Myöhäinen lirkkikeikka 8.6

Yleensä lirkkikamppeet on joutanut laittaa kesäteloille joskus koulujen loppumisen tienoilla - lyhenevä pimeä vuorokaudenaika sekä levän ja muun roskan lisääntyminen eivät oikein suosi tätä kalastusmuotoa. Joskus kuitenkin kannattaa kyseenalaistaa vallitsevat paradigmat, joten muun perheen suunnatessa unten maille lähdin itse kokeilemaan onneani pienten pohjakalojen kanssa Tervasaaren rantaan. Sää oli mukavan tyyni, mutta vesi oli kyllä aika sameaa, eikä pinnalla kelluva männyn siitepöly myöskään varsinaisesti parantanut näkymiä. Kaloja silti näkyi, kivisimppuja, hietatokkoja ja piikkikaloja, sekä nukkuvia ahvenia ja särkiä. Nämä olivat kuitenkin harvinaisen arkoja ja muutenkin yhteistyöhaluttomia, ainakin samalta paikalta aiemmin hankittuihin kokemuksiin verrattuna. Kovin kauan en jaksanut kiusata niitä ja itseäni, vaan lupasin palata syksymmällä asiaan. Tämän lyhyen kokeilun pohjalta näyttää kyllä siltä, että yöt voi keskikesällä vastedeskin käyttää lirkkimiseen sijaan nukkumiseen tai muuhun mukavaan.

Kalamiehen runoutta (ja nahkiaisia) 8.6

Milloin liian sateista / milloin liian tuulista / milloin liian pilvistä / milloin liian kirkasta / milloin liian aikaista / milloin liian myöhäistä / On aina jokin pielessä mun kalaan mennessäin.

Jotenkin näinhän se menee. Ja sitä mukaa kun mahdollisten uusien elämänpinnojen määrä vähänee, puuttuvien vaikeustaso nousee ja selittelyn tarve kasvaa. Tänään oltiin luultavasti liian myöhässä pikkunahkiaisten häistä. Paikka oli sama, jossa viime kesänä oli tullut pummi saman lajin ammokeettojen kanssa. Nyt tähtäimessä olivat metamorfoituneet aikuiset nahkiaiset, mutta nämä olivat ilmeisesti ehtineet hoitaa suvunjatkamisvelvoitteensa ja sen jälkeen siirtyneet elämänkierrossaan harjoittamaan selkäuintia. Hetken jaksoin ilman näköhavaintojakin yrittää saada malliyksilön haaviini, mutta mitään selkärankaista elämää ei pyydykseen tarttunut. Kookas hevosjuotikas aiheutti melkein rytmihäiriön, mutta oikeanlaisesta habituksesta huolimatta liikkumistapa kavalsi sen aika nopeasti iilimadoksi. Kännykän pirinä keskeytti haaveilun ja sitten pitikin lähteä rymistelemään takaisin autolla.

Yhden kerran olen päässyt pikkunahkiaisen näkemään pari vuotta sitten ja eiköhän sellainen vielä kohdalle toistekin osu. Ensi vuonna uusi yritys muuten samoilla nuoteilla, mutta viikko-pari keväämmällä.

Kalastuspäiväkirjan idea 7.6

Nimensä mukaisesti kalastuspäiväkirjaan tallennetaan paitsi kaikki mainitsemisen arvoiset reissut, myös ne, joista ei välttämättä kertynyt mainittavaa kerrottavaa jälkipolville. Merkinnät säilyvät sitten jossain, jos ja kun niihin haluaa palata. Ainakin onnistuneitten reissujen olennaiset elementit säilyvät toki muistissa muutenkin, mutta esimerkiksi tarkka ajankohta voi hämärtyä pahastikin ajan saatossa. Pieleen menneet reissut haalistuvat yleensä vielä paljon nopeammin ja oikeastaan aika armeliasta, että ihmisen muisti toimii näin.

Tälle päivälle osui vaihteeksi rosvosektori. Vanhoja lähikalapaikkoja - ehkä Vanhankaupunginsuvantoa ja -lahtea lukuunottamatta - ei ole tullut ikävä, koska vaihtareina sai liudan vanhoja pyhiinvaelluskohteita. Tänään suuntasin fillarin Ruoholahden uima-allasarkkitehtuurin sympaattisten kaakelitalojen keskellä lillivän kanavan rantaan ajatuksena päivittää tiedot sen lajiston koostumuksesta. Pettymys oli karvas, kun sinetöidyssä, avaamattomassa matopurkissa ei ollut ketään kotona. Hetken aikaa jaksoin houkutella kaloja näyttäytymään tempomalla pelkkää pilkkiä, mutta yksikään ei ollut kyllin tyhmä nappaamaan. Poikkeuksellisen kirkas vesi mahdollisti paitsi kalojen tarkkailun, myös näkymät aina pohjaan asti. Kanava oli ainakin omiin ennakkokäsityksiini verrattuna yllättävän matala, mikä tietysti sinänsä on kiintoisa havainto. Ja kyllä niitä kalojakin siellä näytti olevan, ahvenia ja jotain särkikaloja ainakin, uusi yritys joskus toisen kerran.

Kotirannassa kalassa 2.6

Muutto, sen suunnittelu ja etenkin käytännön toteutus on tunnetusti stressaavaa puuhaa. Remontointi ja nikkarointi voi periaatteessa olla mukavaa puhdetyötä, mutta käytännössä kireät aikataulut saavat yleensä hermotkin kiristymään. Kuukauden uutta kotia sisustettuaan oppii myös viimeistään, miksi sisustukseen sisältyy se sisu. Lajikalastajan kohdalla väitteet muuttorumbasta pitänevät erityisen hyvin paikkansa, sillä läsnä ja varsin käsinkosketeltavassa roolissa on laatikkokaupalla milloin minkäkin eväkkään pyyntiin tuiki välttämättömiä koukkuja, painoja ja vapoja, unohtamatta vuodesohvan painoisia karppimäskisäkkejä, joita appiukko on toivottavasti jo lakannut kiroamasta.

Kalastus puolestaan rauhoittaa ja rentouttaa kuten tutkitusti on todistettu ja alan arvossapidetyt julkaisut väittävät. Ehkäpä kalastajan pitää stressaantua oikein kunnolla ennen kuin rentouttava vaikutus on parhaimmillaan? Nyt rauhallisempana, rentoutuneempana ja muuttaneena päätin suorittaa käytännön ihmiskokeen lähtemällä uuteen kotirantaan kokeilemaan kalastuksen muodoista kaikkein leppoisinta, perinteistä mato-ongintaa.

Seuraksi lähti ilman suurempaa pakottamista neiti 6 vee. Tarkkaan ottaen vettä olisi löytynyt lähempääkin nykyistä kotiovea, mutta leikkipuiston ja rannan yhdistelmä johdatti askeleet muutaman sata metriä kauemmas Eläintarhanlahden perukoille, Ympyrätalon taakse. Paahteinen keskipäivä ei ehkä ollut oppikirjan mukainen optimihetki onkimiselle, mutta kalantulo riitti pitämään jopa neiti 6 veen mielenkiinnon hommassa aika pitkään.

Näin se suunnilleen meni: Yllätyksetön aloitus ahvenella. Neiti 6 vee saa särjen. Särki omaankin siiman päähän. Salakkaparvi ui kohdalle. Aivan mikroskooppisen pieniä ahvenia. Lisää särkiä. Ja salakoita. Siimat solmussa. Juomatauko. Pasuri. Paikanvaihto. Paikanvaihto entiseen paikkaan. Neiti 6 vee saa kolmipiikin. Lisää ahvenia. Neiti 6 vee lähtee liukumäkeen. Ehdittyäni ihmetellä kiiskien puuttumista hiukan onkin yksi malliyksilö heti siiman päässä.

