Vielä on kesää jäljellä 19.-20.8

Kuten moni muukin, mekin suuntasimme koilliseen, Myllykosken Ponnin karppilammelle kokeilemaan kalaonneamme. Tällä kertaa harvinaisen moni muukin oli saanut saman päähänpiston, koska lammella kisaittiin samaan aikaan ilmeisesti paikallisen onkiseuran isännöimät mittelöt, ja porukkaa oli vallan paljon. Kuulemma tieto kisojen ajankohdasta oli kyllä etukäteen kaikkien saatavilla, muistaakseni viivytysviraston kellarissa, arkistokaapin alimmassa hyllyssä käytöstä poistetussa vessassa, jonka ovessa lukee "Varokaa pantteria". Emme sentään olleet yksin ihmettelemässä onkihifistelyn määrää, lammelle olivat lajikalastusaikein suunnanneet myös Jyväskylästä lähtöisin oleva kalastajakaksikko Tarmo ja Liisa. Sopu sijaa antaa, ja pohtiessamme ääneen leirin sijoituspaikkaa meidät ohjattiin ystävällisesti vastarannan ottipaikkojen ääreen. Hyvä suunnitelma on joustava, emme mekään halunneet ruuhkassa onkia ja toisaalta ymmärrän myös, ettei kukaan vähänkään vakavissaan kilpaongintaan tai rentoutumiseen suhtautuva halunne naapuriinsa pikkuoravien huutosakkia. Onkitonttimme näytti ensi silmäyksellä pahasti heinittyneeltä sampien suosikkimestaksi - kyllä siitä varmasti joku joskus oli sampia saanut, ehkä samaan aikaan kun koko kalaryhmä oli kehittynyt... (Vakavasti puhuen: paikka olisi vaikkapa keväällä saattanut olla aivan mainio, mutta vesikasvillisuuden rehottaessa se ei oikein vakuuttanut sammen sielunelämään virittäytyneen onkijan mieltä.) Tunne jämäpaikasta vain vahvistui illan mittaan, kun vavoissa ei satunnaista räpellystä enemmän elämän merkkejä kuulunut. Kommenteista päätellen kovin vaikeaa oli muillaikin. Onneksi kalareissut ovat paljon muuta kuin pakkoa saaliin saamisesta - nytkin mieli lepäsi ja arkihuolet lensivät mäskien seuraksi pohjamutiin. En taida olla riittävän analyyttinen osatakseni selittää, mitä alkuyön hiljaisten, sinisten tuntien aikana korvien välissä tapahtuu, mutta se mikä kenties kalastamisen haasteellisuudessa hävitään, saadaan olemisen helppoudessa ja luontevuudessa korkojen kera takaisin. Vaikutus yleiseen hyvinvointiin taitaa kuitenkin olla vahvin rantaan ajava tekijä, olipa reissun konkreettinen tuotos graavikalaa lautasella, rukseja pinnalistalla tai ykkösiä ja nollia blogosfäärissä. Lopulta väsymys voitti kuuhulluuden, ja makuupussi kutsui jo hieman väsähtänyttä onkijaa.

Yksi ammattimaisimman näköisistä kuvistani esittää sorvaa - miten siihen pitäisi suhtautua?

Hälärien volyymit oli varmuuden vuoksi säädetty kaakkoon, joten koko lampi kuuli varmasti noin 4:50, että meillä oli kala kiinni. Joku kohtuullisen kokoiselta vaikuttava eväkäs oli hotkaissut boiliet yöpalakseen. Oma toiminta oli sen verran unenpöpperöistä, että kalan jäi lopulta kunnolla tartuttamatta ja myös saamatta. Samalla sählingillä tuli kuitenkin herättyä sen verran perusteellisesti, että saattoi jäädä rantaan testaamaan aamusyöntiä. Nyt meno oli jotain aivan muuta kuin illalla: sorva, ahven, sorva, sorva ja jotain isompaa - hyvän kokoinen suutari - lisää sorvia, ahvenia ja turpa! Sitten kevyempi setti meinasi hypätä jorpakkoon löysälle säädetystä baitrunnerista huolimatta - iso karppi oli kelpuuttanut tarjouksen. Kala porhalsi täysin pitelemättä ties minne, ja huomattavasti kevyemmille kaloille mitoitetulla välineistöllä varustettu onkija olisi yhtä hyvin voinut pyytää kauniisti kalaa kiertämään pahimmat pöpeliköt. Lopulta kala jurotti keskellä vitaikkoa ja välillämme oli peräkärryllinen ärsyttävän sitkeitä vesikasveja. Köydenveto tuntui alusta pitäen epätoivoiselta ajatukselta, lopulta karppi sai tarpeekseen, pinnassa pyörähti leveä, ruskea kylki, ja setti tuli koukkua kevyempänä rantaan. Epäilemättä Crocodile dundee -tyylinen sukellus jorpakkoon olisi saattanut muuttaa lopputuloksen - huomasin ainakin harkitsevani vakavasti seuraavalla kerralla vaikka uivani kalan irti rehuista. Ehkä parempi että ajatusta ei kisaajien epäilemättä suureksi riemuksi tullut toteutettua - mutta ehkä ensi kerralla? Oman ennätyskalan karkuuttamisesta olisi kai pitänyt olla edes vähän harmissaan, mutta en osannut. Mikä voima! Huima juttu kerta kaikkiaan. Reissu oli ollut jo parempi kuin kohtuudella voi pyytääkään.

Sampia pääsimme näkemään kisaajien vapauttaessa sumppujensa sisällöt takaisin lampeen. Hienon näköisiä otuksia. Loppureissusta ongimme muutaman tunnin puolenpäivän aikoihin sampipaikoilla saamatta tärppiäkään, mutta yksi yllätys Fortunalla oli vielä päivälle: evämerkin perusteella Jake -niminen sampi oli varmaankin sumpussa vietetyn yön jälkeen kääntynyt vikasuuntaan ja jäänyt jumiin lumpeikkoon. Sammen ruumiinrakenne ei oikein taida taipua pikkutarkkoihin manöövereihin, joten nappasin kalaa pyrstönvarresta kiinni ja nostin sen pois pinteestään. Sovelletulla niska-pers-otteella heivasin kalan selvemmille vesille, toivotin mukavat matkan ja pikaiset jälleennäkemiset. Palaamme vielä...

AIka harvasta paikasta lienee mahdollista saada samaan aikaan sorva ja turpa

PS. Matkan varrella Helsingistä Myllykoskelle ja takaisin on monta persoonallista taukopaikkaa. Ja kuten elämässä yleensäkin, tauot ovat usein mieleenpainuvampia kuin itse matkanteko. Suositeltavia ainakin seuraavat: Antik-Anna Café - viehättävä ja pittoreski kahvila-antiikkikauppa. Kauniisiin esineisiin mieltyneille pysähdys tosin saattaa koitua ennakoitua kalliimmaksi. Pukaran Paroni - ainakin lapsellisille suositeltava peuhupaikka, iktyologisesti suuntautuneille ihmeteltäväksi akvaarion verran Afrikan hautavajoamajärvien kaloja. Mehiläispesä - mekaaninen Waterworld -flipperi ja 3/4 ruokalistan "kasviruoka-annoksista" todellisuudessa kana-aterioita - siis ehtaa ysäriä (ellei jopa kasaria), mutta missä muualla pääsee seuraamaan kahvia hörppiessään oikean mehiläispesän elämää ikkunana takaa?

