Karppi! 17.8

Lajikalastajat korostavat usein harrastuksensa kaloja tasa-arvoistavaa vaikutusta. Totta onkin, että mahdollisimman suurta lajidiversiteettiä havitteleva saa hienoja elämyksiä sinteistä, joita ei ruokapöydässä tai perinteisen urheilukalastuksen piirissä juuri arvosteta. Samaan hengenvetoon on kuitenkin syytä todeta, että kyllä harvinaisuus- ja vaikeustaso vaikuttanee useimpien lajikalastajienkin ajatteluun, arvoasteikko vain saattaa olla toisenlainen kuin perusonkijalla. Joku ottaa elämäntehtäväkseen saada sulkavan, toisen ylevä tavoite on kampela ja kolmannen pyhä tehtävä pyydystää karppi.

Karppi ei ole turistionkijan laji, joku viisas on todennut. Kalojen vähäisyys, ennakkosyöttämisen tarpeellisuus ja lajin suosima pimeä vuorokaudenaika varmistavat, että sattumakarppin todennäköisyys muille kuin hannuhanhille on aika pieni. Turistikalasteluun - lyhytjänteiseen paikanvaihtoon ja muuhun soveltamiseen - on tullut ehkä itsekin sorruttua.

Nyt karppia koetettiin (taas) lähestyä kaikkia taiteen sääntöjä noudattaen. Ennakkosyöttäminen aloitettiin viikkoa etukäteen ja mestoille pyöräillessä hupenivat paitsi mäskisäkit, myös fillarin ja vyötärönseudun vararengas. Jottei mäskääminen menisi hukkaan, oli pyydetty ja saatu lupa tarvittaessa käyttää jopa viikonlopun molemmat illat karppia väijyen.

Mäskäysreissuilla pyörän peräkärryn kyydissä ulkoili usein jälkikasvu, mutta lauantaina se oli lastattu täyteen kalastusvälineitä ja muuta rekvisiittaa. Vähän ylläpitomäskiä, perään pari pohjaonkea boilieilla ja koho-onget maissisyöteillä. Eväsleipiä ja termariteetä. Laskeva aurinko, aavistuksenomainen suokaasun aromi, tuulessa huojuvat rantapusikot. Tätähän se taas oli. Tällä kertaa ongintaa kuitenkin säesti itikoitten tai kerttusten kuoron sijaan samaan aikaan järjestetty Weekend festival. Ilmeisesti päälava antoi meidän suuntaamme, sillä sekä musiikki että yleisön möykkä raikasi harvinaisen selkeästi Kyläsaaren yöhön. Saipahan ainakin kuunnella teknoa karppia onkiessaan - yhdistelmä oli niin pähkähullu, että hihittelin sille kuin vähä-älyinen moneen otteeseen illan aikana.

Kalojen suhteen ilta oli vaisu. Joskus aikaisemmin pitkäaikainen mäskääminen samoilla kohdilla oli tuottanut muovikassillisen sorvia, pasureita ja lahnoja, mutta nyt vain muutama yksittäinen kala nappasi vaniljamarinoituihin maissinjyviimme. Olipahan runsaasti aikaa pohtia, olisiko syöttimaissien mauste aito vanilja vai kenties sittenkin vaniliini  - ja muistuttaisiko näistä kahdesta Madagaskarilaisen orkidean siementen aromi vai puunjalostusteollisuuden sivutuote enemmän karpin luontaista mieliruokaa. Totta puhuen kalarintaman hiljaisuus ei varsinaisesti nostanut uskoa karpin saamiseen. Ajatukset alkoivat suuntautua jo salavihkaa tuleviin sessioihin kun alkoi tapahtua.

Allekirjoittanut ja kauden luultavasti hienoin saalis

Pimeää yötä valaisivat kilpaa festarialueen neonvalot ja veden pinnalla kelluvien kohojen valotikut. Yksi niistä alkoi vähän ennen puoltayötä liikkua selvästi jonkin muun kuin tuulen tai virtauksen voimasta. Pyysin Sakaria ottamaan kalan ylös, mutta vastanykäyksestä huolimatta koho jatkoi rauhallista seilaamistaan. Hetken aikaa vallitsi epätietoisuus, missä vavassa kala oikein oli - nykäisin ensiksi käteeni osunutta ja silloin kohoon tuli liikettä. Kättelystä asti oli selvää, että nyt oli kiinni joku pasuria väkevämpi kala. Ja tietysti se oli valinnut kaikkein hentoisimman ongen. Jännää siis riitti, ehkä liikankin kanssa. Kala kävi muutamaan otteeseen pyörähtämässä pinnassa, mutta lajista ei voinut olla varma. Jospa se olikin valtava lahna? Ruumiinmuoto ei kylläkään täsmännyt lahnaan, rantaan asti erottuneet suomut poissulkivat suutarin. Jossain vaiheessa kahlasin rantaryteikön reunaan, josta pääsin väsyttelemään kalaa suhteellisen selvillä vesillä. Haavikin ihme kyllä löytyi pimeydessä, ja lopulta haavitsin kalan saappaanjuuresta. "Karppi!" huusin yöhön, yhtä paljon toivomuksena kuin toteamuksena. Vasta rannassa oli pakko uskoa, että kyllä se karppi oli, kaunis ja juuri sopivan kokoinen suomukarppi. Kaksi vuotta kestänyt karppiprojekti oli saanut arvoisensa päätöksen. Festarialueelta kuului huikea hurraahuuto.

