 2.10

Sadetta ja 25m/s lounaistuulta - tältä ainakin minun mielestäni koko syyskuun loppupuoliskon säätiedotus Lounais-Suomeen näytti. Oli jälleen aika käydä todistamassa huhut piikkikampeloiden esiintymisestä varsinaissuomalaisilla uimarannoilla totaalisen paikkansapitämättömiksi ja muistuttaa samalla mieleen, miten syvältä lirkkiminen itse asiassa olikaan

Viikkokausien kuumeisen säätiedotusten kyttäämisen jälkeen tuli ennusteeseen kohtuullisen sateeton ja tuuleton iltayön slotti. Pelipaikoille autoillessa ryöpsähti jossain Espoon ja Kirkkonummen kohdalla niskaan sellainen vedenpaisumus, että homman mielekkyys tuntui vahvasti kyseenalaiselta. Taajamien tuollapuolen ajovaloihin osui tienposkesta näätä, joka oli kaikenkarvaisia hirvieläimiä huomattavasti mukavampi bongaus.

Perillä tervehti sateeton, lähes pilvetön taivas ja tyyni merenpinta. Tämän paremmin eivät olosuhteet voisi ollakaan kohdillaan. Hetken kahlailun jälkeen osui tielle ensimmäinen tokko - tarjous, tartutus ja määritys harvinaisen kirjavaksi hietatokoksi. Vasta jälkeenpäin muistui mieleen myös mustatokon olemassaolo, mutta siinä vaiheessa kala oli jo laskettu takaisin ja kuvat jääneet ikuisiksi ajoiksi ottamatta. Kolmipiikkejä, leväkatkoja, massiaisia ja ties mitä - paikoin öinen ranta kuhisi elämää, paikoin se oli pelkkää hiekka-aavikkoa. Kampelan näköisiä kaloja ei tosin näkökenttään osunut. Jossain vaiheessa eteen luikerteli pitkulainen pikkukala. Vaikka teoreettinen teistin mahdollisuus kävikin mielessä, kala näytti sekä vedessä että varsinkin vedettyään itsensä umpisolmuun aivan liikaa kivinilkalta, jotta lajinmäärityksestä olisi ollut mitään epäselvyyttä. Juuri kun ajattelin, ettei tämän kauemmaksi piikkikampelan pyöreästä muodosta Suomen kalastossa päästäisikään, vastaan ui siloneula. Taas ehdin ajatella, että nyt ollaan saavutettu joku päätepiste epätoivoisessa piikkikampelan onginnassa, kun yhdet hiekkaan puoliksi hautautuneet silmät osoittautuivat hietakatkaravulle kuuluviksi - yllättävän hätäisesti sekin syöksyi kärpästoukan kimppuun, pelästyttäen selkärankaisten saaliiden onkimiseen keskittyneen vavanheiluttajan pahanpäiväisesti. Jälleen ajattelin, etteivät Ahti ja Murphy enää viitsisi enempää heilutella keskaria, kun näin sen. Puolimetrisessä rantavedessä lojui kampela, mutta tämä yksilö oli ehtinyt kasvaa korkoa euron kolikon kokoluokasta taatusti jo useamman vuoden, kelpo karjalanpiirakan kokoluokkaan. Massaa otuksella oli huimasti enemmän kuin yksivuotiaalla kohdeyksilöllä - lirkissä oli kuitenkin koon 32 koukku, siima oli hiuksenohut ja kaikki kamat jossain puolen kilometrin päässä rannalla. Ainoaksi hienosäädön mahdollisuudeksi jäi vaihtaa kokonainen toukka puolikkaan tilalle. Tässä olisi hyvät mahdollisuudet joko piikkikampelasaagan eeppiseen loppuhuipennukseen tai totaaliseen mahalaskuun.

Syötti ja painotkin katosivat yhdellä haukkaisulla näkymättömiin suureen suuhun - tartutus ja kiinni oli! Äärimmäisen varovaista uittelua jossain monen metrin päässä häämöttävää rantaa kohden, matalassa kalan nosto hiekalle ja totaalinen tyrmistys. Mikään määrä itsepetosta ei saanut soikeaa oikeasilmäkampelaa muuttumaan pyöreäksi ja vasenkylkiseksi - kala oli kuin olikin tavallinen kampela. Eihän tässä tiennyt pitäisikö itkeä vai nauraa, mutta nauru kuulemma pidentää ikää. Ja kalassa vietettyjä hetkiä ei kuulemma muutenkaan huomioida elonpäivien kokonaiskestoa ynnäiltäessä. Tosin epäilen että piikkikampelan kohdalla lukee hyvin pienellä fontilla, että ne hetket lasketaan päivien kokonaislukuun tuplana.

Jossain vaiheessa nouseva tuuli teki lirkkimisestä epämiellyttävää, mutta samaan aikaan kirkastunut tähtitaivas kruunasi illan. Ei tämä öinen rannoilla rymyäminen ihan tyhmää ollutkaan, tätähän pitäisi harrastaa useamminkin. Ja vaikka jossain vaiheessa olin taas vahvasti sitä mieltä, että sai olla viimeinen reissu piikkikampelan perään, eiköhän viimeistään ensi syksynä kokeilla tätäkin lajia taas.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti