Tämän kirjoituksen pääosassa ei ole letkeä luoteishelsinkiläinen kalastajakolmikko, vaan heidän kaimansa, kenties Itämeren kummallisin kala. Jopa eräät ikänsä meren äärellä asuneet ja siloneuloja talviverkkojen mukana nostelleet eivät ole koskaan tajunneet sen olevan kala, kaiketi otuksen matomaisen ulkomuodon vuoksi. Jo muutaman vuoden ajan olen rannoilla liikkuessani väijynyt tätä tikkua - vahva viite sen puolesta, että melkein mistä tahansa kalasta voi kehkeytyä päähänpinttymä.
Nyt olin saanut lajille täsmäpaikan Hangon suunnalta, joka ainakin Manner-Suomen mittakaavassa on todellinen merikalojen mekka. Siloneulojen lisäksi mahdollisuuksien rajoissa olisi ollut sen seitsemän muutakin sorttia merikalaa (lasketaanpa: härkäsimppu, kampela, piikkikampela, seitsenruototokko, särmäneula, pikkutuulenkala, kilohaili - ainakin näitä olen nähnyt tai vähintään kuullut jonkun saaneen Hankoniemen vesiltä.)
Ensimmäinen ranta paljastui huikean matalaksi ja myös ikävän tuuliseksi. Näköhavaintojen perusteella sitä kansoittivat ainakin kiisket, mustatokot ja tuulenkaloiksi tulkitut hopeiset välähdykset. Pohja oli lupaavan täynnä kampelan syönnöskuopan näköisiä monttuja. Otsalampun valon väreily tuulen rypyttämässä vedenpinnassa loi kuitenkin niin erehdyttävän illuusion virtaavasta vedestä, että tasapainoaisti heitti häränpyllyä ja huterin jaloin poistuin paikalta. Tämän lähemmäksi meritautia tuskin voi kahluusyvyisessä vedessä päästä - uusi kokemus tämäkin.
Paikanvaihto illan varsinaiselle pelipaikalle. Monipuolisen näköistä pohjaa, ja heti rantamatalassa pohjakala, jonka habitus ei oikein sopinut mihinkään tuntemaani lajiin. Ikävä kyllä sen identiteetti jäikin arvoitukseksi, sillä matojen kanssa säheltäessäni kalan pokeri petti ja se häippäisi syvyyksiin. Seitsenruototokko? Vai teistinpoikanen? Tähyilin pohjalta uusia kummajaisia, kun yhtäkkiä takaisin mulkoili pienenpieni silmäpari. Matkaa oli varmaan alle puoli metriä, mutta siloneulan valeasu oli niin hämäävä (tai allekirjoittaneen piuhat niin pitkät), etten aluksi tajunnut katselevani kalaa. Siinä se keijui pystysuorassa ja tikkumaisen jäykkänä, korkeintaan hännänpään (vai pyrstön?) aavistuksenomainen liike kavalsi sen kalaksi.
Toiset lajikalastajat hyväksyvät kaikki lailliset pyyntivälineet ja -menetelmät, toiset laskevat vain suusta koukuttamansa kalat. Itse lukeudun lähinnä jälkimmäiseen kastiin, mutta putkisuukalojen (neulat) ja nahkiaisten kohdalla kelpuutan kädet, haavit, lakit ja muut kättäpitemmät. Siloneulojen kohdalla korostetaan usein otusten olematonta uimataitoa ja kieltämättä hämmästyin aidosti, kuinka nopeasti kala luikerteli karkuun. Vielä kädessäkin neula kiemurteli sinnikkäästi, hyvä että sain jonkinlaisen kuvan muistoksi.
Siloneulan kohtaamisen jälkeen etsin vielä hetken kampeloita, jotka eivät kuitenkaan olleet nyt kotona. Hangon vesistä jäi kuitenkin niin myönteinen kuva, että viimeistään ensi kesänä kutkuttaisi palata ajan kanssa. Paluumatkalla pysähdyin ennakkosuunnitelman mukaisesti Porlassa toteamassa kaikki viisipiikit aivan liian keskenkasvuisiksi. Johtuneeko vuodenkierrosta vai mistä etten ole syyskesällä oikein osunut aikuisten viisipiikkien kanssa kohdakkain. Joskus vielä, ehkä eri vuodenaikaan. (Suomalaisia viisipiikkejä on tuskin kukaan koskaan varsinaisesti tutkinut - oivallinen sauma meille kaikille amatööri-luonnontarkkailijoille tehdä ihan aidosti uusia havaintoja.)