Vähän kerrallaan 5.10

 Syksy tuntuu etenevän ryminällä, ja aloin jo oikeasti huolestua, joko kaikki kalat ovat muuttaneet rantavesistä talven viettoon jonnekin syvänteisiin. Mitä vielä - jälleen uusi pätkä Lauttasaaren rantaa tarjosi valonarkoja kivisimppuja ja muuten vain(?) arkoja kuoreita ja mutuja. Jossain kalliolammikossa oli tokkojakin, mutta ne eivät sentään olleet yhteistyötuulella. Kivinilkkakin tuli nähtyä, se tosin haukkasi koukun sijaan painoa, ja tästä epäilemättä mielensä pahoittaneena kieltäytyi yhteistyöstä. Muutamat kivisimput ja kuoreet sentään suostuivat poseeraamaan.

Mutuilua 22.10

Jonnekin syyskuu oli kadonnut, pimeä laskeutui jo ilta toisen perään aiemmin ja yöt alkoivat olla kylmiä. Ennen pikkukalojen totaalista katoa piti ennättää edes muutamaan kertaan vesille. Tällä kertaa tuulen suunta vaikutti suotuiselta, ja Särkiniemen tutut ja tuntemattomat apajat kutsuivat onkijaa. Näkyvyys oli hyvä, tuulesta tai aallokosta ei ollut haittaa, ja vaatteet pitivät kylmän loitolla, mutta kalojen vähyys alkoi jossain vaiheessa oikeasti hämmästyttää ja vähän ärsyttääkin. Olisin ollut ihan iloinen jopa kolmipiikistä.

Valokeilassa näkyi harvakseltaan nukkuvia ahvenia tai mustatäplätokkoja, joiden kummankaan houkutteleminen yöpalalle ei yleensä onnistu. Välillä valopiirin laitamilla näkyi arkoja hahmoja, arvatenkin kuoreita, mutta näiden koukuttaminen yöllä vaatii kokemukseni mukaan paitsi taitoa, myös tuuria (tai sitten en vaan osaa). Vähintään yhtä arkoja olivat kertaluokkaa pienemmät hahmot, joiden arvelin olevan mutuja. Yksi suostui sentään vahvistamaan uumoiluni - kiva, näitä ei etelän vesiltä ole liiaksi tullutkaan.

Voihan siloneula 20.9

Syyskuu oli tarjoillut monipuolisesti sateista, tuulista tai sateista ja tuulista säätä, joten lamppukalastukseen ei ollut mahdollisuuksia ongelmaksi asti. Kun säätiedotus vihdoin näytti suunnilleen siedettävältä, piti samantien suunnata Lauttasaaren rantaan.

Valmistelut olivat ne perinteiset: hiipuva otsalamppu oli täysin hyödytön, linkkari oli kotona ja kameran akut edelleen tyhjät. Sääkin oli kohtuullisen tuulinen, vettäkin taisi tihuuttaa. Pikainen kahlailu tuotti pikaisen siloneulan, mutta etelästä vyöryvät aallot ajoivat kahlailemaan muille vesille. Itäisen reunan apajat eivät toista siloneulaa ja leväkatkarapujen armeijoita ihmeempiä tarjonneet, joten matka jatkui täysin kartoittamattomille seuduille: Pohjois-Lauttasaareen. Jotenkin tuuli pystyi sielläkin puhaltamaan suoraan mereltä rantaan, mutta eivät mestat muutenkaan kummoisilta näyttäneet, joten tällä kertaa reissu jäi tähän.

Ryttylä city 22.6

Yökalaan keskellä äärimmäisen stressaavaa, kiireistä ja hieman nuhaistakin viikkoa? Tämän täytyi olla vähään aikaan joko nerokkain tai typerin päähänpistos.

Säädön, sovittelun, auton lainaamisen, soutamisen ja huopaamisen jälkeen olin kuitenkin matkalla kohti Kanta-Hämettä. Sakari odottelisi jossain siellä alkuasukasoppaan kanssa. Aurinko laski, maaseutu oli kaunis ja radiokin soitti countrya - rentoutunut mielentila oli saavutettu jo ennen kuin siimoja oli edes kasteltu vedessä.

Nättejä olivat Vanajaveden rannat, metsässä on aina mukavaa, nuotiolla ei tule istuskeltua läheskään tarpeeksi ja kyllähän ne välillä piippailleet häläritkin sopivasti sähköistivät tunnelmaa.

Kalojen suhteen ilta taisi hyytyä yhteen Sakun saamaan pasuriin. Kohdekaloista ei näkynyt merkkiäkään, vaikka oppaamme oli sellaisen edellisellä reissulla saanutkin. Yllättävän vähän tuo haittasi. Kalattomuutta lukuunottamatta reissu oli suunnilleen niin hyvä kuin olla voi.