Makeaa mahan täydeltä - sikana suutareita 1.-2.8

Elektroniset tärppihälyttimet tuli hankittua jo reilut kolme vuotta sitten, mutta toistaiseksi ne olivat vain keränneet pölyä: pimeäonginta tuli hoidettua valokohoilla, hälyttiminä toimivat tarpeen vaatiessa siikakulkuset. Nyt oli kuitenkin aika kokeilla jotain uutta, hypätä yhdellä megaloikalla nykyaikaan ja lähteä yönyli onkiretkelle, vieläpä nuorison kera.



Iltasuutari

Suutari on omissa kirjoissani aina ollut tavoiteltu saalis. Se on eksoottisen näköinen ja yksi kauneimmista suomalaisista kaloista. Kaiketi lajin mieltymys reheviin vesiin ja hämärään, tai sitten vain oma osaamattomuus, on taannut, että se on itselleni aina ollut sangen harvinainen onkituttavuus, jollaiseen tulee herkästi liitettyä mielikuvia varovaisuudesta ja oveluudesta, viisaudestakin. Pienikokoisten suutareiden parvia esiintyy ainakin Jokelan lammikossa, Helsingin Munkkiniemen puistolammessa ja Pyhtään Kärsäjärvessä. Viimeksimainitusta tuli pikkusuutareita ongittua piikkimonnien sivutuotteena, mutta yleensä ottaen omat onkimiset ovat kohdistuneet lajin isoihin yksilöihin.

Yösuutari

Enpä olisi uskonut, että suutareitakin voi saada kyllikseen, melkein liikaakin. Ensimmäinen oli upea esitellä viimein livenä nuorisojaokselle, toisen tarratessa onkeen tuntui kuin olisi voittanut lotossa kahdesti - ennen kotiinlähtöä olimme seonneet peruuttamattomasti laskuissa ja onkineet suutareita enemmän kuin koskaan. Näköjään tällainenkin luksusongelma voi tulla eteen. Hieman lajia ympäröivä mystiikka ehkä karisi, mutta reissu oli ikimuistoisuudessaan omaa luokkaansa.



Free Willy! Eiku... ei ihan näin

Vaikka kulinarististen kokeilujen kiinnostavuus on suutarin kohdalla ollut kasvamaan päin vuosien saatossa, kaikki kalat (muutamaa erityisen ahnetta tai itsetuhoista ahventa lukuunottamatta) pääsivät jatkamaan eloaan kokemusta rikkaampina. Sitä luuli, että esimerkin voima kalojen käsittelyssä olisi tehnyt tehtävänsä, mutta yksi suutari sai erityisen elämyksellisen matkan, kun neiti yhdeksän vee palautti sen komeassa kaaressa kotiveteensä. Outin refleksit kameran kanssaa olivat  kuin Lucky Lukella, joten tämäkin tilanne saatiin ikuistettua jälkipolville. Sitten vähän keskusteltiin.

Aivan liian usein kalareissut ovat päättyneet pitkään ja uuvuttavaan kotimatkaan pikkutunneilla. Joskus on tullut pohdittua, onko silmät ristissä suhailu ihan turvallistakaan. Miten mukavaa olikaan vaihtaa yöllinen  autoilu pariin olueseen ja maailmanparannukseen, kiirettä ei ollut mihinkään ja yösija odotti muutaman askeleen päässä teltassa. Ei sen puoleen, ei nukkumaan mikään kiire ollut: häläreiden piippaukset pitivät mukavasti jännitystä yllä ja aina ennenkin aika on luppunut ennen kuin jutut. Kalastuksen sivuosumina tuli bongailtua lepakoita ja yksi pöllökin.


Aamusuutari

Helppo uskoa, että tähän kalastuksen muotoon voi jäädä koukkuun - itse ainakin jäin. Itse asiassa olin valmis uusintaan jo ennen kotiutumista ja valmis samantien venyttämään reissun vaikka kahden yön mittaan. Paljon kaikenlaista reissusta ansaitsisi tulla vielä kirjoitetuksi, mutta nyt taitavat kirjoittajan kyvyt loppua kesken. Tärkeimpi juttuja kalassa, tai elämässä ylipäätäänkään, ei mitata kiloissa, kappalemäärissä tai elämänpinnoissa, ne täytyy vain kokea.

Puuttuvia vuodareita 24.7 & 26.7 & 28.7

Itse itseäni siteeraten (Viikin snadit fisut 20.7)

"listalta puuttuu vielä sellaisiakin itsestäänselvyyksiä kuin mustatäplätokko, ruutana ja kiiski" 

Ei puutu enää. Paitsi tuo kiiski. Ilmeiseen kysymykseen, onko Suomesta mahdollista saada vaikkapa 20 vuosipinnaa onkimatta yhtään kiiskeä, vastaus on tottakai! Kieltämättä tarkoituksellinen kiiskien välttely vaatisi hieman ennakkosuunnittelua, pyydettävien lajien valikointia ja tuuriakin, mutta kiiski on monen muun kalalajin tavoin varsin tiukasti boksissaan pysyttelevä otus. Ahvenen tai särjen tapaisen aidon yleiskalan vältteleminen olisi jo oikeasti aika haastavaa.

Lisäksi piti sanoa jotain syvällistä ja oivaltavaa vieraslaji mustatäplätokosta, mutta kaikki versiot saivat kirjoittajansa kuulostamaan besserwisseriltä, tekopyhältä tai ihan vaan idiootilta, joten annetaanpa olla.

Vieraslaji paha-paha kaunis luontokappale loppuun latteus kornius joutavuus

Lopuksi tuli käytyä etsimässä kivennuoliaisia uusista paikoista. Tuloksena hienoja havaintoja muista kalalajeista sekä kokemus eksymisestä kun luottaa sisäiseen kompassiinsa.

Hymyilevä mörkö 23.7

Lajikalastuksen suola - siis mauste, ei itse annos - on ainakin itselleni sen tarjoama, nähtävästi loputon sauma uusiin, yllättäviin ja usein absurdeihin tilanteisiin. Ilman kalabongailua en ikinä olisi hankkiutunut kotikaupungin ja -maan epämääräisiin kolkkiin mitä kummallisimpina vuoden- ja vuorokaudenaikoina. Joskus reissut ovat johtaneet kohtaamisiin toivotun otuksen kanssa, mutta usein sivuosumina on tullut erilaisia muita elämää rikastuttavia elämyksiä.

Munkan raggaritkin ovat ainakin muuminsa lukeneet. Puhelinkuva

Tällä kertaa tähtäimessä oli hoperuutana. Tällä hetkellä Viikin koetilanlammen kanta taitaa olla kaupungin vankin, mutta mieli halasi vaihteeksi jonnekin muualle, siispä suunta Niemenmäkeen. Lammet olivat päällisin puolin entisellään. Pullasorsia, uimareita ja eläkeläisiä väistellen löytyi lopulta kalaisa kohtakin. Alkuun lampi antoi toinen toistaan pienempiä särkiä, kunnes viimein selvästi erilainen, hötkyilemättömän määrätietoinen otti viestitti selvästi särkiä raavaamman hopearuutanan hyväksyneen tarjouksen.

