Kaikki tiet vievät Porlaan 16.9

Viikonlopun työmatkan paluureitti koukkasi toiveestani Lohjalla, jossa päätin vielä toistamiseen yrittää viisipiikkiä elämänpinnakseni. Jossain mieleni sopukoissa ajattelin, että viisipiikit olisivat nyt lopettaneet kutunsa ja tankkaisivat talven varalle, mikä kenties lisäisi niiden motivaatiota nielaista minunkin pyyntöni. Edellinen reissu oli merkitty aikakirjoihin pitkän miinusmerkin kera, mutta nyt olin varautunut matkaan kevennetyllä vapakalustolla, viritetyllä koukulla ja rekkakuormastollisella nöyrää mieltä. Uusi kalusto toimi oikein mainiosti: vapana toimi itse asiassa kookkaan ongenkohon antenni ja koukku oli hiottu puoleen alkuperäisestä paksuudestaan läpäisevyyden maksimoimiseksi. Setin herkkyys oli aivan eri sfääreissä ja syöttiin loihditut koreografiat näyttivät ainakin omaan silmääni todella hyviltä. Kalathan sen lopullisen arvosanan tietysti antavat ja siinä kohtaa homma menikin metsään: vedenpinta oli todella alhaalla ja kalat ties missä. Liekö viime päivien ja viikkojen runsailla sateilla ollut osuutta asiaan vai kuuluiko altaitten tyhjennys ja huolto Porlan vuodenkiertoon - sitä emme saa ehkä koskaan tietää. Muutamia viisipiikkejä näkyi, mutta ne olivat joko toivottoman pieniä tai vielä pienempiä. Muutama kontakti tuli niihinkin, ja uskon vakaasti, että tällä varustuksella on mahdollista napata kyseinen kala, kunhan vähän suotuisammat olosuhteet siunaavat projektia. Tunnin verran jaksoin tätä lystiä tällä erää - vaikka lopputulos oli edelliskerran toisinto, tuntui homma kuitenkin menneen eteenpäin, eikä liki toivottmissa olosuhteissa epäonnistuminenkaan kirvellyt niin pahoin. Ehkä loppuvuodesta tulee vielä jotain kokeiltua, mutta tuskin sentään enää viisipiikkiä.

Kyllä se on vaan todettava, että onnistumiset tai niiden puuttuminen vaikuttaa motivaatioon kovasti. Aikaa edellisestä pinnasta on taas vierähtänyt kuukausitolkulla, ja ilman kesällä noussutta kuhaa olisin varmaan pakannut onget ja virvelit jo talviteloille. Nyt pieni lirkkivehkeiden setti vastustaa yhä kohtaloaan ja kelaonkivehkeetkin kurkkivat nurkan jos vaikka saisi aikaiseksi lähteä madejahtiin. Mutta kotoisten kalojen vaikeusasteen huima kohoaminen on väkisenkin kääntänyt ajatukset muille maille (vaiko vesille?), jossa biodiversiteetti on ihan toista luokkaa ja jokainen laji on uusi elämänpinna. Autottomalle ja loputtomien velvollisuuksien painamalle Pirkanmaa ja Malediivit ovat lähestulkoot yhtä hankalasti saavutettavissa, joten uhka Suomen kaloille rajoittuu yleensä ottaen pääkaupunkiseudun joukkoliikenteen kattamalle alueelle. Onhan sitä siinäkin, vielä ainakin karppi, siika ja siloneula täysin mahdollisia saaliita. Seuraavaksi täytynee kuitenkin vielä yrittää kivennuoliaista mummolareissun yhteydessä ja appiukon autolla.