Pohjaonkimisessa yöllä on se mahtava puoli, että se suorastaan pakottaa fokuksen nuotiopiiriin (sikäli kun sellainen on), ja järkevät ajanvietteet rajoittuvat syömiseen, juomiseen ja rupatteluun. Silti onget pyytävät koko ajan, joten istuskeluun ja tapahtumattomuuteen sekoittuu innokasta odotusta. Yleensä kotimatkalla tai vähintään seuraavana päivänä väsyttää aivan armottomasti, mutta nyt yökukkuminen tuntui vain ladanneen akkuja - kyllä tämä taisi kallistua tällä kertaa hyvän tuuman, eikä katastrofin puolelle.

Pasifistinen turpakeikka 14.8

"Kiinnostaisko turpakeikka Keravalla?" (Koska miten muutenkaan voisi kaveriaan kysyä onkimaan turpia Keravanjoelle? Ei kumma kyllä kiinnostanut, ainakaan niin paljon että olisi mukaan päässyt.)

Haukea Mätäjoelta vai mitä? Viimeisimmän päivityksen jälkeen pajatso oli aika tyhjä uusia vuodareita miettiessä. Teoreettinen mahdollisuus pikkuhaukeen ei rehellisesti sanottuna ihan hirveästi innostanut. Sen sijaan mahdollisuus isoihin särkikaloihin kiinnosti, varsinkin kun aikaisemmin kesällä oli tullut bongattua varsin turvallisen oloisia paikkoja (Huomasin myös tälle reissulle orientoituessa, että turpa tarjoaa Suomen kalaston joukossa aivan omaa luokkaansa olevat mahdollisuudet toinen toistaan köyhempiin puujalkavitseihin.)

Kissanruokaa, pakastemaissia ja ihan oikeaa onkikaupan valmismäskiäkin. Kaikkea tätä lensi maitokahvin väriseen jokeen kalojen nautittavaksi, houkutellen ainakin särkiä ja salakoita syömään. Ehkä koho-onki oli väärä lähestymistapa, mutta en kerta kaikkiaan jaksanut kikkailla pohjaonkien kanssa, vaikka ne pusikkoon oli tullut raahattua.

Jokivarressa tuli vastaan pari joviaalia noin kymmenvuotiasta onkisälliä, jotka olisivat auliisti vieneet meikäläisen omille, kuulemma vielä reilusti paremmille apajilleen. Ikävä kyllä kohdelajit eivät tällä kertaa oikein kohdanneet, ja olin jo varusteiden puolesta niin fakkiutunut turvanonkija, että jouduin kieltäytymään kutsusta. Harmi, saalis tuskin olisi voinut muutamasta salakasta ja särjestä ainakaan heikestyä, ja porukalla on yleensä rattoisampaa ongiskella. Raittiin ilman, pyöräilyn ja hyttysten lisäksi ilta tarjosi joukun mestoja, joihin ei liene suurempaa tarvetta palata ainakaan turpaa onkimaan. Sattumalta Vanhiksen suvannolta ongitun turpaeliksen ja muutaman yhtä tuurikaloina tulleen kohtalotoverin myötä ei selvästi kannata vielä sovitella harteilleen suuren turpa-asiantuntijan viittaa - tähänkin lajiin täytynee paneutua joskus tulevaisuudessa syvällisemmin.

Vuodareita 8.8.

Toisin kuin tätä blogia lukemalla voisi ehkä luulla, en edes asu kovin lähellä Ruoholahden kanavaa. Silti se on näppärän pyöräilymatkan, helppouden ja monipuolisuuden ansiosta muuttunut liki oletusarvoiseksi iltakohteeksi. Tälläkin kertaa fillari kiisi baanaa pitkin kohti kanavaa, mutta toiveissa oli ajatusten tuulettamisen lisäksi myös lisätä pari vuosipinnaa listalla.

Jos lajikalastustouhuihin haluaa lisätä haastetta, toukokuun väliin jättäminen nostaa kyllä tehokkaasti monien lajien vaikeusastetta. Muutamat, kuten vimpa, muuttuvat reilusti vaikeammiksi, toisten lajien kanssa on sentään mahdollisuus revanssiin loppukesän ja syksyn aikana. Vielä listalta puuttuva lahna nyt saattaisi jäädä osaavammaltakin onkijalta joskus saamatta, mutta nykyisillä tiheyksillä mustatäplätokon pummaaminen olisi jo noloa.

Onneksi vuodenkierto oli edennyt siihen kohtaan vuotta, että kanava tarjoili ensimmäiseksi kalaksi kaivatun vieraslajin. Näitä tuli vielä illan mittaan muutama lisääkin, vaikka pääosin saalin muodostui taas tutuista särjistä ja ahvenista. Jossain vaiheessa yksittäinen pasuri sai kuvittelemaan pienen lahnan hyväksyneen madon, mutta ilta oli vielä nuori. Hämärän jo laskeuduttua siiman päässä tempoi reilusti isompi kala, ja sieltä se lahnakin nousi kanavan varren valojen syttyessä. Täsmäkeikka oli tarjonnut juuri sen mitä lähdettiin hakemaan.

