Äärimmäistä hulluutta 24.5

Päiväkodin kevätjuhla, kummilasten synttärit, hammasraudat. Musiikkiopiston kevätkonsertti, kouluuntutustuminen ja töissäkin pitäisi välillä näyttäytyä. Toukokuu on varmaan joulukuun ohella pahiten ahdettu ohjelmaa täyteen. Toisin kuin joulukuu, se on vielä ehkä paras, tai ainakin monipuolisin kalatuskuukausi, vuoden parasta aikaa. Välillä muut jutut menevät kalastuksen edelle, mutta toisinaan priorisoi itsensä ongella - postausten määrästä päätellen omaa napaa on tullut ihan kiitettävästi huomioitua tänä vuonna.

Välillä on vaikea saada edes itseään limboiltua arjen pyörteistä rantaan, joten ei ihme, että useamman hengen reissujen kohdalla homma tuntuu muuttuvan ihan mahdottomaksi. Tälläkin kertaa matkaan lähti yhden hengen retkikunta - yllättävän vähän se häiritsi, vaikka myönnän mieluummin seurassa reissaavani ja kalastelevani. Ehkä joku raja oli ylitetty, olihan kyseessä sulkavan pyyntiin tähtäävä täsmäreissu Lempäälän Kuokkalankoskille.

Paikallisjunia Lempäälään menee aamu puoli viidestä noin puolen tunnin välein. Liput saa ostettua vaikka puhelimella, kalastusluvat samoin. Mikä parasta, fillarinkin saa nykyään ottaa junaan mukaan, ja ihan ilmaiseksi. Helppoa ja mukavaa!

Mukavuus loppui aika lailla hetimiten perillä: Hämeen ytimessä oli ennen auringon nousua ihan oikeasti kylmä! Helppous loppui samalla tempulla, sillä kalat vaikuttivat olevan ihan yhtä jäässä (tai unessa) kuin kalastajakin.

Sulkavan pyyntiin suositellaan pieniä valkoisia perhoja, eloisia liitsejä ennen kaikkea. Perhokalastus ei oikein ikinä ole kuulunut meikäläisen repertuaariin, vaikka jokin lajin kokonaisvaltaisessa lähestymiskulmassa vesiluontoon onkin aina viehättänyt. Etu-Töölön Kalastimenkin aina hieman kaurismäkiläinen asiakaspalvelu hyppäsi ihan eri sävellajiin, kun kauppoja hierottiin särkiperhoista matojen tai jigipäitten sijaan. Epäilemättä siinä jokin juju on, mutta en ihan täysin voinut välttää ajatusta, että olisin ehkä kuitenkin ennemmin uitellut sitä matoa kohon alla, jos kosken kalastussäännöt olisivat moisen sallineet. Alkuun uittelin hatran mielikuvan varassa rakennettua spinfluga -tyyppistä viritystä, mutta myöhemmin paljon toimivammaksi (ainakin harvemmin pohjarojuihin takertuvaksi) osoittautui paternoster -rigistä vaikutteita saaneella crosover-virityksellä (suomeksi: hihasta vedetyllä patentti-kyhäilyllä).


Ensimmäisenä uskoa homman toimivuuteen koetti luoda sormenmittainen ahven. Seuraavaksi napannut särki oli jo askel oikeaan suuntaan. Virtaveden särjet olivat kokoonsa nähden uskomattoman sisukkaita taistelijoita: välillä olin satavarma, että perhon on napannut pahasti puolikasvuinen toutain, mutta aina ne osoittautuivat särjiksi. Seuraavaksi valkoisen liitsin imaissut pieni lahna oli jo melkein oikean mallinenkin - ja taisi olla kyllä ensimmäinen ikinä perhokalastamani lahna.

Paljon tuon lähemmäksi sulkavaa ei sitten päästylkään. Särkiä, salakoita, muutamia ahvenia, kerran taisi pieni hauki viedä perhon mennessään. Erityisen ikäviä olivat pasurit, jotka saivat joka kerta pumpun jättämään lyönnin tai pari väliin - nyt se sulkava tuli. Paitsi ettei tullut. Särki- ja muutkin kalat tuntuivat heräävän lämpöytilan noustessa, ja iltapäivään mennessä oli itsekin sen verran sulanut, että raaski luopua fleecestä.

Ehkä vesi oli näin lopppukeväästä sulkaville jo niin lämmintä, että ne olivat ehtineet kutea, ja sen jälkeen siirtyneet joukolla tankkaamaan jonnekin ulapoille. Myöhässä oleminen ei sinällään ole mitään uutta sesonkien viuhuessa ohi viikoissa tai jopa päivissä. Toisaalta tässä paikassa aamuun panostaminen ei tuntunut ollenkaan toimivalta ratkaisulta, eli sen puoleen oltiin liian aikaisessa - ei sinänsä mitään ennenkuulumatonta tämäkään. Mutta yhtä aikaa liian myöhässä ja aikaisessa samaanaikaan - se olikin jo aikamoinen temppu. Katsotaan, palataanko sulkavan suhteen vielä kesällä asiaan, vai odottaako uusi yritys ensi kevättä.