GottaCatchThemAll 13.10

Herra seitsemän veen Pokemonharrastus siirtyi yhdellä megaloikalla uusiin ulottuvuuksiin, kun kännykkään sai viimein ladata koko taskuhirviöiden toisen tulemisen aloittaneen aplikaation. Sen jälkeen herra seitsemän vee onkin ollut harvinaisen helppo houkutella niin ruokakauppaan kuin muillekin reissuille. Ajatus yhdistää PokemonGO ja lajikalastus yhteen reissuun ei tule varmaan kenellekään lukijalle yllätyksenä. Näyttämöksi valikoitui blogin kestosuosikkikohde, Ruoholahden kanava, jonka lajiston koostumus näin lokakuun puolella ihan oikeasti kiinnosti. Aivan kitkattomasti virtuaalimörrinkäisten ja reaalieväkkäiden jahtaamisen yhdistäminen ei onnistunut, mutta kohtuullisesti kumminkin.

Kanava oli kyllä totaalisesti hiljentynyt kevään täplishuuman ja kesän särkikalabonanzan jälkeen, sitä vaikuttivat asustavan vain syksyn tullen rannoille parveutuneet kolmipiikit, joita nostelin tasaisin väliajoin ihmettelemään raikasta syyspäivää. Joku iso kala (meritaimen?) mosahti kanavan keskellä, mutta laituripilkkivarustus ei oikein taipunut isojen kalojen tavoitteluun. Joku muu vastarannalla vaikutti olevan liikkeellä juuri niissä aikeissa. Näköhavainto siloneulasta osoitti, että kyllä kanavassa kohtuullisen monipuolinen lajisto asustelee vielä lokakuussakin, vaikka ylös saatu osuus aika yksipuolinen olikin. Pokemon-rintamalla diversiteetti oli aivan toista luokkaa.

Kuralammikkokalastusta 11.10

Näistä nollareissuista on aina yhtä vaikea keksiä jutunjuurta. Tällä kertaa siis testattiin ohimennen särkikalojen lokakuisia syöntihaluja Kyläsaaren lammikoilla (ja havaittiin ne olemattomiksi, sekä aamun aurinkoisessa säässä, että illan umpipilvisessä). Syynä saattoi olla joko vuodenaika, tai sitten sateiden(?) kuravelliksi muuttama vesi. Lammikot olivat ihan kirjaimellisesti maitokahvin värisiä - ainakaan muistaakseni ne eivät ole normaalisti ihan noin sameita.

Lisäksi lyhyt visiitti Viikin koetilanlammelle osoitti, etteivät hopearuutanat olleet sielläkään syönnillä, mutta rantavesissä näkyi pieniä särkikaloja, ehkä allikkosalakoita. Mukana olleet välineet eivät soveltuneet ollenkaan pikkukalojen kiusaamiseen, joten se jäi arvoitukseksi, mutta ehkäpä rankan jäätalven jälkeen lammen kalasto buutattiin, ja allikkosalakat (ja ruutanat) voivat alkaa taas rauhassa kasvattaa kantojaan kohti ylikansoitusta.

Kotivesillä 7.10

Ei sitä aina tarvitse lähteä merta edemmäs kalaan. Usein kotivedet toimivat ainakin ajatusten tuulettamiseen ja suoritusmentaliteetista vapaaseen kalasteluun vähintään yhtä hyvin kuin kaukaisetkin kankkulankaivot, eikä elämä lyhene matkoissa kuin tovin.

Silti lähivesilläkin voi olla ennenkokemattomia mestoja. Lauttasaaren Länsiulapanniemi oli itseltäni jäänyt jo vuosien ajan katsastamatta, mikä oli suorastaan häpeällistä ottaen huomioon, paljonko niilläkin rannoilla oli tullut kalojen perässä koluttua. Metron ja fillarin yhdistelmä kiidättivät kalastajan yhdessä hujauksessa rantaan. Kiire selvästi oli ollutkin, jopa siinä määrin että lamppu oli unohtunut matkasta. Onneksi joskus ennenkin on pitänyt pärjätä sillä mitä on, ja kännykästä löytyi kohtuullinen valo yöllisiin seikkailuihin.