Siihen olikin hyvä päättää kalastelu sillä erää. Viimeistään tässä vaiheessa oli selvää, että nelivuotiasta nuortaherraa houkuttelivat Munkkivuoressa enemmän kondiittoriset kuin kalastukselliset mahdollisuudet. Maailmankaikkeus osoitti jälleen huumorintajuaan, sillä perusbetoniselta Munkkivuoren ostarilta löytyi fiini Fazerin kahvila. Pienenä miinuksena munkit eivät kuuluneet valikoimaan

Viikin snadit fisut 20.7

Useimmiten luonnon rytmit ovat hitaanpuoleisia, mutta ihmisen hämmentäessä soppaa saattaa muutoksia tulla hengästyttävään tahtiin. Viikin koetilan lampi taitaa olla ympäristöönsä sopien melkoinen (omatoimisten?) kalaistutusten koekenttä, niin vinhasti lajisto muuttuu. Joskus liitukaudella lammesta nousi harvakseltaan kämmenen kokoisia ruutanoita, vuosien mittaan lajivalikoima on tainnut käsittää jo puolisen tusinaa eväkästä.

Taannoin tuli pohdiskeltua, kuinkahan allikkosalakat pärjäävät aika isokokoistenkin ahventen kämppiksinä. Ilmeisen hyvin - ainakaan paahteisena heinäkuun päivänä lammikossa ei mitään muuta elävää tuntunut olevankaan. Epäilemättä hopearuutanat ja ahvenetkin ovat hengissä, mutta niiden tavoittaminen ainakaan keskellä päivää ei ottanut onnistuakseen.

Pikkukalasafaria jatkettiin vielä pyydystämällä kymmenpiikkejä kaiketi Viikinojaan kuuluvasta uomasta. Kaloja näkyi olevan kohtalaisen paljon, mutta lyhyellä vavalla niin kalojen kuin kalastajankaan hermot pettivät. Lopulta pitempi onkiviritys johti työvoittoon, ja samalla palautui mieleen, miksi edellisestä kymmenpiikkijahdista oli vierähtänyt jo vuosia. Ehkäpä tämän kauden aikana voisi koettaa lyödä oman säälittävän henkilökohtaisen vuodariennätyksensä - ei pitäisi olla vaikeaa, kun listalta puuttuu vielä sellaisiakin itsestäänselvyyksiä kuin mustatäplätokko, ruutana ja kiiski (!!! Miten tuo on edes mahdollista.)

Aina kun ongin, mato on irti 15.7

Jollei otsikko tunnu aukenevan, klikatkaa vaikka tästä (omalla vastuulla – kesäloma on korvamatojen leviämisen kannalta otollista aikaa!) Meikäläiselle kyseisen musiikillisen merkkiteokseen esitteli lankoni. Vastalahjaksi tutustutin pahaa-aavistamattoman siskonmiehen suutarinongintaan. Kalakaverini oppimäärä kalastuksesta sisältyi suunnilleen edellä mainittuun biisiin: pilkintä on jotain, mitä harjoitetaan toisinaan baari-illan päätteeksi tiskillä, ja saaliina siitä saattaa saada viskilasin kuvan otsaansa. Hyvä niin – muuten hän olisi voinut älytä kieltäytyä koko kalaretkestä!

Vähäiset kalastelut mummolassa vietetyn lomaviikon aikana olivat menneet käsikirjoituksen mukaan kuin harrastelija-improvisaatioteatterissa. Kuopion idioottivarma ruutanapaikka – Pappilanlampi – oli täynnä pikkusormen mittaisia ahvenia. Saattoi siellä ruutanoitakin vielä seassa olla, mutta elämä on aivan liian lyhyt niiden hakemiseen.

Särensintti, suomuturkki, punasilmä sirriäinen. Näitä riitti

Keskustan Valkeisenlammella tuli ongittua tenavien kanssa – paikan särki- ja ahvenkanta vaikuttivat yhtä elinvoimaisilta kuin aina. Täällä oli oiva mahdollisuus tutkia tekotoukkien tehoa luomumadon rinnalla, ja jälkimmäiset veivät tämän pelin 6-0. Silti muovimatosia tulee varmaan jatkossakin kannettua mukanaan, tiukan paikan tullen ne ovat toki tyhjää parempia. Lammen yleinen tila oli kohentunut silminnähden nuoruusvuosista – vesi oli kirkasta ja levätöntä, rannat siistit ja viihtyisät.

 

Lukemattomien lammen rannalla nuoruudessa vietettyjen kalastustuntien kokemuksella uskallan väittää lammen luontainen kalaston käsittävän särjen, ahvenen, salakan, hauen ja suutarin. Kiisket, lahnat ja pasurit esimerkiksi puuttuvat. Istutettuina lammessa saattaa edelleen elellä kirjolohia ja sampia, puheet siioista, ankeriaista ja muista taitavat olla pelkkiä kalajuttuja. Kaikkia järven alkuperäisasukkaita on paljon tai todella paljon. Sampien tavoittaminen miljoonan muun nälkäisen suun seasta vaikutti sellaiselta lottoarvonnalta, että tavoitteet suunnattiin suutareihin. Jostain kummasta syystä paikalliset suutarit evästävät vain pimeässä. Yhtä tuurikalaa lukuun ottamatta en ole koskaan onnistunut päivällä, tai edes hämärässä. Kirkkaassa vedessä kaloja pääsee kyllä näkemään, mikä voi katsantokannasta riippuen voi olla joko rohkaisevaa tai loputtoman turhauttavaa. Alkuperäinen suunnitelma ottaa koko perhe öiselle suutariseikkailulle ei - ehkä onneksi - toteutunut. Säätiedotus hemmotteli poutaisiin luksuskeleihin tottunutta kalastajaa lyhyehköillä, mutta tymäköillä sadekuuroilla. Itikat söivät, mutta niitäkin nälkäisempiä olivat särkien ja ahventen armadat, jotka uhmaikäisen itsepintaisuudella kieltäytyivät nukkumaanmenosta, vaikka aurinko oli laskenut jo ajat sitten. Kosteuden pyrkiessä iholle ehti touhun mielekkyys epäilyttää pahan kerran, kunnes toisessa vavassa tuntui kaivattu raskas paino, ja vimmastunut suutari rynnisti lumpeikkoon. Kun kaivattu kala oli lopulta saatiin rantaan, se kuvattiin ja laskettiin hellävaraisesti takaisin. Tämä oli epäilemättä sessiolle sellainen loppuhuipennus, että lankomies taitaa nauttia vastakin sateesta ja itikoista ilman vapaa, onkia kalansa marketin matalikoilta ja tarkoittaa

suutarista puhuessaan kengänkorjauksen ammattilaista.

Hiuli hei, huolta nyt ei 2.-8.7

Mitä saadaaan, kun yhdistetään viikko kesälomaa, joukko läntisen Suomenlahden maukkaimpia kalapaikkoja ja lähes pätevä onkija? Vastaus on: eipä juuri mitään.

Tuulisesta ja ajoittain sateisestakin säästä huolimatta isoin este taisi tällä kertaa olla kuitenkin yrityksen vähyys. Epäilen, että enemmän kalastukseen ja vähemmän lastenhoitoon, kokkailuun, retkeilyyn, hengailuun ja muihin epäiktyologisiin turhuuksiin panostanut joukko olisi tehnyt paljon enemmän tulosta saaliin muodossa. Luonnon omat kalastajat - tiirat, silkkiuikut, merimetsot ja hylkeet - vetivät meitä pidemmän korren, aivan epäilemättä ansaitusti. Ammattimaisesti kalastukseen suhtautuvilla saattaa olla oikeutetuskin eriäviä näkemyksiä merimetsojen ja hylkeiden ihanuudesta, mutta harrastuskalastajana nautin estoitta näitten hienojen eläinten näkemisestä. Ja mitä tulee Itämeren ja sen kalakantojen tilaan, kyllä syyttävä sormi on suunnattava ennemmin peiliin eikä näihin luontokappaleisiin.

