Äärimmäistä hulluutta 24.5

Päiväkodin kevätjuhla, kummilasten synttärit, hammasraudat. Musiikkiopiston kevätkonsertti, kouluuntutustuminen ja töissäkin pitäisi välillä näyttäytyä. Toukokuu on varmaan joulukuun ohella pahiten ahdettu ohjelmaa täyteen. Toisin kuin joulukuu, se on vielä ehkä paras, tai ainakin monipuolisin kalatuskuukausi, vuoden parasta aikaa. Välillä muut jutut menevät kalastuksen edelle, mutta toisinaan priorisoi itsensä ongella - postausten määrästä päätellen omaa napaa on tullut ihan kiitettävästi huomioitua tänä vuonna.

Välillä on vaikea saada edes itseään limboiltua arjen pyörteistä rantaan, joten ei ihme, että useamman hengen reissujen kohdalla homma tuntuu muuttuvan ihan mahdottomaksi. Tälläkin kertaa matkaan lähti yhden hengen retkikunta - yllättävän vähän se häiritsi, vaikka myönnän mieluummin seurassa reissaavani ja kalastelevani. Ehkä joku raja oli ylitetty, olihan kyseessä sulkavan pyyntiin tähtäävä täsmäreissu Lempäälän Kuokkalankoskille.

Paikallisjunia Lempäälään menee aamu puoli viidestä noin puolen tunnin välein. Liput saa ostettua vaikka puhelimella, kalastusluvat samoin. Mikä parasta, fillarinkin saa nykyään ottaa junaan mukaan, ja ihan ilmaiseksi. Helppoa ja mukavaa!

Mukavuus loppui aika lailla hetimiten perillä: Hämeen ytimessä oli ennen auringon nousua ihan oikeasti kylmä! Helppous loppui samalla tempulla, sillä kalat vaikuttivat olevan ihan yhtä jäässä (tai unessa) kuin kalastajakin.

Sulkavan pyyntiin suositellaan pieniä valkoisia perhoja, eloisia liitsejä ennen kaikkea. Perhokalastus ei oikein ikinä ole kuulunut meikäläisen repertuaariin, vaikka jokin lajin kokonaisvaltaisessa lähestymiskulmassa vesiluontoon onkin aina viehättänyt. Etu-Töölön Kalastimenkin aina hieman kaurismäkiläinen asiakaspalvelu hyppäsi ihan eri sävellajiin, kun kauppoja hierottiin särkiperhoista matojen tai jigipäitten sijaan. Epäilemättä siinä jokin juju on, mutta en ihan täysin voinut välttää ajatusta, että olisin ehkä kuitenkin ennemmin uitellut sitä matoa kohon alla, jos kosken kalastussäännöt olisivat moisen sallineet. Alkuun uittelin hatran mielikuvan varassa rakennettua spinfluga -tyyppistä viritystä, mutta myöhemmin paljon toimivammaksi (ainakin harvemmin pohjarojuihin takertuvaksi) osoittautui paternoster -rigistä vaikutteita saaneella crosover-virityksellä (suomeksi: hihasta vedetyllä patentti-kyhäilyllä).


Ensimmäisenä uskoa homman toimivuuteen koetti luoda sormenmittainen ahven. Seuraavaksi napannut särki oli jo askel oikeaan suuntaan. Virtaveden särjet olivat kokoonsa nähden uskomattoman sisukkaita taistelijoita: välillä olin satavarma, että perhon on napannut pahasti puolikasvuinen toutain, mutta aina ne osoittautuivat särjiksi. Seuraavaksi valkoisen liitsin imaissut pieni lahna oli jo melkein oikean mallinenkin - ja taisi olla kyllä ensimmäinen ikinä perhokalastamani lahna.

Paljon tuon lähemmäksi sulkavaa ei sitten päästylkään. Särkiä, salakoita, muutamia ahvenia, kerran taisi pieni hauki viedä perhon mennessään. Erityisen ikäviä olivat pasurit, jotka saivat joka kerta pumpun jättämään lyönnin tai pari väliin - nyt se sulkava tuli. Paitsi ettei tullut. Särki- ja muutkin kalat tuntuivat heräävän lämpöytilan noustessa, ja iltapäivään mennessä oli itsekin sen verran sulanut, että raaski luopua fleecestä.