Heti ensimmäisestä rannasta löytyi kivisimppu - laji, joka aivan liian kauan onkin onnistunut väistelemään meikäläistä. Välivedessä uivat pikkukalat vaikuttivat kolmipiikeiltä, mutta eihän ihminen sitä usko ennen kuin on testannut. Ihan kiva ranta, joskin pään kokoiset musareet laittoivat jalat koville. Kuin olisi kävellyt pirunpellossa tai rakkakivikossa, paitsi että kivet olivat vielä levän ja veden voitelemia. 

Paikanvaihto Kasinonrantaan eli Hevosenkenkälahden uimarannalle tarjoili päällisin puolin ihan kivan näköisen, mutta kaloista totaalisen aution hiekkarannan. Särkiniemen kohdalla vesi oli niin kertakaikkisen sameaa, että matka jatkui.

Seuraavassa paikassa vesi oli taas kirkasta, ja jonkin aikaa kahlailtuani alkoi kalojakin näkyä. Tokkomainen hahmo sai hetken epäilemään mustatokkoa, mutta niin vain sieltä nousi rakkain vihakalani, mustatäplätokko. Illan huipennus tapahtui pian sen jälkeen, kun yllätin uniltaan hieman isomman kalan. Piruuttani tarjosin tälle särjelle toukkaa, ja yllätyksekseni se ampaisi kiinni. Vielä suurempi oli yllätys, kun punasilmäisen darrakudan sijaan kuiville nousi kotimainen barrakuda, kuore. Kyllähän näitä kuulemma muutkin ovat saaneet öisin lirkkimällä, mutta ensimmäinen tämä minulle oli. Nyt kun niitä älysi katsella, niitä näkyi kohtuullisen paljonkin hieman syvemmässä vedessä. Harmittavasti kamera hyytyi ennen kuin ehdin saada saaliista edustavan kuvan, mutta aivojen muistilokeroon se tallentui onneksi vahvasti. Eläköön kotivedet!

Kampelaoptio 2.10

Sadetta ja 25m/s lounaistuulta - tältä ainakin minun mielestäni koko syyskuun loppupuoliskon säätiedotus Lounais-Suomeen näytti. Oli jälleen aika käydä todistamassa huhut piikkikampeloiden esiintymisestä varsinaissuomalaisilla uimarannoilla totaalisen paikkansapitämättömiksi ja muistuttaa samalla mieleen, miten syvältä lirkkiminen itse asiassa olikaan

Viikkokausien kuumeisen säätiedotusten kyttäämisen jälkeen tuli ennusteeseen kohtuullisen sateeton ja tuuleton iltayön slotti. Pelipaikoille autoillessa ryöpsähti jossain Espoon ja Kirkkonummen kohdalla niskaan sellainen vedenpaisumus, että homman mielekkyys tuntui vahvasti kyseenalaiselta. Taajamien tuollapuolen ajovaloihin osui tienposkesta näätä, joka oli kaikenkarvaisia hirvieläimiä huomattavasti mukavampi bongaus.