Erityisesti mieleen jäi entinen majakka- ja armeijasaari Jussarö. Kalastusaika kutistui muutaman tunnin pysähdyksellä lounaan ja luontopolun koluamisen (erittäin suositeltavia molemmat) takia alle puoleen tuntiin, mutta pelkkä kalojen määrä venelaiturin viereisissä kirkkaissa vesissä oli mykistävä. Särkiä, salakoita, ahvenia, kolmipiikkejä ja kenties joukossa jotain eksoottisempiakin eväkkäitä. Rantojen rakkoleväpuskat olivat ainakin meikäläisen silmin houkuttelevan näköisiä, kentien vaskikalojen ja seitsenruototokkojenkin. Paikkahan sijaitsee aivan avomeren lähituntumassa, joten meren vaikutuksen kyllä pitäisi tuntua. Ilman omaa venettäkin pääsee mestoille, Tammisaaresta menee ymmärtääkseni ristilyalus kerran viikossa alus ja Baggöstä (minne pääsy tosin edellyttää oman auton käyttöä) pääsee yhteysaluksen kyydissä montakin kertaa päivässä.


Reissun kalastuksellisin kliimaksi oli Porkkalan satama - tuskinpa sielläkään mitään sellaista ui, mitä ainakin kuka tahansa helsinkiläinen ei olisi paljon helpommalla saanut marssimalla lähimpään rantaan. Rento lomafiilis ja lasten into salakka- ja pasurisaaliistaan nosti tämän session kuitenkin roimasti plussan puolelle. Ja sainpa itsekin tiputettua kolmipiikki- ja pasuriapinat hartioilta.

Villi itä 10.6

Nessie, Mokele-mbembe, Bunyip, Cadborosaurus, Jeti, Nandikarhu ja monet muut. Todellinen omituisten otusten kerho elää ja voi hyvin perinteisen eläintieteen rajojen ulkopuolella. Perinteisesti näitä kummajaisia tutkiva kryptozoologia eli kryptoeläintiede on heivattu yksisarvishoitojen, maasäteilyn ja ufotutkimuksen kanssa samaan huuhaa-laariin. Melko varmasti maailman merissä ja metsissä on vielä tuntemattomia, isojakin eläimiä; yhtä varmasti monet tunnetuimmista kryptideistä, kuten vaikka Loch Nessin hirviö, ovat lähes varmasti pelkkää legendaa. Kryptozoologialla saattaa silti olla jotain arvokasta kerrottavaa, ehkei eläimistä, vaan meistä ihmisistä, ja uskomuksistamme.

Kalakuntakin on saanut osansa merihirviötarinoista. Tunnetuin näistä lienee Megalodon, Plioseenikauden lopulla sukupuuttoon kuollut, valaita ja muita isoja merieläimiä syönyt valkohain isoisä (Jotkut lukevat sen valkohain kanssa samaan sukuun Carcharodon, toiset sukuun Carcharocles. Taksonominen kädenvääntö asiasta on jatkunut jo liki vuosisadan, joten älkää pidätelkö hengitystänne.) Joidenkin mukaan megahai ei potkaissutkaan tyhjää, vaan pintautuu aika ajoin syvyyksistä kummittelemaan viiden pennin kioskikirjallisuudessa sekä syömään pieniä kalastusveneitä ja rapumertoja.

Suomen kalaston kryptisin edustaja on epäilemättä rantaneula eli rantanuoliainen, tuo itäisen Suomenlahden ikioman merikäärme. Uhmaten arvaamattomia alkuasukkaita ja Suomen alkukesän öiden hyytävää kylmyyttä lähti kaksihenkinen kryptoeläintieteellinen tutkimusretkikuntamme ottamaan selvää otuksen todenperäisyydestä.

Matkan varrella, ja illan hämärtymistä odotellessa, testasimme yhden piikkimonnilammen. Kartalla nimetön lampare kieltämättä näytti ihan mahdolliselta monnien asuinpaikalta, mutta selkärankaista elämää siellä taisivat edustaa vain sammakot. Selkärangatonta elämää piisasi monissa vertaimevissä ja inisevissä muodoissa.

Hämärän laskeuduttua siirryimme merenrantaan. Vesi oli kirkasta ja levätöntä, ainakin jonkinlaista näkösyvyyttä piisasi niin syvälle kuin kahlata viitsi. Kovin syvälle ei tehnyt mieli kahlata, kylmyys tunki kahluuhousujen ja fleecekerrosten läpi ytimiin saakka. Särkiä, ahvenia, mutuja, yksittäinen kivisimppukin. Tokkoja eikä varsinkaan nuoliaisia näkynyt missään. Luultavasti viileä kevät ja alkukesä piti lämmöstä tykkäävät nuoliaiset vielä talvehtimissyvyyksissä. Yleensä ottaenkin luulen, että kesän lämpötiloilla on ainakin pienten ja verraten lyhytikäisten kalojen elämän ja runsauden kannalta paljonkin merkitystä. Tai ehkä lähestymisemme oli väärä - ensi kerralla otamme matojen sijaan taskut täyteen kristalleja ja Ilmatieteen laitoksen sijaan konsultoimme Haamujengiä.

Tekstailua pikkunahkiaisen kanssa 25.5

Ja sitten jotain ihan muuta. Inspiraatio tekstiin tuli keväisestä kohtaamisesta pikkunahkiaisten kanssa, jotka ovat kaikin puolin kiehtovia otuksia. Kuten useimmat otukset ovat. Enpä ollut koskaan aiemmin tullut ajatelleeksi miten perin juurin erilaista ammokeettana eli likomatona suurimman osan elämäänsä puron pohjalla viettävien, metamorfoituvien (muodonvaihdoksen kokevien) ja iteropaaristen (kerran elämässään lisääntyvien) pikkunahkiaisten elämänkierto onkaan - siis ihmisen näkökulmasta. Kutevat aikuiset varmistivat epäsuorasti aiemmin bongattujen ammokeettojen lajinmäärityksen.

 -------------------------------------------------------------------------------------------------------------
Moi
Tegstailisin sulle
Ok?

Tarkoitatko tekstailisin?

Joo, atneeksi, minulla ei ole sormia
Tökin näppäimiä pyrstöllä

Kukas sinä muuten olet?

Olen pikkunahkiainen
Täältä purosta
-------------------------------------------------------------------------------------------------------------
Hei
Minä täällä taas
Kuule, käytätkö alempaa suvantoa?

Enpä usko...

Ok, hienoa, mahtavaa

Kaikki kunnossa?

On on, ajattelin vain lomailla vähän

 Miten nahkiaiset lomailevat?

Anteeksi jos kyselen ihan tyhmiä

Eipä mitään, ei ollenkaan tyhmä kysymys

Jos elää pohjamutaan kaivamassaan reiässä, välillä on kiva käydä jossain missä on enemmän tilaa
Vaihtelu virkistää

 Viihdytkö täällä kumminkin?