Ehkä vesi oli näin lopppukeväästä sulkaville jo niin lämmintä, että ne olivat ehtineet kutea, ja sen jälkeen siirtyneet joukolla tankkaamaan jonnekin ulapoille. Myöhässä oleminen ei sinällään ole mitään uutta sesonkien viuhuessa ohi viikoissa tai jopa päivissä. Toisaalta tässä paikassa aamuun panostaminen ei tuntunut ollenkaan toimivalta ratkaisulta, eli sen puoleen oltiin liian aikaisessa - ei sinänsä mitään ennenkuulumatonta tämäkään. Mutta yhtä aikaa liian myöhässä ja aikaisessa samaanaikaan - se olikin jo aikamoinen temppu. Katsotaan, palataanko sulkavan suhteen vielä kesällä asiaan, vai odottaako uusi yritys ensi kevättä.

Helleaamun täplishuumaa 20.5

Normitäplis

Nyt oli kamerakin mukana

Mustatäplätokkojen kalastelu, ainakin se versio jota yleensä tulee harrastettua - käytännössä sulan veden laituripilkki parin koukun litkalla - on sen verran erilaista kuin muu onginta tai virvelöinti, että homma tuntuu yhä tuoreelta. Toisaalta täplissaalista voi nostaa sydämensä kyllyydestä ja ajatella  tehneensä jotain hyödyllistä tai ainakin suhteellisen vähän haitallista. Tai sitten tässä on joku syvällisempi kalastukseen tai elämään liittyvä aivovamma, sillä eihän kukaan täysjärkinen fillaroisi pyhänä Ruoholahteen nykimään tokkoja ennen kuin on edes aamukahviaan ennättänyt hörppiä.

Tokon koko kohdillaan

Järkeä tai ei, hauskaa oli. Heräilevä kaupunki, koiranulkoiluttajat, yön viimeiset kulkijat romansseineen tai sydänsuruineen, joku toinenkin vavanheiluttaja. Muutamaan otteeseen sai kertoa uteliaille mitä kummaa oikein puuhaa. Kanavan varikset ja kalalokit selvästi jo tämän tiesivätkin. Täpliksiä nousi, pääosin normikokoisia sormenmittaisia, aina välillä joku isomuskin. Taisi siinä oma täplisennätyskin parantua, tosin kuten pitkäaikaisemmat lukijat ehkä ovat panneet merkille, näitä ei ole ollut tapana dokumentoida mitenkään mittojen tai painojen muodossa. Viitsisiköhän näitä joskus kikkailla ruoaksikin? Tokkojen lisäksi kärpäsentoukista oli kiinnostunut vain pari aivan onnettoman pientä ahventa. Lopulta pohjapaino takertui risuun ja taika tapahtui: penkalle nostetun oksan yksi haara muuttui sätkiväksi siloneulaksi. Yleensä homma menee juuri päinvastoin, satavarmat merineulat muuttuvat maagisesti risuiksi ja meriheinäksi. Huima juttu, kaikkea sitä voi päivään mahtua jo ennen aamiaisaikaa.

Vimpan päälle 18.5

Ei ärsyttävästi vuotava nenä ja eteiseen jakkaran päälle unohtunut nenäliinapaketti, aurinkoinen ilta ja terassin kutsu tai edes jonnekin kotioven ja Pornaistenmuurin välille mystisesti kadonnut limapyyhe estäneet onkikuumeen riivaamaa kalahullua. Tällä kertaa mukaan enemmän tai vähemmän ex-tempore mukaan houkuteltu onkiseura ei ikävä kyllä muun siviilielämän kiireiltä joutanut osallistua vimpakarkeloihin, mutta suvannollahan joutuu tunnetusti harvoin yksin onkimaan. Ilmeisesti vuoden alusta Vanhikselle laajentunut jokamiehenoikeus ei vaikuttanut olennaisesti lisänneen väkimäärää - olihan siellä porukkaa aina ennenkin keväisin kuin Hulluilla päivillä. Toisen kerran elämässäni myös tarkastajat kävivät kyselemässä kalalupia, jotka onneksi ovat nykyään kulkevat mukana kännykässä, muuten ne olisivat kuitenkin jossain talvivaraston perukoille jemmatun takin taskun pohjalla.