Hellepäivän huumaa 28.7

En ole koskaan oikein innostunut reissaamaan ympäri Suomea vuodareitten perässä. Ajamiseen tai muuhun matkantekoon käytetty aika suhteessa itse kalastukseen käytettyyn aikaan ei vaan ole houkutellut vuosipinnajahtiin. Kalat ovat yleensä siinä määrin tapojensa orjia, että niiden löytämiseen samoilta sijoilta vuodesta toiseen on usein hyvät mahdollisuudet. Hommasta puuttuu tietty uuden löytämisen viehätys, löytöretkeily eetos ja harrastuksen rajaseudun kartoittamisen jännitys. Elisten takia kohtuuttomuuksiin menevä vaivannäkö, rahankäyttö ja muu äärimmäisyyksiin vievä hulluus on jotenkin helpompi perustella itselleen, ehkä muillekin. Lähivesiltä ongittavissa olevia lajeja tulee toki jahdattua itsensä ulkoiluttamisen nimissä.

Kuten lukijat varmaan jo arvasivat, tällä kertaa reissattiin eteläistä Suomea ristiin rastiin vuosipinnoja hakien. Hiki virtasi ja kroppa oli hätää kärsimässä, polttomoottorin syytäessä lisää hiilidioksidia ilmakehää lämmittämään. Lisäksi pyynnin kohteena olivat tunnetusti kylmästä tykkäävät lohikalat, joten enpä ole tuntenut vähään aikaan itseäni yhtä hölmöksi kuin ajellessani jossain Kanta-Hämeen pikkuteillä. Onneksi edessäpäin oli runsaasti mahdollisuuksia tuntea itsensä vielä huomattavasti typerämmäksi, sillä vuonna 2015 puronieriäeliksen tarjonnutta puroa ei ollut tullut kirjattua mihinkään muistiin. Kuka imbesilli sinne vihoviimeiseen puskaan nyt haluaisi lähteä vielä uudestaan? Ja miksen edes kysynyt ennakkoon olisiko Outi muistanut tarkan paikan? (Ei kuulemma olisi). Kolmatta kertaa pysähtyessäni kartalla mahdollisen näköiseen kohtaan ihmettelin, olisiko paikalle voinut kohota parissa vuodessa kaksi isoa taloa pihapiireineen, ongin hetken särkiä, voin pahoin kuumuudessa ja aloin jo vahvasti suunnitella pyyhkeen heittämistä kehään. Vielä hetki ajamista jonnekin hornan tuuttin ja yhtäkkiä kaikki loksahti paikoillee. Sama tienristeys, keijumetsä ja kaikki. Miten ihmeessä tämä löytyi silloin ensimmäisellä kerralla, kun ei oikein edes tiennyt mitä hakea? Rymistelyä suvannolle, onki veteen, kaksi sekuntia ja puronieriä ylös. Hetkeä myöhemmin monttuvahti nosti vielä henkilökohtaista purkkarienkkaa uusille lukemille. Pieniähän nuo ovat, mutta nättejä. Edelleen tuntui ettei touhussa ole päätä eikä häntää. 

Paluumatkalla kurvasin vielä Rutikan kautta yrittämään piikkimonnia. Lampi on onneksi paljon helpompi löytää, eivätkä monnit olleet yhtään yhteistyöhaluttomampia kuin yleensä. Ensimmäistä kertaa paikalla oli joku muukin ongella, ja kyllähän monneja nostellessa oli mukava pamista muitten onkisällien kanssa kalastusharrastuksen hienoudesta.

Ja kivaahan se kalastus onkin! Suhaamisesta, ainakaan soolona ja grillaavassa helteessä, en ole ihan varma - ensi kerralla pysytellään varmaan taas pyörämatkan säteellä kotoa.

Päivitys Ruoholahden kanavalta 22.7

Elokuun alussa kanava on ennen alkanut antaa vuosipinnalistalta uupuvia mustatäplätokkoja ja lahnoja. Nämä olivat tällä kertaa tähtäimessä, mutta ajankohta - sekä päivämäärä, että vuorokaudenaika - taisi olla turhan aikainen. Ainakin litkaa puri vain särkiä ja ahvenia sekä joku satunnainen pasuri. Salakoita ei ollut ollenkaan alkukesän malliin, lisäksi kalakaveriksi tarjoutuvat lokit olivat pääosin lennelleet muille vesille.

Pohjaan jäi tavallista useampi litka, plussapuolella repussa painoi muutamia kookkaita ahvenia. Ei tällä kertaa tokkoja tai lahnoja, mutta kanavalla varmasti vielä palataan.