Juu, ehdottomasti
Tämä on paras kolo missä olen asunut
Toki myös ainoa
Olen poissa vain pari päivää
Moi
---------------------------------------------------------------------------------------------------------------
Hei JG

Hei Nahkis

Pää tuntuu kummalta
Ei varsinaisesti pahalta, vain kummalta
Kutittaa

Johtuu varmaan vuodenajasta

Luulen, että muodonvaihdos lähestyy

Ei kai se satu?

Kyllä sinä siitä selviät

Ota iisisti vaan

---------------------------------------------------------------------------------------------------------------
MITÄ TÄMÄ ON?
MITÄ TÄMÄ ON?
OLETKO HEREILLÄ?
HERÄÄ!
AAA AAA AAA AAA

Mitä nyt? 

Mikä hätänä?

MUOTOJA!
VÄREJÄ!
JA LIIKETTÄ
JOKAPUOLELLA!

Okei...

Selvä

Sitä sanotaan näköaistiksi

hahaa ;)

Onko näköaisti vitsi?

 Ei

Ei oikeastaan

Mutta se on ihan normaalia

Totuttele kaikessa rauhassa

 --------------------------------------------------------------------------------------------------------------

TÄÄLLÄ ON JOKU
JOKU TOSI NOPEA
EN TIEDÄ ONKO SE TÄÄLLÄ VIELÄ
MUTTA SE OLI ISO
JA NOPEA

Hmm. Mitä se teki?

EMMINÄ TIEDÄ
SE VAIN UI VIERESTÄ
NYT SE ON POISSA

Se oli varmaan vain taimenen poikanen

Näitkö pilkkuja? Taimenilla on niitä
Myös kylkiviivan alapuolella.

Ei, en katsonut

Oli muuta mielessä

Kerro jos se tulee takaisin

Ok
Kiitti
Anteeksi häiriö

Tarkoitat varmaan atneeksi

Sinä muistit :)

---------------------------------------------------------------------------------------------------------------
Tuntuu taas hassulta
Että pitäisi nousta ylävirtaan
Ja kiemurrrella
Ja lähteä johonkin ...

Ai niinkuin kutemaan?

Mitä kuteminen on?

Voi luoja

Mitä mitä?

Onko kuteminen paha juttu?

En minä tiedä miten sen selittäisi

Ei se ole paha

Ehkä vähän nolo
Tai jotain

Ammokeetat syntyvät kudusta

Ammokeetat?

Niinkuin minäkin olin?

Joo

Miten hitossa päädyin puhumaan kukista ja mehiläisistä

Nahkiaiselle

Mitä kukat ja mehiläiset ovat?

Unohda nyt vaan kukat ja mehiläiset
Eivät liity mitenkään pikkunahkiaisten kutuun
Ehkä pitäisi googlata mitä siihen liittyy
Ennen kuin yritän selittää yksityiskohtia

Tai katsoa kirjasta

Miten vaan

Kunhan kaikki on kunnossa

---------------------------------------------------------------------------------------------------------------

Voi vitsi

Suuri päivä

Kutunousu!

Jännittääkö?

Taidan nähdä yhden

Oletko valmis?

Oletko itse?

On vielä tosi aikaista

Tuolla on yksi

Lajitoveri!

Pitää mennä, pärjäile

Pidä lystiä

---------------------------------------------------------------------------------------------------------------

Kaikki muut ovat poissa

Mitä?

Puron kaikki muut pikkunahkiaiset
Ovat poissa

Huomasitko?

Vain minä olen enää täällä

Enpä tainnut huomata...

Paljon mätimunia

Joka paikassa

Oletko nähnyt ne?

Joo joo

Hyvä

Väsyttää

Oletko kunnossa?

Joo, ihan ok

Täällä on tosi kylmä
Mutta olen ihan kunnossa

Varmastiko?

Joo 

Tahdotko että tuon sinulle jotain

Kuumavesipullon?

En

Ei sillä taida olla väliä

Voisit kuitenkin tulla tänne purolle

Jos haluat

---------------------------------------------------------------------------------------------------------------

Katintarvekalastusta 17.5

Aikaa edellisestä päivityksestä on vierähtänyt luvattoman kauan. Osasyy asioiden jamaan lienee, ettei raportoitavaakaan ole liiemmin ollut. Tarinatynnyrin pohjaa ruoppaamalla jotain sentään jää haaviin, joten aloitetaanpa.

Joskus kaikki menee kuin Strömsössä, joskus päin mäntyä niin että kaarna vain ropisee. Vaikkei se erilaisia hyperbolia vilisevistä blogikirjoituksista ehkä kovin selkeästi ilmenekään, aika usein todellisuus on jotain ääripäiden väliltä. Tällä(kään) kertaa seurassa tai säässä ei ollut moittimissa, sen sijaan (särki)kalojen ruokahalussa oli rutkasti toivomisen varaa. Vanhankaupunginlahden seudun yleensä sangen kalaisat vedet olivat liian kylmiä/lämpimiä/odottivat vielä kevätkutuisten lajien saapumista/kudun jälkeen jo autioituneita/liian aurinkoisen/pilvisen/tuulisen/tyynen sään johdosta muuten vain heikko esitys.

Lajimääräkilpailun ylivoimainen voitto meni neiti yhdeksän veelle, joka taituroi kuiville kämmenensä kokoisen pasurin - koko muun porukan kalansaalis hyytyi sormenmittaisiin salakoihin. Eniten koko iltamasta taisi kuitenkin hyötyä Simppu -kissa, joka sai ruokavalioonsa kaivattua vaihtelua kotimaisten pikkukalojen muodossa.

Häivähdys unelmaa 9.5

Kalareissuja on moneen lähtöön: on ruokakalanreissuja, joilta haetaan ruumiin ravintoa ja täytettä pakastimeen. Nollaamisreissuja, joiden päätavoitteena on mielenrauha ja ajatusten tuulettaminen. Nuorisoreissuja, joiden keskeiset elementit ovat yhdessäolo ja runsaat eväät. Ja sitten on kalareissujen aatelinen, seikkailu.

Lajikalastuksessa itseeni vetoaa väkevimmin ennestään tuntemattoman tutkiminen - jokainen uusi otus on kartoittamaton pala vedenalaista luontoa. Joka lajin erityispiirteisiin ja vaikkapa erityisen isojen yksilöitten pyydystämiseen voi perehtyä syvällisemmin lähes loputtomasti - tai vaikkapa opetella mahdollisimman monen lajin elämäntavat mahdollisimman tarkkaan ja verrata taitojaan Kalamaratonin tatameilla. Itselleni uusien elämysten ja rajaseutujen viehätystä on vaikea ylittää. Siispä safarihattu tiukemmin päähän ja kohti valkoista länttiä kartalla - täällä on lohikäärmeitä, tai piikkikampeloita, ainakin toivottavasti.

Raasepori tuntui olevan täynnä hirviä, kauriita ja rusakoita

Useimmiten lajobongarit lähtevät otsalamput tanassa kampelajahtiin vasta loppusyksyllä. Pimeä tulee silloin aikaisemmin illalla, ja jollei saaliin koolla ole väliä, ovat rantavedet pullollaan kesänvanhoja kampelajunnuja. Toki syys-lokakuussa säät saattavat olla aivan puistattavia, ja muu elämä tuppaa tunkeilemaan kalastuksen tontille.