Kyllä tässä palattiin vahvasti kalastusharrastuksen juurille. Ei ollut mitään turhia apinoita tai muita suorituspaineita niskassa. Jokainen peruslaji oli sattuneesta syystä uusi vuodari, mutta toisaalta ei olisi ollut suuremmin väliksi, vaikka koho ei olisi sukeltanut lainkaan. Peruslajeista oikeastaan vain lahna ja omalta kohdaltani kolmipiikki jäivät saamatta. Vuodarilista näyttää heti uskottavammalta. Vieläköhän sitä ehtisi lirkkimään merenrantaan...

Kiiski sai sympaattisen tyyppinä vapautuksen, muut mannekiinit ylennettiin ravintoketjussa seuraavalle trofiatasolle

Kaverit kalaan kanssa 30.5

Kuten yleensä, mutta myöhäisestä alusta johtuen erityisesti tänä vuonna, kevät päättyi taas aivan turhan nopeasti. Äkkiä kevätkukat olivat jo kuihtumassa, muuttolintujen ensimmäinen poikue kuoriutunut ja Kalamaraton taas kisattu. (Liiankin tutuksi tullut epäonni oman kisaan osallistumisen suhteen jatkui tänäkin vuonna: samaan aikaan kun maratoonarit starttasivat ympäri Helsingin ja Kotkan vesiä, starttasi myös muuan muuttokuorma ja oma dreamteamini hikoili kantoapuna. Olisin voinut jossain olosuhteissa harkita hyppääväni jonkun muun porukan kyytiin, mutta koska mööpelit ja laatikot olivat perheeni omaisuutta, olin pelkästään iloinen, etteivät kaverit valinneet toisin. Mutta jos kolmas kerta ei vielä totuutta sanonut, niin ensi vuonna sitten...) Vaikka kevään kalastuksellisesti antoisin aika alkoikin olla kalkkiviivoilla ja rempan sekä muuton takia moni hieno sesonki harmittavasti livahtikin sivu suun, jotain suuhunpantavaa sentään piti saada. Tänä keväänä silakkaa oli tullut kannettua lähinnä muiden pöytiin, ja oma perhe meinasi jäädä kokonaan vaille itse pyydettyjä meren antimia. Koko kevään olin myös luvannut viedä touhusta kiinnostuneita työkavereita kokeilemaan lajia, mikä antoi lopullisen sysäyksen reissuun.

Aamun eksoottisin saalis: jonkun pohjaanjättämä litka

Toukokuun viimeisen viikon lopulle sovittu reissu alkoi konseptina vahvasti epäilyttää etukäteen. Vieläkö silakat olisivat mestoilla, vai joko ne seilasivat ulapoilla? Työporukan hannuhanhen pommiinnukkuminenkaan ei hyvää uumoillut. Mutta siellä ne onneksi olivat, vieläpä selvästi runsaampina kuin alkukuusta. Vajaassa tunnissa olin saanut itselleni niin paljon kalaa, että älysin onneksi lopettaa ennen kuin joutuisin hikoilemaan koko yön perkuuhommissa. Onneksi kotona oli tähän hommaan runsaasti vapaaehtoisia auttavia käsipareja: neiti 6 vee nakitettiin määrittämään kasasta mahdolliset kilohailit (tarkistuksessa määritystarkkuus oli muuten 100% oikein, kaikki silakoita), pikkuveljen levitellessä kalanlimaa ja suomuja ympäri keittiötä. Varmuuden vuoksi muutama erityisen hailimainen yksilö päätyi jatkotutkimuksia varten jääkaappiin, josta ne kesälomamatkan jälkeen löytyessään epäilemättä ilahduttavat kaikkia mikrobiologisista kasvatuskokeista kiinnostuneita. Tämän reissun myötä silakkakausi onkin hyvä taputella päätökseen ja suunnata huomio muihin lajeihin.

Kaverille kanssa 12.5

Erään metsästystä harrastavan kaverini kanssa tulee harjoitettua vaihdantataloutta lahjoittamalla meren tai metsän antimia toisen ruokapöytään silloin kun saalista tulee omaan käyttöön ylenmäärin. Oma tai edes perheen silakkakiintiö ei ollut vielä täynnä, mutta kun kerran oli muutenkin aihetta visiittiin, kävin matkalla Inkooseen poimimassa Lauttasaaren kohdalta viemisiksi kolmatta kiloa silakkaa. Tällä kertaa en joutanut jalostaa saalista fileiksi asti, mutta toisaalta paljon tuoreempina ne eivät olisi voineet perille tulla.