Outi kerkesi ohi fillaroidessaan todistaa illan toisen kiisken ja ensimmäisen vimpan rantautuksen. Muutamaa pakollista sattumakiiskeä lukuunottamatta ilta oli vimpojen. Ainakin oman analyysini mukaan kaloja tuli kuin kuokalla perunoita kunhan parvi sattui uimaan kohdalle, sitten hiljeni vaihtelevan mittaiseksi toviksi. Ensimmäisestä parvesta nousi nopeaan tahtiin kolme normikokoista vimpulaa. Seuraavasta tohinasta vapa taipui ihan eri malliin, ja totesin että tätä kalaahan pitää väsyttää. Onneksi haavi oli koottuna rannassa ja varsikin riitti juuri ja juuri, tätä kalaa ei olisi ehkä siimasta nostettu ylös. Muurilla omien sanojensa mukaan vain aikaa tappamaan tullut, kuulemmat viimeiset 27 vuotta suvannolla kalastellut, syntyjään eestiläinen vanhaherrakin tuli hämmästelemään kalan kokoa. Itsellänihän ei tällä kokemuksella ole mitään käryä siitä, mikä on vimmoista puhuttaessa kunnon vonkale, mutta kyllähän tämä omaankin silmääni hyvän kokoiselta vaikutti.

Taisteluvamma - muisto verkosta vai täpärä pelastuminen pedon hampaista?

Lopulta koukku jäi pohjaan ja samaan aikaan onkipohja rapsahti taskussa säpäleiksi, joten sopiva sähläysken määräkin tuli täyteen. Muuten tämä reissu, kuten kauden aikana hämmentävän moni muukin, meni ihan käsikirjoituksen mukaan. Toki vimpojen tartutus oli edelleen ihan käsittämättömän vaikeaa: jos kaikki tärpit olisivat tulleet ylös saakka, olisi kalamäärä ollut helposti kaksin- tai kolminkertainen. Kaikki ylös tulleet kalat olivat kyllä todella tukevasti kiinni. Ehkä vastaiskun ajoitus oli liian hätäinen, tai sitten fokus oli liiaksi virolaisherran elämää suuremmissa kalajutuissa. Joka tapauksessa viisi vimpaa tuntui aivan sopivalta määrältä kulinaristisiin kokeiluihin - yhtään useampaan ei olisi oikein tehnyt mielikään ottaa ylös, ja toisaalta pyydä&päästä -meininki tuntui samalla tapaan homman perusluonteen vastaiselta kuin vaikka siika- ja silakkaongella. Siikakausikin varmaan jatkuisi vielä jossain ulkosaaristossa, silakkakausi on toisaalla täysillä päällä ja niin on moni muukin sesonki - kyllä kevät on kalastajan parasta aikaa! 

Iso ja normikokoisia vimpoja mittakaavana

Vaskikalaa vaanimassa 14.5

Vaskikala oli suomalaisen lajikalastuksen piirissä täysin teoriaa vielä joitakin vuosia sitten: sitten joku viisas onnistui sellaisen pyydystämään ja muutkin totesivat ettei se ole lainkaan mahdotonta. Hatunnosto jälleen kerran lajin pioneereille - rakkoleväpuskien koluaminen yömyöhällä vaskikalan toivossa vaatii epäilemättä rautaista päättäväisyyttä, lujaa innostusta ja varmaan hieman hulluuttakin, jos homman toimimisesta ei ole kerrassaan mitään takeita. Toisten avaamaa latua käyttävät perässähiihtäjät ovat ainakin tietoisia, että temppu on periaatteessa mahdollinen.

Lauttasaaren rannat olivat meikäläisen osalta jääneet aika vähälle koluamiselle viime vuosina, ja taisinpa päätyä aivan kokonaan uusille apajillekin. Ajattelin lämmitellä onkimalla vähän tokkoja, mikä varmaan oli ihan hyvä ajatus, sen verran ruosteessa rutiini minikalojen pyyntiin oli. Onneksi kaloja oli paljon, etenkin mustatäplätokkoja. Pieniä, isoja ja aivan valtavia. Muutos muutamien vuosien takaiseen tilanteeseen oli järkyttävä. Tiheydet olivat sitä luokkaa, että hakemattakin tulivat mieleen vieraslajikeskustelun klassisimmat esimerkit Australiasta, luvuttomat kanilaumat ja mattona maata peittävät sokeriruokokonnat.