Katse lähelle 17.7

Tällä kertaa pysyttiin kuntarajojen kotoisammalla puolella, tarkoitus oli testata uusi töröpaikka Keravanjoen Helsingin puolelle jäävältä osuudelta. Tämänkin pienen särkikalan kanssa on tullut joskus hajoiltua aika lailla, mutta tällä kertaa hommaan tuntui löytyvät jonkinlainen viisastenkivi, ainakin hetkeksi. Ensimmäiset töröt nousivat kohon kera, mutta sitten tuli kokeiltua myös törön täsmäongintaa, osapuilleen Wesa Karsikkaan unelmahommeja-blogissa kuvatulla tavalla. Metkaa touhua! Aurinko paistoi, joku jokivarressa soitti Kipparikvartetin ikivihreimpiä ja sorsat pluttasivat kaislikossa - kaikin puolin leppoisaa. Töröjäkin kertyi reilusti enemmän kuin koko tähänastisella kalastajantaipaleella yhteensä. Kahlailun lomassa heitin syvempään kohtaan mäskit houkuttelemaan turpia. Turpamäskeiltä nousi särkiä ja salakoita, mutta eipä tuo haitannut. Alavirrasta löytyi kyllä niin turvan oloinen paikka, että tänne voisi palata, jos turvattomuus alkaa jossain vaiheessa haitata.

Myöhemmin illalla virtaa tuntui olevan vielä kivennuoliasjahtiin. Odotukset eivät olleet kovin korkealla, sen verran hankala laji on perinteisesti ollut. Aluksi puro olikin täysin kalattoman oloinen, mitä nyt muutamia pikkukaloja puikki valoa pakoon välivedestä. Sitten pohjalla erottui iso pitkulainen hahmo. Hauki? Made? Vaiko valtava nuoliainen? Mato eteen, koukutus ja rantautus, kuvaus ja palautus takaisin - anteeksi häiriö.

Ainakin saaliillisesti paras reissu kolmesta sijoittui tällä kertaa ihan kotinurkille. Kyllä joskus kannattaa tarkentaa katse lähelle. Alkukesällä virinnyt ajatus koettaa lyödä oma viimekesäinen, edelleen säälittävän vähäinen vuodariennätys, on ainakin pari akelta lähempänä. Ajatuksena oli päästä kesän aikana kahdenkymmenen lajin tuntumaan, katsotaan kuinka käy.

Neljän pysähdyksen taktiikka 16.8

Seuraavana vapa(a)iltana katsottiin aavistuksen lähemmäksi. Luonnehdin joskus siskolleni lajikalastusharrastustani epäilemättä varsin totuudenmukaisen kuuloisesti erikoissärkien onkimiseksi. Sen verran hämäriltä hopearuutanat ja toutaimet taatusti asiaan vihkiytymättömän korvissa kuulostavat. Nyt oli vuorossa todellinen erikoissärki, seipi, josta edelliset merkinnät on aivan tämän blogin alkuhämäristä.

Askelet suunnattiin Itä-Vantaan puroille, joista sutjakoita särjen sukulaisia tuli jokus kauan sitten hyvällä menestyksellä ongittua. Nyt tosin kesä oli pitkällä, vesi kirkasta ja alhaalla, eikä epäilystäkään, etteikö aikaisemmat apajat olleet täysin tyhjillään kaikenlaisista kaloista. Alempana löytyi vähän enemmän vettä, mutta kaloista sieltäkin löytyi vain pikkuruinen särki ja kolmipiikki. Rymytessäni kuravaatteissani pitkin puskia olin varmaan niin kylähullun näköinen, että tuskin edes seikkaperäinen esitelmä lajikalastuksen hienouksista olisi voinut tehdä vastaavaa vaikutusta paikallisiin traktorikuskeihin.

Ei taatusti ole kämmentä isompi

Paluumatkalla Itä-Vantaalta päätin koukata Viikin kautta - jos vaikka kymmenpiikkien kotipoterot vallanneet tumppihauet olisivat nälkäisiä. Jo Vantaalla pusikot, repun ja kengät kastellut sade oli samentanut ojan veden, eikä hauista näkynyt jälkeäkään. Tässä vaiheessa olisi saattanut alkaa vakavasti harmittaa, elleivät askeleet olisi löytäneet Viikin koetilan lammelle. Viskasin kourallisen mäskiä rantaan ja tein kaikkein voimallisimman kalastustaian - kaivoin omat eväät esiin. Joskus hyvinkin kenkut hopearuutanat olivat pieniä tai vielä pienempiä, mutta hyvin nälkäisiä. Paikallinen pikkupoika tuli laiturilta seuraamaan puuhiani. Uteliaassa yleisössä ei liene mitään uutta kenellekään ihmisten ilmoilla kalastavalle, mutta koskaan aikaisemmin ei kukaan kyllä ole taputtanut joka kerta kun saan kalan!