Yksi ensimmäisistä varsinaisista kalabongausreissuistani tein mm. silakan perässä Helsinkiin. Paikka ja tekniikka olivat periaatteessa hallussa, mutta niin vain epäilys vehkeitten pätevyydestä alkoi kalvaa, että Ruoholahden Citymarketista täytyi vielä viime hetkellä hakea uusi, epäilemättä paikallisiin olosuhteisiin ylivoimainen litka. Silakkapinna nousikin kyllä sitten muutamassa minuutissa. Koska itselläni ei ollut mitään järkevää mahdollisuutta laittaa saalista ruoaksi, saati viedä sitä kotiin toiselle puolen Suomea, lahjoitin saaliini vierustoverilleni, vaikka tämä touhujani hieman ihmettelikin. Itse sitten myöhemmin Helsinkiin muuttaneena sisävesien kasvattina olen ihmetellyt moneen kertaan paitsi silakanpyynnin helppotta ja varmuutta, myös sitä, ettei touhu ole vielä nykyistäkin paljon suositumpaa. Liekö syynä väistämätön perkausurakka, liian tuoreessa muistissa oleva dioksiinikohu vai vielä vanhemmat puheet silakasta reikätaskuiselle kansanosalle sopivana ruokana? Vai liekö ilmainen lähiruoka vain niin hipsteriä, etteivät maineestaan tarkat kalamiehet halua missään nimessä sekaantua moiseen ;) Ehkä selitys saattaa sittenkin olla silakanlitkauksen nopeatempoisuus: tunnissa-parissa saa yleensä jo sellaisen määrän kalaa, että joutaa lähteä kotiin perkuupuuhiin ja näinollen kalamiesten vaihtuvuus paikan päällä on vilkasta.

Tulihan sitä nytkin, vaikkei ihan huippusesongin tahdissa vielä oltukaan. Epäilemättä paras hätsi olisi edessä viikon parin sisään, kunnes homma hiipuu kesäkuun alkuun.

Merten hopeaa 8.5

Liki kuukauden viiveellä tulee teksti, mutta menköön.

Useimmiten (laji)kalastajan saalispussiin kertyy ainakin hienoja elämyksiä: huikean kauniita hetkiä luonnon helmassa, keskittyneen jännityksen tuokioita maailman kutistuessa otsalampun valokeilan kokoiseksi, naurunremakkaa samanhenkisten lajitoverien kanssa milloin minkäkin löysäruuvisen hankkeen onnistuttua tai vaihtoehtoisesti mentyä päin mäntyä niin että kaarna vain ropisee. Mutta joskus on silti mukavaa myös savustaa, halstrata tai graavata ne elämykset. Tähän tarpeeseen silakkasesonki on oivaa lääkettä.

Silakkakausi on vähän niinkuin joulu. Molemmat ovat - ainakin mielikuvatasolla - yltäkylläisyyden juhlaa, usein ylilyönteihin asti. Ainakin muutamat kalamiehet myös odottavat silakan rantautumista kuin oskarinkokoiset joulupukkia. Myös kulinaristisia yhtäläisyyksiä voi edellämainituista löytyy: sekä joulu-, että silakkaruuat ovat jonkin aikaa maailman parasta herkkua, mutta niistä tuleekin sitten yleensä nautittua niin perusteellisesti, että kiintiö tulee vuodeksi täyteen.

Helatorstain pidennetty viikonvaihde kutsui perhettä mummolaan paitsi kalapatojen, myös savustuspöntön ääreen. Itse tuoreista kaloista valmistettu savuherkku kuulosti konseptina niin herkulliselta, että kannatti taas kerran vääntäytyä aamuvarhaisella veden ääreen, tällä kertaa tosin vain Lauttasaaren sillalle asti.