Onneksi muitakin kaloja oli, ainakin hietatokkoja, kolmipiikkejä, kivinilkkoja, mutuja ja salakoita tai vastaavia. Hietatokkoja tuli muutama tsekattua ja joku kolmipiikkikin kävi ihmettelemässä yötä pinnan päällä. Olisi pitänyt malttaa yrittää kivinilkkaakin vuodariksi, kun niitä tyrkyllä oli. Kivisimput sen sijaan olivat jossain muilla mailla, vaikea kuvitella että täplisten paljous ei vaikuttaisi muiden lajien runsauksiin.

Virtaukset rannassa noudattivat jotain ihan hämärää logiikkaa, ja veden liikkuessa ulapalta rantaa kohti näkyvyys putosi vähän väliä murto-osaan. Vaskikaloja ei näkynyt, mikä taitaa olla tämän lajin saamisen suurin kynnys. Epäilemättä jossain vaiheessa tulee vielä tehtyä uusi yritys, nyt matkaan tarttunut miesflunssa ja yöunien kohonnut kurssi kääntävät mielenkiinnon muihin lajeihin.

Jäätelökauden avaus Ruoholahden kanavalla 13.5

Äitienpäivä oli mitä aurinkoisin, suorastaan helteinen. Perheen äiti hikoili töissä, me muut suuntasimme askeleemme vilvoittavan veden ääreen Ruoholahden kanavaan. Olimme mustatäplätokkomestoista ehkä klassisimmilla - merituulen vaikutuspiirissä ja sillan varjossa olo oli varsin parahultainen. Oman osuutensa lämpöhalvauksen ennaltaehkäisyyn tarjosi myös kanavan rannassa toimivan jäätelökioskin myyjä.

Kalojen suhteen olimme suorastaan maratontahdissa: ensimmäinen mustatäplätokko oli rannalla taatusti alta kymmenen sekunnin (Yhdellä kädellä! Samaan aikaan sulavan jäätelön kanssa kikkaillen!). Salakka nousi melkein samaa salamavauhdilla. Ehkä kanavasta olisi voinut saada vielä kolmipiikin (tai kivinilkan), mutta tämä lajikirjo riitti tällä erää enemmän kuin hyvin. Vierestä nostettiin ihan komean kokoinen lahna, eli ei kanava toki pelkkä hupionkikohde ole.

Neiti 11 vee ja herra kuusi vee pakotettiin syömään tötterönsä loppuun ennen vavan varteen siirtymistä, mutta sen jälkeen meno oli vakuuttavaa. Neiti 11 vee saalisti nimiinsä päivän monipuolisimman setin onkimalla kiipeilyn ja varpaiden uittamisen ohessa täpliksen, salakan, ahvenen ja särjen, osan varmuuden vuoksi moneen kertaan. Viime kesän täplisongintoja suvereenisti hallinnut herra kuusi vee otti jälleen vahvan kiinnityksen tokkokuiskaajan arvonimeen nostamalla kanavasta aivan valtavan mörököllin. Tuskin onki oli takaisin pyytämässä, kun herra kuusi vee nosti toisen, vielä edellistäkin isomman metusalemin kuiville. Kyllähän täplikset tunnetusti kasvavat isoiksi, mutta tällaisia en ole ennen nähnyt kuin muiden valokuvissa. Lopuksi löytyi vielä todellinen täplispankki, samasta kohtaa nousi yhtenä köytenä toinen toistaan pienempiä tokkolapsia. Annoin venepilkkivavan herra kuusi veelle kamojen pakkauksen ajaksi, niin rannalle nousi - varmaan jo arvaattekin - kolmas isomus. Huikeaa settiä, näillä näytöillä täytynee alkaa vakavasti harkita nuorison ilmoittamista mustatäplätokon onkikilpailuihin, meikäläinen voi suosiolla jäädä huoltoketjuun

.

