Ei paukkunut 40 lajin raja! Viime kauden päättyessä seitsemän uutta elämänpinnaa eläväisempänä laskeskelin enemmän ja vähemmän leikkimielisesti, että samaa rataa jatkaessa olisi tämän kauden aikana pivossa elämänpinnat 40:stä suomalaiseen kalafaunaan kuuluvasta lajista. Tuossa laskelmassa oli tosin jo alunperin ilmaa parin lajin verran, minkä lisäksi edellytykset harrastukselle eivät nyt olleet edelliskauden luokkaa. Tietenkin jokainen uusi saatu laji myös pienentää jäljelläolevien joukkoa, jonka pyytäminen käy vastaavasti haastavammaksi, varsinkin kun ne helpot lajit tulee yleensä saatua ennen vaikeita. Toisaalta pyyntiponnistelut kohdistuvat harvempiin lajeihin, mikä ainakin periaatteessa voi johtaa keskittyneempään ja tuloksellisempaan pyyntiin, kun lajia ei tule vaihdettua lennossa. Tämän kauden saldo jäi viiteen uuteen kotimaan elikseen, mikä sekin on aivan huikea saavutus. Pitkän aikaa vaikutti, että olisi syytä olla tyytyväinen neljään uuteen otukseen, mutta loppukirimade kallisti vaakakupin lopullisesti plussan puolelle. Enempään ei ehkä oikeasti olisi ollut muskeleitakaan, niin niukkoja tai kerrassaan vääränlaisia olivat yritykset. Saatujen uusien elisten - vimpa, seipi, liejutokko, kuha ja made - lisäksi yritettiin muistini mukaan ainakin jossain määrin saada: kilohaili, toutain, nahkiainen, puronieriä, karppi, viisipiikki, siloneula ja kivennuoliainen.
Uutena ilmiönä aloin kirjata saamiani vuosipinnoja eli vuodareita ylös. Kovin suurta painoarvoa vuodareitten pyynti ei vielä tällä kaudella saanut, sillä monia itseestäänselvyyksiä (mm. hauki, mustatäplätokko) jäi saamatta ja moni muukin olisi voinut hyvin jäädä saamatta (kivisimppu, pasuri, kolmipiikki), niin pienestä niiden päätyminen saalistilastoihin lopulta oli kiinni. Toisaalta moni vuodari olisi myös jäänyt kokonaan puuttumaan, jollei sitä olisi vartavasten lähtenyt hakemaan (ruutana, hopearuutana). Tämä kertoo oivallisesti siitä, kuinka tärkeää on tuntea kalojen elintavat ja esiintymispaikat, monien melko tavallistenkin lajien saaminen sattumalta on aika epätodennäköistä. Vuodareitten pyynti tarjosi mielenkiintoisen vaihtoehdon silloin kun uusien lajien jahtaaminen alkoi maistua pakkopullalta. Tämä trendi jatkunee tulevaisuudessa, kun tavoiteltavien elisten määrä väistämättä vähenee. Lisäksi ruokakalan pyynti kaikenmaailman nölliäisten ja mornaskonttien sijaan (tai lisäksi) saanee jatkossa enemmän peliaikaa ja pitkälti samasta syystä: vaihtelu virkistää ja koko ajan haastavammiksi muuttuvien elisten metsästys tarjoaa yhtä onnistumista kohti kuitenkin aika paljon haastetta (=pään seinään hakkaamista).
Tällä kaudella vahvistui käsitykseni, että kunkin lajin pyyntiin perehtyminen kannattaa! Monien peruskalojen pyynti onnistuu mato-ongella keneltä tahansa ja esimerkiksi yöllinen lamppukalastus, lirkkiminen, avaa oven monien pikkukalojen maailmaan. Usein erikoisemmat lajit kuitenkin vaativat vielä syvällisempää tietämystä mistä, milloin ja millä sitä kannattaa tavoitella. Hyvänä esimerkkinä oli kuhan pyynti, johon perehtyminen ja panostaminen johtivat lopulta työvoittoon ja lajin lisäämiseen elisten listalle. Karpin suhteen on nyt tehty niin paljon pohjatyötä ja investointeja, että usko onnistumiseen ensi kaudella tämänkin lähes tarueläimen mittoihin kasvaneen lajin kohdalla on vahvempi kuin koskaan. Mitä blogiin tulee, tavoitteeksi voisi asettaa nykyisen tason säilyttämisen: ainakin toistaiseksi jokainen tehty reissu on jaksettu raportoida ainakin lyhytsanaisesti, olipa siihen varsinaisesti aihetta tai ei. Kirjoittamisen tason nostamisessa ja kuvapuolella sen sijaan työsarkaa riittää, nyt vain töihin käsiksi. Ehkäpä voisi koettaa hankkia kalareissuille kätevämmän kokoisen kameran, kalastuksen edellyttämän tavaramäärän kasvaessa järkkäriä ei hevin enää tule otettua reissuille joiden pääasiallinen aktiviteetti ei ole valokuvaus.