Kevään mahdollisuus piikkikampelasesonkina oli arvailujen varassa: periaatteessa samat kampelanpoikaset (toki talven harventamin rivein) luultavasti uisivat rannassa, pimeääkin olisi vielä hetken, ja kerrankin myös tuuleton sää oli puolellamme. Näyttämöksi valikoitui Padvan niemi, johon oli otettu kertaalleen tuntumaa suurinpiirtein oikeaan vuodenaikaan, aivan karseissa oloissa ja kerran ihan vaan väärään vuodenaikaan. Jospa kolmas kerta toden sanoo?

Tällä kertaa paikka vakuutti jo ensinäkemältä: rantahan on iltahämärässä uskomattoman kaunis. Haahkat naukuivat ja männikkö tuoksui pihkaiselle. Joku limnologi voisi selittää, miten ihmeessä vesi oli selvästi keskikorkeuttaan matalammalla, vaikka tuulet olivat osoittaneet rantaan jo pitemmän aikaa. Vesi oli myös äärimmäisen kirkasta, hiekka pehmeää ja elämääkin löytyi.


Selvästi runsaslukuisimpia ranta-asukkeja olivat levä- ja hietakatkaravut. Etenkin jälkimmäiset olivat kuin erikoistehostestudion luomuksia, ja niiden tapa kaivautua vaakasuorassa hiekan sisään piiloon korosti eksoottista olemusta. Kalastoon lukeutuivat etsittyjen piikkikampeloiden lisäksi ainakin tavallinen kampela, hietatokko, siloneula, kuore, kolmipiikki ja ehkä kymmenpiikki. Kalat olivat kaikki joko todella hyvin syöneitä, unohtaneet talven aikana ravintoketjun toimintaperiaatteen alkeetkin tai kollektiivisessa syömälakossa. Edes yleensä yhteistyökykyisistä hietatokoista ei tahtonut löytyä syötille ottajaa, ja lättäkalojen suut olivat täysin ummessa. Muutamille kostimme haavilla, samoin kuin valokeilaan uineille siloneuloille.

Kaunis kampela. Kuva Outin

Reissun loppupuolella epäilin jo ääneen, ettei monennentoista yrityksen kohteena ollut kampelakaan taida kiinnostua tarjoiluistamme. Kuten arvata saattoi, Murphy tai muu suuri henki ei jättänyt käyttämättä tilaisuutta saada meikäläinen näyttämään naurettavalta, ja siinä samassa kampela rimpuili siiman jatkeena. Murphy oli toki samalla niin ovela, että kala oli tartuttanut itsenä suun ulkopuolelta - jos jokin voi mennä pieleen...

Suomen kalaston ääripäät yhteiskuvassa: pyöreänlittana piikkikampela ja ohuenkapea siloneula

Revanssi piikkikampeloitten kanssa mennee syksyyn, mutta periaatteessa homma toimii keväälläkin. Ehkä vika oli mato- ja äyriäispitoisissa syöteissä - kenties ensi kerralla tarjolla on kärpästoukkia ja simpukoita. Mikä ihana tekosyy palata ottamaan asiasta selvää.

Kuva Outin

Kolmas kerta toden sanoo 10.4

Kevyttä tuulta, pilvipoutaa ja vapaa aamu. Tuosta ei olosuhteiden siikaongelle tarvitse parantua. Yleensä ottaen en kehuisi olevani penaalin aamuvirkuin kynä, mutta retkelle ei yleensä ole mitään vaikeuksia nousta jopa ennen kukonlaulua. Siihen aikaan kaupungilla eivät yleensä ole liikkeellä edes viimeiset tanssiravintoiloista kotiinpalaajat - kaikenlaisia kiinnostavia hahmoja yöllisistä koripallotreenaajista alkaen on kyllä tullut vastaan. Ihmisten ollessa unten mailla on Helsinki hetken eläinten, joita näkee joskus yllättävän paljon, kaneista rottiin, siileistä kettuihin.

Ikävä kyllä lyhyellä varoajalla en saanut houkuteltua ketään mukaani rantaan. Kevätviikonloppuina ei Lauttasaaren siikarannoilla tarvitse kuitenkaan yksin olla, ja kalastajat ovat keskimäärin mukavaa ja joviaalia sakkia - vierustoverin kanssa voi hyvin jutella niitä näitä aikansa kuluksi. Siianonginta on ainakin oman kokemukseni mukaan lähes pelkästään odottelulaji: absoluuttiset totuudet kalojen oleskelusyvyyksistä ja -etäisyyksistä kestävät vain tunteja, ennen kuin parvet uivat toisaalle. Toki tietyt paikat ovat toisia enemmän kalojen suosiossa, suuria linjoja voi koettaa hahmottaa paikan päällä, eikä silloin kannata jääräpäisyyttään tai vääränlaisten välineitten takia pyytää sieltä missä kalat eivät selvästikään liiku. Yleensä ottaen siikoja ei kuitenkaan voi kiirehtiä, ja itselleen tekee palveluksen, kun järjestää olonsa sillävälin mahdollisimman viihtyisiksi. Hyvässä seurassa aika rientää itsestään, eivätkä mahdollisesti pitkiksi venyvät tärppivälit pääse häiritsemään. Edes munapatareissu ei jää kaivelemaan, jos päivä on mennyt mukavasti piknikin, muuttolintujen tarkkailun ja yleisen maailmanparantamisen merkeissä. Jonain päivänä toteaa perustavanlaatuisen muutoksen ajattelussaan, ja tärkeintä grammojen, kappalemäärien tai lajien sijaan onkin rento yhdessäolo ja kaikenlaisen suorittamisen hetkellinen unohtaminen.

Erityisenä keväisten siikarantojen ilmiönä ovat onkijoiden eläinystävät: räyhäkkäät lokit ja viekkaat varikset tulevat kärkkymään perkkeitä joskus läheltäkin, ja voisin vaikka vannoa, että samat yksilöt päivystävät tietyillä rannan osuuksilla keväästä toiseen - arkiset lintumme voivat olla ällistyttävän pitkäikäisiä, ellei jokin turma osu niiden kohdalle.

Varis. Kuvan varis ei liity tapaukseen.

Muutama siika repussa päättyi tämäkin reissu. Sillalta näemmä nousi jo ihan mukavasti silakkaakin. Vieläköhän sitä ennättäisi kerran tänä keväänä siikaongelle vai pitäisiköhän jo vaihtaa lajia...

Västäräkistä vähäsen 8.4

Päiväkodin kehittämispäivä on yleensä keskellä pikkulapsiperheen arvaamatonta arkea limboileville vanhemmille kirosana. (Niille lukijoille, joille termin sisältö on mahdollisesti vieras, selvennettäköön että päikkäri on silloin kiinni. Ja vakavasti puhuen sosiaalitoimen ihmiset tekevät omien kokemusteni mukaan todella ahkerasti työtä ja ovat ehdottomasti kerran puolessa vuodessa ansainneet tilaisuuden käyttää yhden työpäivän toiminnan suunnitteluun.) Keväällä se oli kuitenkin mitä mainioin (teko)syy retkelle merenrantaan, minne perheen nuorimmaista ei tähän mennessä oltu vielä huolittu. (Jokainen vauhdikkaiden nelivuotiaitten kanssa aikaansa viettänyt pystynee keksimään koko joukon parkuvia ja vettävaluvia syitä valitulle linjalle.) Nuorenherran lisäksi Outi lähti oman jälkikasvunsa kanssa retkiseuraksi.