Kolmas kerta toden sanoo 12.5

Vimpa viimein

Vanhakaupunginkosken suvanto kuhisi taas kalaa ja rannat pyytäjiä. Oikein kansainvälisessä venäläis-kiinalais-turkkilaisessa seurassa pääsin itsekin kokeilemaan onneani vimman pyynnissä. Molemmin puolin kohdekaloja nosteltiin Pornaistenmuurille, joten usko omaankin onnistumiseen oli kova. Ensimmäinen hahmoltaan ja elkeitään vimmaksi etätunnistettu kala ravisteli itsensä kuitenkin irti nostossa. Uutta matoa koukkuun pujotellessa mietin että alkaapa koukku olla jo aika kämäisen näköinen. Kun toinen vimpa karkuutti itsensä, meni koukku vaihtoon manailun ja oman jääräpäisyyden voivottelun säestyksellä. Tällä kertaa vedenhaltijat olivat niin höveleitä, että antoivat vielä kolmanen vimpan, joka nyt tulikin ihan ylös asti. Aika helpolla se loppujen lopuksi taas tuli, kyllä näitä täytyy yrittää saada lisääkin.

Vimpojen kanssa samaan aikaan syönnillä olivat lahnat, näiden lopetettu aloittivat särjet ja pasurit murkinoinnin, ja viimeisenä aamupalapöytäänsä tulivat ahvenet ja kiisket. Hämmentävä vuosi, kun Suomen yleisin kala liittyy saatujen lajien listalle vasta järjestysnumerolla 7. Ahventen koko Vanhiksella oli enemmän kuin kohdallaan; sitäkin pahemmalta tuntui, että ne olivat myrkyllisinä syömäkelvottomia. Aamuyhdeksään mennessä syönti tuntui hyytyvät täysin, mikä oli ihan sopiva aika poistua itse aamispöytään.

Halli ja alli 10.5

Vaikka siikakausi olikin jo kertaalleen julistettu päättyneeksi, ei se toki estänyt tekemästä vielä yhtä yritystä helatorstaina, varsinkin kun mukaan lähti jälleen Juha poikien kanssa. Tunnelmaa nostatti tieto, että ainakin viereisellä tontilla onkinut daami poistui saaresta pari siikaa ja ahventa painavamman saalinpussin kera.

Aikaisen lounaan ja päivällisajan väliin sullottu lapsireissu ei ajoituksen puolesta ollut mitenkään ideaalia kalantuloa ajatellen. Varhainen aamu tai ehkä ilta olisivat olleet ainakin näin aurinkoisena päivänä varmaankin parempia vaihtoehtoja. Meille ahti tarjoili toinen toistaan pulleampia kiiskejä, joista joka ikinen paljastui täynnä mätiä oleviksi naaraiksi. Jokunen särki tarjosi vaihtelua kiiskimonotoniaan, neiti 11 vee vei perheen tokkomestaruuden pyydystämällä ensin siikaongella mustatäplätokon, ja sen jälkeen käsin salaattikulhon kokoisesta kalliolammikosta hietatokon.

Jee - kiiski

Nihkeähkö ja kaikkia muita lajeja kuin siikoja edustanut kalantulo ei onneksi tainnut vakavasti häiritä ketään. Hippaleikkien, kenkien kastelun ja muun tavanomaisen oheistoiminnan lisäksi rannasta löytyi kuollut, nuori harmaahylje. Ei ole elämän alku helppoa luonnon omille kalastajille. Hallin lisäksi rannassa lojui jo pääosin takaisin luonnon kiertoon liittynyt allivainaa. Näiden päälle vielä kaikki siikaonkijoitten perkkeet ja tähteet, niin alkaa olla jo pieni ihme että Larun varikset vielä jaksavat lentää paikasta toiseen.

Olisi ollut kiva saada vieraille joku siika kotiinviemisiksi, mutta se taitaa jäädä ensi kevääseen. Ehkä sitä odotellessa keksitään kuitenkin jotain muuta.

Simppujen jäljillä. Myös SaminSyötti 8.5

Illan ratoksi päätin käväistä katsomassa, olisiko Seurasaaressa tyrkyllä simppuja tai tokkoja. Viime vuosina siellä on näkynyt lähinnä mustatäplätokkoja, eikä tällä kertaa ei tosin niitäkään, koska näkösyvyyn oli n. 2 cm.

