tiistai 24. syyskuuta 2019

Mutuilua 22.10

Jonnekin syyskuu oli kadonnut, pimeä laskeutui jo ilta toisen perään aiemmin ja yöt alkoivat olla kylmiä. Ennen pikkukalojen totaalista katoa piti ennättää edes muutamaan kertaan vesille. Tällä kertaa tuulen suunta vaikutti suotuiselta, ja Särkiniemen tutut ja tuntemattomat apajat kutsuivat onkijaa. Näkyvyys oli hyvä, tuulesta tai aallokosta ei ollut haittaa, ja vaatteet pitivät kylmän loitolla, mutta kalojen vähyys alkoi jossain vaiheessa oikeasti hämmästyttää ja vähän ärsyttääkin. Olisin ollut ihan iloinen jopa kolmipiikistä.

Valokeilassa näkyi harvakseltaan nukkuvia ahvenia tai mustatäplätokkoja, joiden kummankaan houkutteleminen yöpalalle ei yleensä onnistu. Välillä valopiirin laitamilla näkyi arkoja hahmoja, arvatenkin kuoreita, mutta näiden koukuttaminen yöllä vaatii kokemukseni mukaan paitsi taitoa, myös tuuria (tai sitten en vaan osaa). Vähintään yhtä arkoja olivat kertaluokkaa pienemmät hahmot, joiden arvelin olevan mutuja. Yksi suostui sentään vahvistamaan uumoiluni - kiva, näitä ei etelän vesiltä ole liiaksi tullutkaan.

Voihan siloneula 20.9

Syyskuu oli tarjoillut monipuolisesti sateista, tuulista tai sateista ja tuulista säätä, joten lamppukalastukseen ei ollut mahdollisuuksia ongelmaksi asti. Kun säätiedotus vihdoin näytti suunnilleen siedettävältä, piti samantien suunnata Lauttasaaren rantaan.

Valmistelut olivat ne perinteiset: hiipuva otsalamppu oli täysin hyödytön, linkkari oli kotona ja kameran akut edelleen tyhjät. Sääkin oli kohtuullisen tuulinen, vettäkin taisi tihuuttaa. Pikainen kahlailu tuotti pikaisen siloneulan, mutta etelästä vyöryvät aallot ajoivat kahlailemaan muille vesille. Itäisen reunan apajat eivät toista siloneulaa ja leväkatkarapujen armeijoita ihmeempiä tarjonneet, joten matka jatkui täysin kartoittamattomille seuduille: Pohjois-Lauttasaareen. Jotenkin tuuli pystyi sielläkin puhaltamaan suoraan mereltä rantaan, mutta eivät mestat muutenkaan kummoisilta näyttäneet, joten tällä kertaa reissu jäi tähän.

torstai 19. syyskuuta 2019

Ryttylä city 22.6

Yökalaan keskellä äärimmäisen stressaavaa, kiireistä ja hieman nuhaistakin viikkoa? Tämän täytyi olla vähään aikaan joko nerokkain tai typerin päähänpistos.

Säädön, sovittelun, auton lainaamisen, soutamisen ja huopaamisen jälkeen olin kuitenkin matkalla kohti Kanta-Hämettä. Sakari odottelisi jossain siellä alkuasukasoppaan kanssa. Aurinko laski, maaseutu oli kaunis ja radiokin soitti countrya - rentoutunut mielentila oli saavutettu jo ennen kuin siimoja oli edes kasteltu vedessä.

Nättejä olivat Vanajaveden rannat, metsässä on aina mukavaa, nuotiolla ei tule istuskeltua läheskään tarpeeksi ja kyllähän ne välillä piippailleet häläritkin sopivasti sähköistivät tunnelmaa.

Kalojen suhteen ilta taisi hyytyä yhteen Sakun saamaan pasuriin. Kohdekaloista ei näkynyt merkkiäkään, vaikka oppaamme oli sellaisen edellisellä reissulla saanutkin. Yllättävän vähän tuo haittasi. Kalattomuutta lukuunottamatta reissu oli suunnilleen niin hyvä kuin olla voi.

Pohjaonkimisessa yöllä on se mahtava puoli, että se suorastaan pakottaa fokuksen nuotiopiiriin (sikäli kun sellainen on), ja järkevät ajanvietteet rajoittuvat syömiseen, juomiseen ja rupatteluun. Silti onget pyytävät koko ajan, joten istuskeluun ja tapahtumattomuuteen sekoittuu innokasta odotusta. Yleensä kotimatkalla tai vähintään seuraavana päivänä väsyttää aivan armottomasti, mutta nyt yökukkuminen tuntui vain ladanneen akkuja - kyllä tämä taisi kallistua tällä kertaa hyvän tuuman, eikä katastrofin puolelle.


Pasifistinen turpakeikka 14.8

"Kiinnostaisko turpakeikka Keravalla?" (Koska miten muutenkaan voisi kaveriaan kysyä onkimaan turpia Keravanjoelle? Ei kumma kyllä kiinnostanut, ainakaan niin paljon että olisi mukaan päässyt.)

Haukea Mätäjoelta vai mitä? Viimeisimmän päivityksen jälkeen pajatso oli aika tyhjä uusia vuodareita miettiessä. Teoreettinen mahdollisuus pikkuhaukeen ei rehellisesti sanottuna ihan hirveästi innostanut. Sen sijaan mahdollisuus isoihin särkikaloihin kiinnosti, varsinkin kun aikaisemmin kesällä oli tullut bongattua varsin turvallisen oloisia paikkoja (Huomasin myös tälle reissulle orientoituessa, että turpa tarjoaa Suomen kalaston joukossa aivan omaa luokkaansa olevat mahdollisuudet toinen toistaan köyhempiin puujalkavitseihin.)

Kissanruokaa, pakastemaissia ja ihan oikeaa onkikaupan valmismäskiäkin. Kaikkea tätä lensi maitokahvin väriseen jokeen kalojen nautittavaksi, houkutellen ainakin särkiä ja salakoita syömään. Ehkä koho-onki oli väärä lähestymistapa, mutta en kerta kaikkiaan jaksanut kikkailla pohjaonkien kanssa, vaikka ne pusikkoon oli tullut raahattua.

Jokivarressa tuli vastaan pari joviaalia noin kymmenvuotiasta onkisälliä, jotka olisivat auliisti vieneet meikäläisen omille, kuulemma vielä reilusti paremmille apajilleen. Ikävä kyllä kohdelajit eivät tällä kertaa oikein kohdanneet, ja olin jo varusteiden puolesta niin fakkiutunut turvanonkija, että jouduin kieltäytymään kutsusta. Harmi, saalis tuskin olisi voinut muutamasta salakasta ja särjestä ainakaan heikestyä, ja porukalla on yleensä rattoisampaa ongiskella. Raittiin ilman, pyöräilyn ja hyttysten lisäksi ilta tarjosi joukun mestoja, joihin ei liene suurempaa tarvetta palata ainakaan turpaa onkimaan. Sattumalta Vanhiksen suvannolta ongitun turpaeliksen ja muutaman yhtä tuurikaloina tulleen kohtalotoverin myötä ei selvästi kannata vielä sovitella harteilleen suuren turpa-asiantuntijan viittaa - tähänkin lajiin täytynee paneutua joskus tulevaisuudessa syvällisemmin.