Vakiopaikalla sillan mantereen puoleisessa päässä vesi oli tosi matalalla, tai sitten muistikuva viime keväällä vallinneesta vedenkorkeudesta oli pahan kerran rapistunut. Kun vallitseva sääkin oli miellyttävän tyyni, aloin epäillä kaikkien täyjärkisten silakoitten uivan vähän syvemmissä vesissä sillan toisessa päässä. Silakanpyyntiä pidetään lähes idioottivarmana tuohuna, ei varmaan vähiten siksi, että kalat nappaavat kuin heikkopäiset paljaaseen, syötittömään koukkuun. Kuitenkin näin alkukauden heikolla kalantulolla huomasi hyvin, että kyllä silakanlitkaaminenkin voi olla tekniikkalaji. Omassa tyylissäni on kolme kulmakiveä:

1) Kalat pitää etsiä. Voisin väittää, että missä tahansa kalastuksen lajissa, mikäli tiedetään edes suurinpiirtein mitä ollaan tekemässä, luokkaa 3/4 onnistumisesta riippuu siitä, että houkutus saadaan tarjoiltua kalan kuonon eteen (Aika itsestäänselvää, oikeastaan - eihän kala nappaa, jos ei koskaan edes havaitse syöttiä tai viehettä). Rannattomien ulappavesien kaloina silakat eivät useimpien muitten kalojen tapaan suinkaan aina jurota pohjan tuntumassa, vaan käyttävät vapaammin koko vesipatjan korkeutta. Usein etsin parvien kulloistakin uintisyvyyttä laskemalla ensin painon pohjaan, nostamalla vavan vaakasuorasta noin 45 asteen kulmaan ja laskemalla nykytellen takaisin vaakatasoon. Jos mitään ei tapahdu, otan suurinpiirtein vavannoston verran siimaa sisään ja aloitan alusta. Tällä tavoin kammataan koko vesikerros, kunnes litkan kärki pullahtaa pintaan.
2) Maaginen liike. Se edellisestä kohdasta yli jäänyt noin 1/4 onkin (tuuri ja sattuman osuus poislukien) sitten sitä, miten syötti tai viehe tarjoillaan kalalle. Käsialaa. Silakat ovat planktoninsyöjiä ja parhaiten koukku jäljitellee niitten luonnollista saalista, kun se leijuu omalla painollaan alaspäin. Sitä minä tuossa yllä kuvatulla nypyttelyllä haen.
3) Maltti on valttia. Kun ensimmäinen silakka nappaa litkaan, ei sitä pidä kelata suoraan ylös. Olisi jännä tietää, loihtiiko räpisteltevä silakka litkan koukkuihin täysin vastustamattoman liikkeen, uiko se parvensa luo kiskoen litkan samalla mukanaan vai herättääkö kiinnijäänyt venkoilullaan lajitovereittensa huomion. Vai onko kyse lopulta vain siitä, että kun yksi laumasielu osuu kohdalle, ympärillä on aina muitakin nälkäisiä suita. Joka tapauksessa saaliin saa helposti vähintään viisikertaistettua viivyttelemällä ylöskelaamista.

Tulipa kerrankin jotain asiaakin blogin sisältöön. Tuolla tekniikalla olen ainakin itse pysynyt vähintään riittävän hyvin kalassa. Ja hyviltähän ne savusilakat maistuivat. Kokonaiset kalat tarjosivat silmänruokaakin, mutta niitten syöminen alkoi muistuttaa ainakin säädön määrän suhteen rapukekkereitä, joten seuraava satsi savustettiin päättöminä ja puhkottuina, ja olivat aivan yhtä hyviä näinkin.

Jottei blogin varsinainen aihe, lajikalastus, ihan kokonaan unohtuisi, niin kilohailiahan tälläkin kertaa koetettiin saada, varsinkin kun jonkin hevosmiesten tietotoimiston tiedonannon mukaan niiden suhteellisen osuuden pitäisi olla silakkaparvissa isoimmillaan alkukaudesta. Ainakin omassa saaliissani suhteellinen osuus oli kyllä ihan sama kuin viime keväänäkin, eli pyöreä nolla.