Fongaushommissa on hyvä olla syöttipuolella lierojen lisäksi joskus jotain muutakin repertuaaria. Ikävä kyllä tätä nykyä Helsingissä sekä honkkarit että erikoisliikkeet tuntuvat muuttaneen joukolla jonnekin kehäteiden varteen tai muualle hevonkuuseen epäilemättä halvempien neliöhintojen huokuttelemina. Vaikka mielellään roponsa kantaisikin alan liikkeeseen, se oli nyt sen verran hankalaa, että kärpästoukat tuli tilattua matkahuollon välityksellä suoraan kasvattajalta, tässä tapauksessa SaminSyötiltä. Toimi muuten kaikin puolin tyyliikkäästi.

Vimmaista yrittämistä 6.5

Vanhankaupunginkosken suvanto on juuri sopivan pitkän pyöräilymatkan päässä, jotta matka käy kuntoilusta, mutta sinne viitsii silti lähteä. Sää oli mukavan aurinkoinen, joten aamutuimaankaan ei tarvinnut yksin kalastella. Ja kalaakin oli, tunnissa oli kaikki madot vaihdettu särkiin. Vieressä kalastellut onkisälli kertoi hieman huonolla suomella saaneensa kolme vimpaa, joten ihan pieleen ei menty ajoituksen tai paikan suhteen. Muutenkin aamu vastasi aika hyvin omia kokemuksiani vimman pyynnistä: toinen toistaan pienempien särkien irrottelua. Ensi kerralla vähän isommilla madoilla ja koukuilla varustautuneena pystynee välttämään ainakin muutamat pienimmät kokoluokat. Panostaminen mietovirtaisempiin kohtiin muurin reunaa voisi olla myös hyvä liike. Omien vähäisten kokemusteni mukaan nätti sää ei välttämättä ole paras mahdollinen vimman ongintaan, mutta toisaalta yhden pinnakalan onginta ei välttämättä anna kummoista näkemystä kohdelajin sieluelämästä - ehkä tänä keväänä on viimein aika syventää omaakin tietämystä vimman pyynnistä. Paras aikahan pitäisi olla vasta edessäpäin.

Kuusi siikaa, kolme särkeä ja säähavaintopallo 4.5

Yleensä toukokuussa on ollut niin kiire muitten lajien perään, että loppua kohden paranevaksi mainostettu siikakauden ehtoo on jäänyt aina kokonaan kokeilematta. Tänä vuonna oli selvästi tehty jo niin monta asiaa oikein siikaongella, että kautta päätettiin venyttää ihan viimeiseen saakka. Vesi oli noussut ja sää taas raa'anpuoleinen. Totesimme hetken epäröinnin jälkeen, että perinteisillä siikamestoillamme ei ollut mitenkään inhimillistä kalastaa, vaan siirsimme leirille parisataa metriä toisaalle. Kyllä siinäkin oli salettiin joku joskus kalastanut ja saanutkin siikaa, jotka myös tunnetusti osaavat uida paikasta toiseen.

Ei UFO tai suokaasua, täytyy olla säähavaintopallo

Ensimmäinen kala tuli melkein välittömästi, mikä oli aivan olennaista lisäämään luottamusta uuteen mestaan. Seuraava kala tuli melkein täsmälleen samasta kohtaa kuin ensimmäinenkin, ja kun kellot soivat kolmannen kerran samassa vavat, alkoivat meilläkin kellot soida. Lopulta kaikki vavat pyysivät niin pienessä sumpussa kuin oli ilman siimasotkuja oli mahdollista. Isoimman siian mahasta löytyi tokkoja, pienempien joko katkoja, pikkusimpukoita tai ei yhtikäs mitään.

Sitten se tapahtui. Särki. Sen jälkeen emme siikaa enää saaneetkaan. Kausi oli päättynyt. Vai oliko, asia saattaa vaatia lisätutkimuksia.

Ehdottomasti eksoottisimpana saaliina rannalta löytyi tyhjentynyt säähavaintopallo, jonka korjasimme lähimpään roskikseen lukuunottamatta mittausyksikköä joka kaiketi Sakun mukana päätyi takaisin Kumpulanmäelle.

Kal(j)amiesten ottihetki 23.4

Sikana siikaa, ainakin meidän mittapuulla

Edellinen reissu oli sen verran onnistunut, että Sakun ei tarvinnut pahemmin houkutella meikäläistä uusintareissulle viikkoa myöhemin. Vedenpinta oli edelleen alhaalla, mutta tuuli sen sijaan puhalsi täysin palkein jostain idän ja kaakon tienoilta. Rannassa tarkeni juuri ja juuri kun veti joka ikisen mukana raahaamansa vaatekappaleen ylleen.