Hopearuutanoista innostuneena päätin lähteä vielä kokeilemaan, onnistuisikon yökalastus jo heinäkuussa. Hämärä koitti joskus puoli yhdentoista maissa, ja iloiseksi yllätyksekseni totesin Lauttasaaren vedet lähes ihanteellisen kirkkaiksi. Rihmalevää oli toki pohjassa, mutta eipä se kalojen havainnointia haitannut. Lopulta niitä kalojakin löytyi, ilmeisesti kymmen- ja kolmipiikkejä. Pienet särkikalan malliset saattoivat olla mutuja, mutta saattoivat ne olla melkein mitä tahansa muutakin. Lajinmääritysten varmistamista haittasi kalojen totaalinen yhteistyöhalujen puutos. Kai keskikesällä luonnossa on niin paljon muutakin syötävää, ettei madonpätkistä tarvitse innostua. Lopulta yksi kolmipiikki suostui demonstroimaan, että se, mikä on parin kuukauden päästä helppoa, on hyvin vaikeaa mutta sentään mahdollista näin heinäkuun puolellakin!

Kuokkalankosket kesällä 15.7

Perheellisen päivät seuraavat yleensä toisiaan astianpesukoneen tyhjentämisen, imuroinnin ja iltasadun tyyppisten askelmerkkien tiukasti viitoittamalla tiellä. Kun rutiinista lohkeaa kolmen päivän vapaa slotti, voikin hetkellisesti päästää mopon iloisesti keulimaan tutuilta ja turvallisilta urilta. Rymybileet keskellä viikkoa? Uhkapelejä ja nopeita autoja? Kyllä te lukijat jo varmasti arvaatte - kaikki työssäkäynniltä, nukkumiselta ja kissojen ruokkimiselta liikenevä aika priorisoitiin kalastukseen.

Iltapisto Helsingistä Kuokkalankoskille oli jo sen luokan hulluutta, että se toteutettiin heti ensimmäisenä. Taka-ajatuksena oli kokeilla littanoiden paikallisten särkikalojen ruokahalua, eli yrittää saada sulkavasta elis.

Vesi oli todella alhaalla, ja Herralankosken yleisilme oli aivan toisenlainen kuin keväämmällä. Yksin Katepalin rannalla ei yleensä tarvitse olla, ei nytkään, ja vaikka sopu sijaa antaa, alkoi välillä kovasti kaivata vähän väljemmille vesille. Säät olivat hyvät tai ainakin monipuoliset, iltaan mahtui kaikkea auringoinpaisteen ja kevyen kesäsateen väliltä. Kalastosta yhteistyöhaluja osoittivat pääasiassa ahvenet, särkikaloista puntin kanssa uitettuun valkoiseen pikkuperhoon mieltyi ainoastaan potra särki. Toutaimia en viitsinyt tosissani edes kokeilla, kuhien houkuttelun ainoa havaittava vaikutus oli uistinrasian keveneminen pohjatärppien myötä.

Neljän tunnin juna-ajelua kolmen tunnin aika keskinkertaisen kalastelun takia ei tuntunut mielekkäältä uusia enää seuraavana päivänä, mutta varmasti Lempääläkin vielä palataan, ehkäpä ensi keväänä.

Myös Roihikassa oli joku selvästi seonnut sulkavien takia

Viikin pienet kalat 7.7.

Viikin koetilanlampi on oikullinen onkikohde. Välillä se on tuntunut olevan täynnä kalaa, välillä kuin onkisi vessanpytyssä. Tämä kerta kuului ensimmäiseen kastiin. Nettihuhut koetilanlammen allikkosalakkakannan kuolemasta ovat vahvasti liioitelluilta (Ellei peräti tarkoituksellista harhaanjohtamista?) Itse onnistuin koukuttamaan useamman ennen kuin voimistuva sade alkoi haihata liikaa viihtymistä. Salkkien lisäksi sain koukkuuni useampia pieniä (viimekesän?) hopearuutanan poikasia, kerrassaan veikeitä otuksia. Ihme kyllä jo edellisellä hopearuutanareissulla kameraa vaivannut akun tyhjyys ei ollut itsekseen korjautunut miksikään, joten näistäkään ei ole kuvia.

Haukijahdissa 1.-5.7

Tällä kertaa Pohjois-Savon suutarit ja ruutanat saisivat minun puolestani olla rauhassa sukulaisvisiitin ajan, ja päätin keskittyä petokalojen virvelöintiin. Tämä jos mikä oli paluuta juurille: lähiseudun lammet ja järvet muodostivat kalastusuran alkuaikojen näyttämön, ja pääosaan haettiin nimenomaan haukea. Yleensä kalansaanti oli hankalaa tai vielä hankalampaa, mikä oli varmasti vain hyvä asia, sillä ei se vaikeus ole kalavesien vaihtamisella muuttunut.

Oli virkistävää pitkästä aikaa heitellä uistinta lumpeikkojen ja kaislikkojen reunassa. Homma oli dynaamista, keskittyminen ihan toista luokkaa kuin joskus onkihommissa ja hetkenä minä hyvänsä saattoi kuvitella vesipedon haukaavan uistimeen kiinni. (Oikeasti metsälammilla oli itikoita enemmän kuin lapissa, soutu-uistelu hieman liian navakassa tuulessa uskomattoman rasittavaa ja lusikka oli koko ajan jossain pusikossa kiinni.) Pommi-Valkeinen, Mustinlampi, Koiralampi ja Kallavesi. Haukia tuli nähtyäkin, mutta yksikään ei suostunut tulemaan ylös asti. Uistinta pienentämällä tapahtui väistämätön, eli ahvenet ilmoittautuivat joukolla sivuosumiksi - parhaimmat taatusti isompia kuin osa nuoruusvuosien hauista.