Tämä oli ensimmäinen kerta, kun kirjasin muistojani kalareissuilta mitenkään ylös. Näiden pohjalta on ollut mahdollista tehdä ainakin jotain yhteenvetoa päättyvästä kaudesta ja suunnitella tulevia linjauksia. Joku viisas sanoi kerran, että kirjoittamaton muistiinpano häviää, kirjoitettu säilyy. Ensin mainitusta on kokemusta jo runsain mitoin, mutta jälkimmäinenkin vaikuttaisi pitävän paikkansa. Tekemisiensä prosessoiminen on opettanut valtavasti uutta tälläkin kaudella, ja ensi kesänä tietää, osaa ja ehkä saa kalaakin vähän paremmin. Tai kenties reissut ovat ainakin rennompia ja hauskempia. Yksi asia on ainakin hahmottunut: tulosta on tullut lähinnä silloin kun on päässyt kalaan omilla (tai kalojen?) ehdoilla. Mikään mullistava juttuhan tämä ei ole: oikeassa paikassa oikeaan aikaan (sekä vuoden- että vuorokaudenaikaan) pitää olla, jotta saalista tulee. Oikeat paikat ovat jo alkaneet hahmottua ja oikeat vuodenajatkin suurinpiirtein, mutta ottiaikojen ja reissujen keston suhteen tehdyt kompromissit rumistivat saalistilastoja: reissuja kertyi paljon, mutta saalista niukasti. Lisäksi suuri osa reissuista oli joko lyhyitä rykäisyjä tai perheen kanssa ulkoilua. Mutta eihän kalastusta voi pelkiksi saaduiksi lajeiksi tai kilogrammoiksi pelkistää - vaikka (haluttuja) kaloja ei olisi aina tullutkaan, hienoja kokemuksia karttui yleensä runsaasti, ymmärrys kalojen maailmasta syveni ja kaikenlaista uutta tuli opittua. Ehkä silti kauden kaikkein merkittävintä antia oli kehitys kalastajana ja harrastuksen muuttuminen suorituskeskeisestä hullunkiilto silmissä lajien perässä juoksemisesta rennompaan suuntaan.
Näin loppuvuodesta mieli halajaa yleensä etelään tai melkein mihin tahansa reissuun. Ylipäätään pää pursuaa uusia juonia uudelle kaudelle. Lajikalastajan mieltä kutkuttavat aivan erityisesti eteläiset (tai miksei pohjoisetkin, nimittäin suolaiset) vedet lukuisine lajeineen, joista kaikki ovat uusia ja ennennäkemättömiä. Tulevalla kaudella toteutunee ainakin yksi ulkomaanreissu, kukaties parikin. Kotimaan osalta keskittynen yrittämään viimeisiä puuttuvia lähivesien lajeja ja siinä sivussa koetan tehdä muutaman keikan vähän kauemmas. Uutena ilmiönä on suunnitelmien joukossa muutamia kalastuksellisia tempauksia, jotka eivät liity mitenkään uusien lajien kartuttamiseen. Ensi kauden käynnistänee alkukeväinen siian ja siinä sivussa tuurikalana kampelan pyynti, sen jälkeen silakanpyynnin sivutuotteena yritetään kilohailia, kevätöisin mahdollisesti siloneulaa. Kivennuoliaisyritelmien ajankohtaa aikaistetaan vähemmän tulvaiseen kesäkauteen, karpin pyyntiä puolestaan myöhäistetään vähemmän valoisaan loppukesään. Pirkanmaalle täytyy koettaa lähteä koettamaan onneaan sulkavan ja toutaimen pyynnissä keväällä, puronieriää voisi koettaa väijyä jostain matkan varrelta samalla kertaa. Kevääseen pitäisi mahduttaa myös yksi nahkiaiskeikka, mahdollisesti tähänkin sopisi yhdistää puronieriän haeskelua. Kesälle jäisi viisipiikin haeskelu Lohjalta. Kotikonnuilla Savossa voisi käydä kesälomalla koettamassa muikun pyyntiä tai istutettujen sampien kalastelua - kuulostavat kumpikin sellaiselta rentoon kesälomailuun sopivalta Havukka-Ahon ajattelijan touhulta. Syksystä voisi repäistä ja lähteä yrittämään lohta ja meritaimenta. Loppukaudesta voisi varmaan lähteä uudelleen tatamille kampelan kanssa, kun se lienee keväällä vähintään epätodennäköinen saalis. Hyvä puoli harrastuksen nykyisessä kehitysvaiheessa on ainakin se, etteivät uudet haasteet ole vielä hetkeen loppumassa, vaan kotimaassakin piisaa vielä uusia lajeja ongittavaksi. Lajikalastusharrastukseni alkutaipaleella otin tavoitteekseni saada jonain päivänä 50 kotimaista kalalajia. Katsotaan mitä tapahtuu jahka tuo rajapyykki alkaa siintää näkyvissä - ehkä jo ensi kaudella!