Kalareissuilla ei ole tapana varsinaisesti dokata, mutta tällä kertaa kumpikin oli tahollaan päättänyt ostaa oluet mukaan reissulle. Olennaisempaan keskittyessä matojen elinvoimaisuus tuli tarkistettua vasta Larun metroasemalla - onneksi, sillä koko purkillinen oli tehnyt joukkoitsarin. Madonhakukeikka Taka-Töölöön söi kalastusaikaa melkein tunnin, mikä oli loppupeleissä ehkä pelkästään hyvä asia. Osa kanssakalastajista oli saanut tarpeekseen sekä palelusta että nihkeästä kalantulosta. Me kaiketi osuimme paikalle juuri kun iltasyönnin aikaikkuna avautui, ja viisi hyvänkokoista siikaa myöhemmin poistuimme hyvillä mielin saaresta.

Vuodesta toiseen 16.4

Kevät eteni kohisten ja veri veti siikaongelle. Mukaan lähti muutamat viime vuodet toisaalla vaikuttanut Sakari isänsä Riston kanssa. Jottei edellisreissun munapatailu jatkuisi, mentiin tällä kertaa kiltisti tutuille ja turvallisille luottopaikoille. Sen verran olosuhteiden pakosta kokeiltiin, että perinteinen aamukalastelu vaihtui parin tunnin iltakeikkaan töitten jälkeen. Lauttasaareen nykyisin ulottuva metro on kyllä tuonut saaren henkisesti paljon lähemmäs mannerta. Päätös kävellä metrolta pelipaikoille tuntui entistä paremmalta, kun rannassa luki kalastusseuran väliaikatietoja ruuhkasta.

Kalat pitäisi kuvata ennen verestämistä, ei näin

Ensimmäinen siika onneksi päätti rantautua melkein heti kun loppuseurue pääsi rantaan. Tätä seurasi pari muutakin hyvänkokoista kalaa. Myöhemmin perkuuvaiheessa kaikkien mahoista paljastui merisukasjalkaisia (Hediste diversicolor), eli juurikin niitä monisukasmatoja, joita siiat kuulemma kilpaa tankkaavat näin kevätaikaan hiekkapohjilta. Reissun eväspuoli oli hoidettu sen verran täysipainoisesti, että olimme vähintään yhtä hyvin syöneitä kuin siiatkin. Vedenpinta oli melkein puoli metriä normaalia alempana, joten yllättävän bonuksena kivikosta löytyi jonkun sinne kadottama meritaimen(?)lusikka!

Kausi käyntiin 15.4.

(Teeskennelläänkö kaikki ettei 2017:ta tapahtunut? Siis blogin osalta, ei siinä muuten mitään suurempaa vikaa ollut. Sitä tavanomaista: kevällä vähän siian ongintaa, sitten silakkaa, kesällä särkikaloja, tokkoja kampeloitten sijaan ja kauden ehtoolla siperiansampi uutena eliksenä. Odotettavissa aiempaa niukempaa kirjoittelua ja reilusti heikompia kuvia, mutta jostain on lähdettävä liikkeelle ja heikkolaatuinenkin sisältö on parempi kuin sen puute. Siispä eespäin.)

Perinteitä noudattaen avovesikausi käynnistettiin siikaa onkimalla. Intoa oli niin paljon, että ensimmäiset heitot piti viskata Leuttasaaren Takaniemen ohi uiskentelevien jäälauttojen sekaan. Mukaan lähti ihan yhtä pahoista tärinöistä kärsivä lankomies Juha, joka oli keksinyt hienon kalastusharrastuksen vasta edellisvuonna. Nuoriso oli mukana vallan paljon, omasta takaa neiti 11 vee ja 6 vee nuoriherra, sekä molemmat serkkupojat.

Nuoretmiehet rannassa

Kuten tällaisen opastetun reissun käsikirjoitukseen kuuluu, munat menivät pataan ja parranpärinää paikan suhteen käytiin koko aika mikä rannassa viihdyttiin. Mainittavampana saaliina kuolleen loki pääkallo (ei onneksi siiman päässä). Mutta kyllä keväinen merenranta on vaan hieno paikka, tätä lisää!