Kohtuullinen puhuri teki kalastuksen perinteisillä siika-apajilla sekä teknisesti haastavaksi että kaikin puolin epämiellyttäväksi. Suosiolla siirryimmekin tuulen alapuolelle: kalat saisivat uida sinne jos olisivat uidakseen, pienet ja isot retkeläiset ainakin olisivat iloisempia. Aika kauan ensimmäistä kalaa saikin odotella. Perinteiseen tapaan ruoka oli valmis ja lämmin, kun yksi vavoista rojahti kalliolle ja ilmaisi näin hienovaraisesti otista. Sillä välin kun siika oli rantautettu, kuvattu ja perusteellisesti ihmetelty, olikin retkikeitin sammunut ja ruoka jäähtynyt. Tälläkin kertaa saalis oli varsin maltillinen, joskin kalojen koko oli kasvanut edelliskerrasta.

Koolla tai määrällä ei tainnut olla suurta väliä kenellekään - toki oli mukavaa että jotain kotiinviemistä tuli, ja pojat olivat silminnähden täpinöissään kaloista. (Toisaalta, varmaan itsekin pudottaisin silmäni jorpakkoon silkasta hämmästyksestä, jos joku kiskaisisi rantaan käsivarteni mittaisen siian.) Pikkuautojen vierittäminen rantakallioilla, kiipeily ja tietysti eväiden syönti olivat se oikeasti keskeinen sisältö, meren, auringon ja raittiin ilman ohella. Kevään ensimmäiset västäräkit lensivät rantaan myöten - kesä on pian täällä. Illalla itse kenelläkin taisi olla orastava terassirusketus.

Sama kaiku on askelten 3.4

Allekirjoittanut yksinkertaisesti rakastaa kevättä - valoisat aamut, muuttolinnut ja märän maan geosmiinin tuoksu. (Mikä katupöly, koirankakat ja siitepölyallergia, la-la-la-la-laa, en kuule...). Harvinaisen pitkältä ja ankealta tuntunen talven jälkeen oli korkea aika päästä tuulettumaan avoveden ääreen.

Seuraksi rantaan istumaan lähti ensimmäiselle kalaretkelleen neiti yhdeksän vee. Huima juttu, että vielä parisen vuotta sitten (2013-2016 = pari. Ei ihme, että joillain ihmisillä on parisuhdeongelmia) neiti kuusi veen kanssa olimme viikon tarkkuudella samaan aikaan pilkkineet puolimetrisillä kevätjäillä. Nyt ei jäistä ollut Lauttasaaren rannassa tietoakaan, vaikka illan usvainen viileys kyllä pyrki luihin jo ytimiin asti. Onneksi retkiseura piti huolen riittävästä taukoliikunnasta, eikä lintujen tarkkailun, piiloleikkien ja yleisen tutkimusmatkailun lomassa juuri jäänyt aikaa kuluttaa peffaansa rantakallioita vasten.

Kuten ylläolevasta voinee päätellä, kalastus oli tärkeysjärjestyksessä noin sijalla seitsemäntoista bussiaikataulujen seuraamisen ja seuraavan koulupäivän välissä. Selvästi perinne on neiti yhdeksän veelle tärkeä ja rakas, kalastuskomponentti kulkee mukana omalla painollaan. Siikojen haavimiseen ja kelaamiseen kyllä ryhdyttiin innokkaasti, molempia aktiviteetteja pääsi kokeilemaan kerran illan aikana.

Eväiden jälkeen neiti syventyi hetkeksi akuankkaansa ja isi sai hetken vain olla möllöttää. Se hetki oli juuri sopiva, akut oli ladattu ja mieli tyhjennetty tuijottamalla merelle. Kamera oli jäänyt kotiin, nämä mielikuvat jäivät vain pään sisäiselle kovalevylle. Onneksi ihmisen pään sisäinen tallennus toimii niinkuin se tekee: päällimmäiseksi tältä reissulta jäi mieleen lammikossa kastetun kumisaappaan läsähdys rantakalliota vasten säestettynä iloisella hihkaisulla "Minä leimaan tämän saaren kivaksi!"; rannassa suhteettoman paljon kyrsineet verkkomerkit "oman" onkitontin edustalla olivat viikossa unohtuneet totaalisesti.* 

Laru rules - ok?

PS. Muistetaanhan nuorison kanssa retkeillessä sitten kantaa vaihtovaatekerta rantaan asti - ilman sitä olisi reissu päättynyt ennenaikaisesti, kun harha-askel rantakalliolla kesken hippastelun johti housujen ja sukkien vaihtoon.

*Saman kohot olivat saaressa vielä viikkoa myöhemmin, mikä mahdollista sekä muistamisen että unohtamisen toteamisen. Verkon sijaan ne tosin ilmeisesti kannattelivat välissään pitkäsiimaa - jälleen huomasi katselleensa maailmaa turhan ennakkoasenteellisesti.

Hyvä päivä elää 6.1.

Aurinko paistaa pilvettömältä taivaalta ja kevyt merituuli saa aallot liplattamaan vasten laituria. Lokit lentävät yläpuolella, ulapalla saattaa hyvällä tuurilla nähdä vilauksen merikotkasta. Lomapäivää on tarkoitus viettää rennosti kalastellen. Kesästä meidät erottaa noin puoli vuotta ja viisikymmentä astetta. 

Tapahtumarikas vuosi 2015 tuli ajallaan päätökseensä. Alkusyksystä ei mukamas löytynyt sopivaa saumaa ankeriaan pyyntiin. Loppusyksystä tähdet eivät asettuneet yhtään sen suotuisammin linjaan, jotta säätila, työvelvoitteet ja perhearki olisivat mahdollistaneet piikkikampeloitten haeskelun, vaikka optioita riitti ennätyspitkään. Käytännössä varmaan joulukuun alkuun asti. Joku lähivesille tehty lamppukalastuskeikka taisi jäädä kirjaamatta blogiin, mutta mitään kiinnostavaa taatusti ei jäänyt pöytälaatikkoon.

Taaksepäin blogin sisältöä vilkuilleissaan viime vuosi näyttäytyy rasittavuuteen saakka positiivisena. Pahimmatkin limboilut jalostuivat korvien väliss turhautuneen sauhuamisen sijaan hienoiksi luontoeläyksiksi ja hienoiksi hetkiksi harrastuksen parissa. 

Ja juuri kun oli oppinut luontevasti sanomaan 2015, alkoi 2016. Ensimmäinen reissu sovittiin loppiaiseksi, vaikka siitä näytti ennakkotietojen mukaan kehkeytyvän vähintään talven toiseksi kylmin päivä. Kuka tahansa suurinpiirtein normaaleilla omaisilla varustettu onkija odottaisi tässä vaiheessa erilaisia mielenterveyden kyseenalaistavia kommentteja asiaankuuluvin, päähän koputtavin käsimerkein vahvistettuna. Epäilemättä Siperian opetustaitoihin luottava rakastava ja ymmärtävä lähipiiri tyytyi pakkaamaan matkaan ylimääräisen paketin nenäliinoja.

Suomen Antarktis-tutkimusasemalle komennukselle lähtevä saa kuulemma ottaa mukaansa kahdeksan kiloa henkilökohtaisia tavaroita. Rahti on kallista. Kai vaihtokalsareista voisi tinkiä pilkkivehkeiden verran, ja yöunista niiden testaamiseen tarvittavan ajan? Keskellä eteläisen pallonpuoliskon kesää olisi valoakin vuorokauden ympäri.