Siloneulaa mä metsästän 15.9

Hankoniemelle suuntautuvan työkeikan kylkiäisenä tuli mahdollisuus kokeilla Itämeren kalaston mereisimpien edustajien narraamista. Koska matkan painopiste oli muualla kuin kalastuksessa, päätin rajallisen aikaresurssin takia kerrankin keskittyä johonkin, tässä tapauksessa etsimään rantavesistä siloneulaa. Tvärminnen eläintieteellisen aseman akvaarionäyttely tosin sai allekirjoittaneen välittömästi lipsumaan valitusta linjasta: jos särmäneula, härkäsimppu tai kampela osuisi tielle, sitäkin olisi lupa yrittää. Ilta pimeni ja pimeyttä piisasi aivan eri tavalla kuin valosaasteisella pääkaupunkiseudulla. Vanhankaupunginlahden masentavaan sameuteen tottuneelle veden kirkkaus oli huikea, vaikkei epäilemättä vielä likikään varsinaisten valtamerten tasoa. Mereistä elämääkin piisasi, tosin pääasiassa selkärangatonta sellaista. Pintavedessä keijuvien korvameduusoitten aavemaiset hahmot ja taskulampun valokeilassa vaaleanpunaisina heijastuvat leväkatkarapujen verkkosilmät olivat kuin näkyjä toisesta maailmasta - ja sitähän ne tosiaan olivatkin. Kaloja näkyi lähinnä ruovikkoisen lahden puolella, ja ne olivat uneliaita ahvenia tai vähän rauhattomampia särkiä. Joku yksinäinen kolmipiikkikin yllätettiin yöuniltaan, mutta muuten kaikki simppumaiset tai kivinilkkamaiset muodot osoittautuivat toiveikkaiden lajikalastajanaivojen kuvitelmiksi. Kaikki lupaavannäköiset siloneulamaiset pätkätkin olivat lopulta lehtiruoteja, jouhilevää tai muuta roskaa, jota tämä kala niin onnistuneesti jäljittelee. Olemattomasti saaliista huolimatta ei ollenkaan huono reissu, hienoja muistoja.

Näkymä ulkoilmatoimistosta. Huonomminkin voisi olla.



Aseman seinältä bongattu.

EDIT. Myöhemmin kuulin, että samoihin aikoihin jossain päin Hankoniemellä oli ollut varsinaiset putkisuukalojen ja kampelanpoikasten kokoontumisajot. Taas oli mies väärässä paikassa väärään aikaan :)

Käsinkalastelua 11.9

Reilu kuukauden tauko kalastushommista ja nyt alkaa jälleen poltella päästä kokeilemaan onneaan. Välillä on elämässä pitänyt nostaa muita juttuja harrastustoiminnan edelle ja talvikauden ajan tämä marssijärjestys säilynee. Mutta jossain odottaa taas kevät ja sen myötä uusi kausi. Vanha ei toki ole vielä ihan kokonaan ohi, ja lähitulevaisuudessa siintää työreissu, jonka yhteydessä voisi koettaa kartuttaa kauden eliksiä muutamalla hienolla pinnalla. Tähän orientoiduttiin lähilutakolla lasten kanssa ulkoillessa. Lammikon piikkikalat olivat huomiotaherättävän vaisuja: ensin olin ylpeä saatuani tulitikun mittaisen kolmipiikin kiinni pelkällä paljaalla kädellä, kunnes totesin, että viisivuotiaan tyttönikin väijymiskyvyt riittäisivät tänään. En tiedä vieläkään, mikä kaloja vaivasi. Hapen vähyys tuntui uskottavalta, kun piikit roikkuivat pinnan tuntumassa vinottain ja rättiväsyneen oloisina, tai sitten jokin lähistöltä valunut kemikaali. Alajuoksulla päin kalat olivat ihan normaalin oloisia, eikä kolmipiikkejä ollut mitään jakoja koppaista mukaan pelkällä kouralla. Outo juttu. Saalis kolme kolmipiikkiä, lisääkin olisi varmaan tullut, mutta ei nyt huvittanut uittaa kättää vedessä, joka sai kalat noin huonovointisiksi.