Kotikulmilla hauettomuuteen korpeentuneena suunnistin tutuille piikkikala-apajille kymmenpiikkejä väijymään. Pikkukalojen vähäisyyteen löytyi selitys tiirailemalla puron kirkkaaseen veteen - haukihan siellä. Taas tuli oltua rutkasti merta edempänä.

Helsingin piikkimonnien jäljillä 23.6

Herra seitsemän vee kärtti päästä mukaan juhannuspäivän lampireissulle, mutta kuuden kilometrin fillarimatkan takia jouduin tyrmäämään ajatuksen. Lohdutukseksi lupasin seuraavalle päivälle uuden lampireissun, tällä kertaa mystisten piikkimonnien perään. Vuosia sitten näitä taruolentoja tuli yritettyä - huonolla menestyksellä väärältä lammelta.

Tällä kertaa lampi oli oikea, varsin metkan näköinen paikka. Jotain kalojakin siellä selvästi oli,  mutta meidän matomme eivät niitä nyt kiinnostaneet. Eväitten syönnin jälkeen illan vilu alkoi tunkea nutun alle, jolloin päätin lopettaa onkimisen vielä kun kaikilla oli kivaa. Kalojen totaalista yhteistyöhaluttomuutta lukuunottamatta oikein mukava reissu. Ehkäpä saamme järjestettyä revanssin Hausjärven tai Pyhtään piikkimonnien kanssa.

Juhannuspäivän Grand Slam 22.6

Grand Slam taitaa olla alunperin korttipeleissä ja vastaavissa käytetty termi. Kalastuksessa sillä on tarkoitettu hattutemppua, jossa onkisälli onnistuu saman päivän aikana koukuttamaan kolme tavoiteltua eteläisten vesien vauhtihirmua - tarponi, pompano ja naiskala. Aloitteleva lajikalastaja saattaisi helpostikin onnistua nostamaan kolmen elistä samalla reissulla, mutta näillä lajimäärillä moinen stuntti ei ainakaan kotimaan vesillä onnistune. Temppu jääköön tarkoittamaan kolmen muuten vaan mukavan lajin onkimista yhdellä ja samalla keikalla.

Tällä kertaa suunta vei Länsi-Helsingin lammille. Kenellekään tätä blogia seuranneelle eivät kalapaikat tule suurena yllätyksenä: vanhojen tuttujen urien koluaminen on vaan niin helppoa, ettei kovin usein tule harhailtua uusille mestoille. Ensimmäisenä tuli todettua Koneen vanhan pääkonttorin lammen rantoja tukkineen rakennustyömaan poistuneen maisemasta ja avanneen loputkin rannasta toiveikkaille onkijoille. Uusi kohta tosin oli toivottoman matala, ja satunnaisen ohikulkijan käytyä kyselemässä kalantuloa ja toivotettua perään hyvää kalaonnea, harkitsin jo kotiinlähtöä. Päätin silti kokeilla lammen toisen päädyn, ja säädettyäni kolmimetrisen kelaonkivavan kanssa pusikoissa onnistuin lopulta rantauttamaan kämmennen kokoisen ruutanan. Siinä vaiheessa kiitiö oli täynnä ylivuotista kiharaa siimaa, sotkuja ja solmja, väline vaihtui normimato-onkeen ja kalat löytyivät. Ruutanoita seurasi lammelle tyypillinen pieni suutari, ja puolisen tuntia kului rattoisasti näitä vuoron perään nostellen. Nälkä toki kasvaa syödessä, joten päätin suunnistaa vielä Niemenmäkeen Tilkan lammille hopearuutanaa kokeilemaan.