Oma retkikuntamme lähti valloittamaan hyistä eteläistä merta Airisto Strandin venesataman suunnasta. Menomatkalla tienvarsinäyttöjen pakkaslukemat eivät suostuneet laskemaan tiukasta tuijotuksesta huolimatta. Aamukahvit nautittiin sopivasti puolenmatkan tienoilla sijaitsevassa Haukanpesässä, mainio vaihtoehto ykköstien kulkijoille.

Perillä odotti yllätys: meri oli auki ja veden pinnasta nouseva höyry verhosi koko maiseman epätodelliseen utuun. Pakkasessa sumu härmistyi samantien, ja ilma oli täynnä pieniä hileitä, kuin pölyä. Laiturit olivat täynnä kuurankukkia ja kaikki mahdolliset pinnat viimekesän hämähäkinverkoista lähtien huurteen peitossa. Rannan puut olivat tykkylumen peitossa ja muutenkin meininki oli kaikin puolin talvinen.

Talven ihmemaa, merinäköala

-Hei Nanook, sitä tulee taas!

-Ai, mitä niin?

-No sitä valkoista juttua taivaalta, sitä mitä on vähän joka puolella

-Ai sitä.

...

-Hei Nanook!

-No mitä nyt taas

-Pitäisköhän meidän joskus keksiä joku nimitys tälle valkoiselle jutulle?

-Njää, mitä turhaan, mennään ennemmin vaikka pilkille.

Kauden ensimmäinen kala oli kiinni varmaan alle minuutissa, vaaksan verran pilkin yläpuolella sivutapsissa killuneeseen kärpästoukkaan ihastunut särki. Kaikin puolin valju ulkomuoto sai hetken epäilemään seipiä tai muuta erikoissärkikalaa. Mutta ei. Seuraavan minuutin aikana samaan tarjoukseen lankesi kuore. Härkäsimppu antoi odottaa itseään ehkä puolisen tuntia, ennen kuin siiman päässä tuntui raskas paino ja syvyyksien valtias nousi laiturille evät pörhöllään.

Viimeisten 40 miljoonan vuoden aikana monet eläimet ovat ehtineet sopeutua hyvin eteläisen napaseudun olosuhteisiin, mutta omaa luokkaansa ovat jääkalat. Elimistönsä jäätymisenestomolekyylien ansiosta ne  pysyvät pakastumatta jopa puolentoista pakkasasteen vedessä; veden jäätymisen estää sen suolapitoisuus. Kalamaailman pakkasnesteen toiminnasta ja  sovelluksista kiinnostuneet tutkijat pyydystävät niitä yleensä satojen metrien syvyydestä, juuri kukaan muu ei taida alueella kalastaakaan. Ammattimainen pyynti on kokonaan kielletty.



Karvanaama ja sarvipää



Simppuja piisasi, suurin osa vielä kutuun valmistautuvia naaraita, mahat mätiä pullottaen. Arvelimme, että pitkään lämpiminä säilyneet vedet olivat ehkä myöhäistäneet kutua. Itseään toteuttava lämpöenergia tuntui myös omassa kropassa: siellähän tarkeni. Epäilemättä avovesi lämmitti paikallisesti ilmaa, auringossa seisoskellessan ei pakkasta olisi uskonut olevan yli kymmentä astetta.



Silakan katoavaa kauneutta



 

Jossain vaiheessa simppusumpusta nousi yllätyksenä yksinäinen silakka – lajinsa ensimmäinen pilkillä saamani. Ehkä maailma koetti kovasti vihjata, että juuri nyt olisi erityisen hyvä sauma kokeilla montako eri lajia saa pyydystettyä kalenterivuoden aikana? Tiettävästi Airiston syvyyksissä viihtyvistä kivinilkoista ei yksikään ollut nälkäinen, yrityksistä huolimatta myös pinnassa nähdyt kolmipiikit jäivät kaikki mereen. Joutivat jäädäkin – lajimäärän maksimointi ei ollut millään muotoa pääasia. Välillä havaitsi keskittyneensä nauttimaan talviauringon säteistä tai tuijottamaan usvan hypnoottista tanssia pilkin lojuessa jossain pohjalla liikkumatta minuuttikaupalla.





Outin tyylinäyte



Kylmässä kropan energiankulutus on huimaa. Ainakin omin hevosvoimin, suksilla ja ahkiota perässään kiskoen liikkuneet naparetkeilijät olisivat voineet pakata evääksi suunnilleen pelkkää laardia ja laihtuneet silti väistämättä. Kai samalla logiikalla urheasti koko päivän arktisia oloja uhmannut onkija voisi nauttia kahvinsa pullan kera myös paluumatkalla? (Mahdollinen kalorianpuutos paikattiin paluumatkalla Kasvihuoneilmiön munkeilla. Kaikin puolin suositeltava paikka.)

Evästauon jälkeen kalojen eväät todettiin kohtalaisen kohmeisiksi. Väistämättä pakastuvien matojen ja toukkien käyttöominaisuudet eivät olleet kaksiset. Jossain vaiheessa onnistuin jättämään myös hyvin koko päivän pelanneen kuparinvärisen Kuusamon liukupilkin Ahdin valtakuntaa. Outin käytössä simppuja pyydysti vähintään vertailukelpoisesti nimetön hopeinen markettipilkki, ja pilkillä itsellään tuskin oli suurtakaan väliä, kunhan tarjous osui simpun kohdalle. Kovin paikallisia kalat kyllä tuntuivat olevan, kun laiturin uloin pätkä hiljentyi, syönti käynnistyi uudestaan vasta rannanpuoleiselle osiolle siirtymällä. Homma paketointiin hyvissä ajoin ennen kuin pilkkijät kokisivat syöttiensä kohtalon, reissun tavoitteet oli enemmän kuin täytetty.



Simput osaavat poseeraamisen taidon!

Suunnilleen tasan vuosi sitten vastaavalta reissulta palatessa pohdimme uudenvuodenlupausten luonnetta. Tyypillisesti luvataan jossain muodossa olla entistä tehokkaampi tai kieltäytyä jostain kivasta. Useimmiten itsekuri taitaa riittää korkeintaan talven loppuun, ja lunastamattomasta lupauksesta jää paha mieli ja pettymys. Voisiko vuodenvaihteessa luvata hampaat irvessä yrittämisen sijaan itselleen jotain hauskaa? Edellisvuoden vitsilupauksen jatkoksi ajattelin ihan tietoisesti lisätä tänä vuonna mielihyvänsävyistä toimintaa ilman tietoista hyötytarkoitusta – mikä sattuu olemaan sanakirjamääritelmä leikkimiselle. Aikuiset puhuvat yleensä mieluummin harrastuksista, mutta perusajatus on sama: toiminta kumpuaa ihmisestä itsestään, on sinänsä mieluisaa ja arvokasta. Vaikka sitten kalastelua rennolla asenteella ja ilman paineita. Sama pätee myös blogiin: jatkukoon se niin kauan kuin kirjoittelu on mukavaa, mikä aiherajaus huomioon ottaen ei pitäisi olla vaikeaa.
 

Mitä ihmeitä tai kauheuksia vuosi 2016 tuokaan tullessaan, tämän paremmin se tuskin voisi alkaa.



Reissun viimeinen härkäsimppu oli hieno, kirjavaeväinen valioyksilö