Perillä tervehti sateeton, lähes pilvetön taivas ja tyyni merenpinta. Tämän paremmin eivät olosuhteet voisi ollakaan kohdillaan. Hetken kahlailun jälkeen osui tielle ensimmäinen tokko - tarjous, tartutus ja määritys harvinaisen kirjavaksi hietatokoksi. Vasta jälkeenpäin muistui mieleen myös mustatokon olemassaolo, mutta siinä vaiheessa kala oli jo laskettu takaisin ja kuvat jääneet ikuisiksi ajoiksi ottamatta. Kolmipiikkejä, leväkatkoja, massiaisia ja ties mitä - paikoin öinen ranta kuhisi elämää, paikoin se oli pelkkää hiekka-aavikkoa. Kampelan näköisiä kaloja ei tosin näkökenttään osunut. Jossain vaiheessa eteen luikerteli pitkulainen pikkukala. Vaikka teoreettinen teistin mahdollisuus kävikin mielessä, kala näytti sekä vedessä että varsinkin vedettyään itsensä umpisolmuun aivan liikaa kivinilkalta, jotta lajinmäärityksestä olisi ollut mitään epäselvyyttä. Juuri kun ajattelin, ettei tämän kauemmaksi piikkikampelan pyöreästä muodosta Suomen kalastossa päästäisikään, vastaan ui siloneula. Taas ehdin ajatella, että nyt ollaan saavutettu joku päätepiste epätoivoisessa piikkikampelan onginnassa, kun yhdet hiekkaan puoliksi hautautuneet silmät osoittautuivat hietakatkaravulle kuuluviksi - yllättävän hätäisesti sekin syöksyi kärpästoukan kimppuun, pelästyttäen selkärankaisten saaliiden onkimiseen keskittyneen vavanheiluttajan pahanpäiväisesti. Jälleen ajattelin, etteivät Ahti ja Murphy enää viitsisi enempää heilutella keskaria, kun näin sen. Puolimetrisessä rantavedessä lojui kampela, mutta tämä yksilö oli ehtinyt kasvaa korkoa euron kolikon kokoluokasta taatusti jo useamman vuoden, kelpo karjalanpiirakan kokoluokkaan. Massaa otuksella oli huimasti enemmän kuin yksivuotiaalla kohdeyksilöllä - lirkissä oli kuitenkin koon 32 koukku, siima oli hiuksenohut ja kaikki kamat jossain puolen kilometrin päässä rannalla. Ainoaksi hienosäädön mahdollisuudeksi jäi vaihtaa kokonainen toukka puolikkaan tilalle. Tässä olisi hyvät mahdollisuudet joko piikkikampelasaagan eeppiseen loppuhuipennukseen tai totaaliseen mahalaskuun.

Syötti ja painotkin katosivat yhdellä haukkaisulla näkymättömiin suureen suuhun - tartutus ja kiinni oli! Äärimmäisen varovaista uittelua jossain monen metrin päässä häämöttävää rantaa kohden, matalassa kalan nosto hiekalle ja totaalinen tyrmistys. Mikään määrä itsepetosta ei saanut soikeaa oikeasilmäkampelaa muuttumaan pyöreäksi ja vasenkylkiseksi - kala oli kuin olikin tavallinen kampela. Eihän tässä tiennyt pitäisikö itkeä vai nauraa, mutta nauru kuulemma pidentää ikää. Ja kalassa vietettyjä hetkiä ei kuulemma muutenkaan huomioida elonpäivien kokonaiskestoa ynnäiltäessä. Tosin epäilen että piikkikampelan kohdalla lukee hyvin pienellä fontilla, että ne hetket lasketaan päivien kokonaislukuun tuplana.

Jossain vaiheessa nouseva tuuli teki lirkkimisestä epämiellyttävää, mutta samaan aikaan kirkastunut tähtitaivas kruunasi illan. Ei tämä öinen rannoilla rymyäminen ihan tyhmää ollutkaan, tätähän pitäisi harrastaa useamminkin. Ja vaikka jossain vaiheessa olin taas vahvasti sitä mieltä, että sai olla viimeinen reissu piikkikampelan perään, eiköhän viimeistään ensi syksynä kokeilla tätäkin lajia taas.

Uutta yritystä 28.8

Edellinen ankeriasyritys painoi vielä silmäluomissa, kun suunnistimme Henkan kanssa Vanajaveden äärelle samoin aikein. Henkka ei mikään aktiivikalastaja ole, mutta pohjaonginta kuulosti sopivan passiiviselta - mikä ihana tekosyy syödä eväitä ja olla olematta tehokas tuntikausiin.