Illan jo laskeutuessa asemoiduin sillan kupeeseen virittelemään onkikamojani. Ruutanoitten sijaan lampi tarjoili pieniä ja vielä pienempiä särkiä. Yhden koiranulkoiluttajan kysellessä kalantuloa vastasin totuudenmukaisesti että kyllä täältä jotain pientä tulee, kun ongessa tömähti. Vapa kaksinkerroin, aivan liian ohut siima tiukalla kuin viulunkieli ja haavi jossain kotona en ollut missään vaiheessa ajatellutkaan mahdollisuutta saada kaloja joita ei voisi nostaa vavalla ylös. Äärimmäisen varovasti aloin uitella valtavaa hopearuutanaa kohti matalaa hiekkarannan kohtaa. Ruokalautasen kokoinen ruutana oli epätodellisen näköinen lipuessaan kyljittäin rantamatalaan. Silloin paine vavassa yhtäkkiä hellitti. Sekuntiakaan epäröimättä tein huiman tiikerihypyn viisisenttisessä vedessä pötköttävän kalan kimppuun. Kohta kengät olivat täynnä kuravettä, housut märät, polvessa haava ja kaikessa rauhassa isäntänsä kanssa ulkoilulla ollut wippet saanut elämänsä säikähdyksen. Kala oli poissa. Siima oli katkennut solmusta. Hetken välineitäni, tuuriani ja typeryyttäni sadatellen harkitsin jo luovuttavani illalta, mutta toisaalta tieto hopearuutanoitten olemassaolosta sai jäämään rantaan ainakin vielä hetkeksi. Uutta matoa koukuun ja odotusta. Särjet jatkoivat kohon pompottelua, kunnes siiman päässä jälleen tuntui raskas paino. Setti oli tietysti yhtä alamittainen kuin edelliskerrallakin. Tällä kertaa väsyttelin kalaa hiukan pitempään, ja vastoin kaikkea todennäköisyyttä uitin rantaan aivan käsittämättömän kokoisen hopearuutanan. Huima otus, painoa oli varmasti enemmän kuin illan kaikilla ruutanoilla, suutareilla ja särjillä yhteensä. Tähän oli hyvä päättää tämänkertainen lampiseikkailu, mutta ehkä tänne tulee palattua nimenomaan isot yksilöt mielessä.

Tokkoin ranta 15.6

Lähikohteet olivat edelleen päivän sana, tällä kertaa seurana herra seitsemän vee ja tämän samanikäinen serkku V. Pojat omivat onget aika pian itselleen, mikä oli ihan positiivinen käänne, meikäläisen osaksi jäi hoidella kalat, madot ja muut limaiset/ällöt/vaaralliset jutut. Eläintarhanlahden sameista vesistä nousi tässä vaiheessa hyvinkin tuttuja särkiä, salakoita ja ahvenia, V onnistui porukan ainoana nostamaan yhden mustatäplätokon, missä riitti sisävesien kasvatille ihmettä kerrakseen. Selvisihän se viimein Tokoinrannan nimen todellinen merkitys meillekin.

Vähän kauempaa haetut - 6.6, 7.6 ja 8.6.

6.6 Yhtä puuttuu, sanoi piru kun poikiaan laski. Mustatäplätokko puuttui. Ruoholahden kanava oli jo kerran tänä kesänä osoittautunut tokottomaksi, joten piti kokeilla toinen "varma" paikka, Olympiaterminaalin allas. Kuten lainausmerkeistä voi päätellä, ei allas tarjonnut ahvenia kummempaa. Itse asiassa omalle kohdalle ei tuolta ole osunut ikinä kovin kummoista syöntiä, mutta ei sitä silti näköjään osaa kokonaan jättää väliinkään. Vaikka taas tuumin että kyllä tätä parempia kalapaikkoja täytyy keksiä pyöräilymatkan säteellä, luultavasti tuonne tulee taas toiveikkain mielin suunnistettua, ensi kesänä viimeistään. Ja kyllä harmaahaikarat, tiirat, ukkospilvet ja raitis ilmakin ihan mukavia olivat.

7.6 Vanhiksen paras sesonki oli jo kuukauden tai ainakin puoli takana, mutta eihän sitä koskaan tiedä mitä siellä tähän aikaan vuodesta tulisi. Mukaan lähti oman nuorison lisäksi neiti 12 veen kaveri J, ja vähän myöhemmin seuraan oli tarkoitus liittyä Sakari oman neiti kolme veensä kanssa. Ainekset kunnon katastrofiin tai useampaankin olivat siis hyvin koossa. Ensimmäisen onnistuimme kehittämään jo pian, kun neiti 12 veetä noin kaksi päätä pitempi J kiipesi puuhun samoja oksia, ja rymisi komeasti alas. Tästä onneksi selvittiin säikähdyksellä ja parilla naarmulla - haavapyyhettä, sympatiaa ja entistä tiukempi kielto kikkailla vesirajassa. Aikanaan Sakari ja A liittyivät joukkoon, missä vaiheessa siirryimme taaperoikäisille kohtalaisen hengenvaarallisen Pornaistenmuurin kohdalta vähän loivemmin syveneviin vesiin. Eikä yhtään liian aikaisin, koska A onnistui jossain välissä liukastumaan rantakiveltä veteen, mistä nyt onneksi selvittiin säikähdyksellä ja vaatteiden vaihdolla. Ai kalat? Muutama salakka ja pasuri.

8.6. Tervasaari ja jälleen toive tokoista. Herra seitsemän vee olisi ollut kiinnostuneempi Pokemonien jahtaamisesta, mutta tietotekniikan pettäessä kalojen narrauskin sopi. Ei täpliksiä, mutta särkiä, pasureita, ahvenia ja kiiskejä. Kyllä tämä fillarointimestojen joukossa oli ihan kohtuullista
tasoa.