Paikan löytäminen ei ollut aivan yksinkertaista - reitin rannat olivat rakennetumpia kuin kuvittelin, eikä ystävällisyys ja avoimuus tällä kertaa avannut reittiä rantaan. Lopulta löytyi yksi kaistale, johon kukaan ei ollut mustasukkaisesti paaluttanut omistusoikeuttaan, ja joka vaikutti ihan kohtuulliselta kalastukseenkin.

Onget veteen ja peffat penkkiin, kyllä te lukijat tietänette miten homma etenee. Ankeriaan ongintaan toki liittyy tavanomaista värikkäämpää folklorea, jossa neuvotaan liottamaan sianvereen upotettua ranskanleipää sukkahousuissa houkittimena tai käyttämään milloin ehdottoman tuoreita, milloin taas yhtä ehdottoman hapantuneita syöttikaloja. Meiltä amatööreiltä sekä veret, ranskikset että sukkahousut olivat jääneet kauppaan, olimme kelaonkinemme ja salakoinemme mäskäämättömillä apajille, joten ihmekö tuo, ettei mitään kokemusta kummenpaa kertynyt. Mutta alun sekoilua lukuunottamatta kokemus olis taas vahvasti plusmerkkinen - kaipailin oikeastaan vain makuupussia, ja mahdollisuutta jäädä mestoille koko yöksi. Ehkä ensi kerralla.

Ravustukseksi meni 20.8

Ankeriaan aktiivikalastus Suomessa on muuttunut viime vuosien aikana täysin esoteerisestä salatieteestä keskikohtalaisen pienen piirin harrastukseksi. Matka suurten massojen suosikkilajiksi siikaonginnan tapaan taitaa jäädä toteutumatta, sen verran huterat kotimaisen ankeriaan tulevaisuudennäkymät ovat. Kannat ovat kaikkialla laskussa, uhanalaisuusarviot huutavat punaista, emokalat saadaan kutemaan hormoneilla, mutta kukaan ei tiedä mitä poikasille pitäisi syöttää. Aasialainen uimarakkoloinen, vesistönrakentaminen, muutokset plantonin koostumuksessa - paljon epävarmuutta, vähän vastauksia.

Hieman ristiriitaisissa tunnelmissa otin kutsun ankeriasongelle vastaan. Pohjaonginta on kivaa, uusien ihmisten tapaaminen on kivaa ja uusien paikkojen katsastaminen samoin. Käsitellään ongelmat sitä mukaa kuin niitä ilmenee, eivätkä meikäläisen kalastelut ole yleensä muodostuneet uhkaksi kalakannoille.

Suunta oli tällä kertaa Inkoontietä länteen päin, näyttämö sijaitsi Karjaanjoen varrella. Oppaaksi lupautui kaverinkaveri, paikallinen aboriginaali Nikke, joka osoittautui helvetin kovaksi kalamieheksi ja kaikin puolin mukavaksi tyypiksi. Kahvit huiviin, syötit likoon ja odottamaan. Nikke irroteli illan aikana muutaman lahnan ja pasurin matokoukuista, omat tarjoukseni hävisivät tasaisin väliajoin ja vähin äänin koukuista. Rantavedessä näkyi pieniä kiiskiä ja ahvenet (tai kuhat) piinasivat heittokantaman tuolla puolen pikkukaloja. Alkuillasta koetimme vähän heitellä jigiä, mutta pian rantaan laskeutui niin totaalinen säkkipimeys, että ainakaan heittelystä ei tullut yhtään mitään. Rantavedessä alkoi pimeällä näkyä rapuja, ja näitä aloin epäillä syyllisiksi syöttien katoamiseen. Lopulta yksi jäi kiinni itse teossa, sotkeuduttuaan suuosistaan kuiteusiimaan. Siihen rajoittuivat meikäläisen saaliit tällä erää, joten eipä tarvinnut pohtia ankeriaanonginnan etiikkaa kuin teoriatasolla. Ja mikä parasta, ankearias tuli tälläkin reissulla upotettua jonnekin syvyyksiin.