Kotivesien kutsu 3.6, 4.6 ja 5.6

Monta kertaa tämänkin blogin sivuilla on tähytty merta etäisemmille apajille, vaikka Itämeri on kotiovelta epäilemättä hitusen lahjakkaamman kivenheittäjän ulottuvilla. Ihan lähimpään rantaan ei taaskaan malttanut jäädä, mutta kovin monta kilometriä ei tämän viikon reissujen toimintasäde ollut. Kokeillaan samalla, helpottaako uusien lajien nimien lihavointi tekstin seasta kenenkään elämää - laittakaa lukijat kommenttia, jos tykkäätte tai inhoatte.

Ensimmäisenä suunnistettiin lähileikkipuistoon, neiti kaksitoista veen ja herra seitsemän veen lisäksi mukaan lähti Henkka seuraa pitämään. Leikkipuiston rannassa oli yllättävänkin kova syönti, ja särkien koko kohdillaan. Ainakaan itse en jaksanut yllättyä, kun ensimmäinen salakka ponnisti lahden sameista vesistä vuosilistalle. Neiti kaksitoista vee vetäisi porukan ainoana mustatäplätokon, ja siirtyi perheen sisäisessä lajikisassa yhden pisteen päähän kärkipaikasta. Kun nuoriso halusi meikäläisestä leikkiseuraa, jatkoi Henkka onkimista paikalle osuneen joviaalin ja kalastushullun pikkutytön kanssa. Sekä tällä, että viikon myöhemmillä reissuilla kiinnitti huomiota, miten paljon ihmisten ilmoilla onkimalla herätti myönteistä huomiota ja kaikenlaisia ajatuksenvaihtoja. Kesä saa suomalaistenkin sosiaaliset luonteenpiirteet esiin. Lajikirjo oli muutenkin varsin kohtuullinen, edellämainittujen evääkkäiden lisäksi nousi ahvenia, särkiä ja pasureita.

Jälkimmäisen reissun kohteessa vesi liikkui hieman rivakammin, eikä sieltä tälläkään kertaa noussut kuin salakoita. Niitä sitten nousikin niin paljon, että pakastimeen asti kertyi syöttikaloja odottamaan jotain tulevia koetoksia.

Kolmikon viimeinen reissu Töölönlahdelle tarjosi nopeasti vuosilistalta joskus jopa kokonaan puuttumaan jääneen sorvan. Viime vuonna lajia tuli yritettyä samasta paikkaa huonolla menestyksellä, mikä alleviivaa keskipäivän huonoutta kalastusajankohtana. Tällä kertaa oltiin jo askelen lähempänä iltaa. Sorvan lisäksi lahti tarjosi potran särjen, mutta pääpaino olikin uimarannalla kahlaamisessa ja nuorison totaalisen kastumisen ennaltaehkäisyssä.

Kesän eka, Ruoholahden kanavalla 1.6

Kevään kalastelut jäivät tänä vuonna lähes kokonaan väliin - harmillista, mutta elämässä on kalastustakin tärkeämpiä asioita. Asiat tärkeysjärjestykseen, ainakin joskus.

Silti kesäloman alku oli harvinaisen odotettu. Neiti kaksitoista vee ja herra seitsemän vee ovat näköjään vieläkin riittävän pieniä lähteäkseen vapaaehtoisesti meikäläisen matkaan ongelle. Kohteeksi valikoitui Ruoholahden kanava, jonka varrella on yleensä ollut mahdollisuus avata myös jäätelökesä.

Ilmeisesti myöhästyimme täplisjunasta, viime vuoden toukokuun tokkopaljoudesta ei ollut jälkeäkään, kanavan olivat kansoittaneet sen kanta-asukit - ahvenet, särjet, kolmipiikit ja pasurit.

Tätähän se on, vuodesta toiseen - onneksi

Lyhyesti siikakausi 12.4 ja 28.4

Huhtikuu on ihmisen parasta aikaa. Mahdollisesti toukokuuta lukuunottamatta. Tänä vuonna keväinen siian onginta jäi liki ennätyksellisen vähiin. Ilmeisesti en jäänyt paljosta paitsi, ainakin Lauttasaaressa osa porukasta oli kuulemma niin turhautunut saamattomuuteen että oli kuulemma vaihtanut kesken kauden palkitsevampiin ajanvietteisiin. Ensimmäisellä reissulla huhtikuun 12. päivänä näköetäisyydellä olevat 18 vapaa taisivat koko päivän aikana pyydystää yhteensä 3 kalaa. Itse jäin, kuten moni muukin, kokonaan ilman.

Taloussiialla alkuun

Pohjoistuulta, vesi puoli metriä normaalia alempana, viikko liki hellettä ja se olikin sitten siinä. Jälkimmäisellä reissulla kausi veteli jo selvästi viimeisiään. Ensimmäinen kala oli potra särki, ja niin oli seuraavakin. Henkisesti olin jo valmistunut jäämään ilman siikaa, mutta sitten yksi sellainenkin erehtyi nappaamaan matoon. Lyhyestä siikakausi kaunis. Ei kovin tapahtumarikas, mutta oli kuitenkin.

 

Tulihan se sieltä