Konjakkeja kuksasta siemaillessa saimme vielä toisen lähdön. Tämä kala ei ikävä kyllä suostunut tulemaan rantaan saakka, mutta Sakari arveli otteiden perusteella senkin olleen karppi. Kyllä niitä siis siellä on, muitakin kuin tämä yksi. Kokemus oli oikein myönteinen, ja epäilemättä karppia tulee tämän jälkeenkin lähdettyä onkimaan. Karppiharrastuksen vähäisyyttä Suomessa on ihmetelty ihan aiheellisesti, mutta ainakin nykyisellään tie karpinonkijaksi tuntuu olevan niin kivinen, että vain kaikkein onnekkaimmat, taitavimmat tai itsepäisimmät jaksavat yrittää riittävän kauan päästäkseen hommasta jotenkin jyvälle ja saadakseen edes sen ensimmäisen kalan. Kiinnostavaa nähdä, miten tilanne kehittyy tulevien vuosien ja vuosikymmenten mittaan: tuleeko karpista haitallinen vierasaji, sopuisa uusi täysivaltainen jäsen suomalaiseen kalalajistoon, kalastajien uusi suosikkilaji vai jotain ihan muuta.

Venäläinen ilta 2.8

Viime syksynä vanha kotikaupunkini Kuopio istutti keskustansa Valkeisenlampeen (paikallisten suussa tunnetaan lisänimellä Pommi-Valkeinen) sampia. Tämä lampi oli meikäläisen nuoruudessa kalastusharrastuksen päänäyttämö, joten paluu juurille oli väistämätön. Ostoskärryjen, hetekoitten ja talvisodan aikaisten lentopommien lisäksi lammen pinnan alla kerrottiin aikoinaan lymyilevän ainakin Kalevalaisten kalavaleitten kokoisia haukia, (kirjo)lohia, siikoja, ankeriaita, nahkiaisia ja rapuja. Näistä en koskaan tehnyt pienintäkään havaintoa, mutta hauki, ahven, särki, salakka ja suutari kuuluivat ihan todistetusti lammen kalastoon. Ja nyt siis myös sampi. Vaikka Itä-Suomessa epäilemättä oltiinkin, on sammen tottunut sijoittamaan mielikuvissaan vielä reilusti idemmäs, jonnekin kauas Venäjän suurille joille. Suomen kalastoon ei laji ole tainnut koskaan luontaisesti kuulua, mitä nyt oli joskus harhaillut rannikolla.

Kalojen olemassaolosta ei ollut epäilystäkään, korkeintaan jossain takaraivossa pohdin tokko ne olivat talven jälkeen vielä hengissä. Oli jokseenkin vaikea suhtautua vakavissaan ajatukseen lähteä onkimaan sampia keskellä kesää ja Kuopiota. Taustatutkimusta oli tullut toki tehtyä ja ainakin muualla maailmassa sampia näemmä pyydettiin pohja-ongilla. Syöteiksi suositeltiin ravunpyrstöjä, mätiä ja muuta sellaista tavaraa jonka mäskääminen suurina määrinä sopisi epäilemättä paremmin tsaarien kuin normaalin palkansaajan kukkarolle. Muuten touhu oli yksinkertaistettuna petokalojen pohjaongintaa, johon sopi ottaa malli vaikka ankeriaan tai mateen vapapyynnistä. Särkikalojen makumieltymykset lienevät sen verran erilaiset, ettei vaniljalla maustettujen maissinjyvien tarjoaminen sammelle kannattane. Tai mistä sen tietää, tuskin ne mainitut maissinjyvät muistuttavat mitään karppienkaan luontaista suuhunpantavaa...

Konservatiivisella katkarapulinjalla kuitenkin lähdettiin liikkeelle. Pyrstöt otettiin talteen ja loput ravuista jauhettiin lihamyllyn läpi mäskiksi muutamaan kotikutoiseen feederin korvikkeeseen. Illalla kalaan lähtiessä totesin katkaravunpyrstöjen menneen ns. parempiin suihin, mutta onneksi onkimadot eivät olleet kelvanneet kenellekään. Toivoin vain, ettei illan keisarillisten päätähtien makuaisti olisi liian kultivoitunut tavallisille tunkiolieroille.

Suutari on kyllä kaunempia suomalaisia kaloja, salamalla ja yhdellä kädellä otettu kuva sen sijaan kamala.

Paljon oli Valkeisenlampi muuttunut, pääosin ihan hyvään suuntaan. Nyt siinä saattoi kuvitella vaikka kastautuvansa ilman pelkoa järvisyyhystä tai muusta hyppykupasta, ja rakennetulta kivilaiturilta oli silkkaa luksusta heittää onget pyytämään. Eihän se mikään Volga edelleenkään ole, mutta nykymuodossaan siellä saattoi kuvitella jopa sammen kaltaisen eliittikalankin viihtyvän. Ehkä siperian kasvatit kokisivat muutoksen jopa elintason nousuna. Joku paikallinen onkisälli tavoitteli perholla(!) istarikirjolohia ja poikkesi hetkeksi juttusille. Utelin sammenpyynnistäkin, mutta niitä ei ilmeisesti juuri kukaan paikallinen varta vasten tavoittele. Jossain vaiheessa toisella puolen kaupunkia juhlittava paikallinen rokkifestari päättyi ja taivaalla räiskyi ilotulitus. Paukkeen keskellä toinen pohjaonki viestitti että illan pimentyminen oli huomattu myös veden alla. Itsekseen, säkkipimeässä ja tietysti ilman otsalampua saattoi hetken aikaa kuvitella väsyttävänsä itse sampea. Tämä jalo eväkäs oli kuitenkin vuodessa pahan kerran suomettunut ja osoittautui suorastaan työväenluokkaisesti suutariksi. Laji ei sinänsä ollut suurikaan yllätys, noita oli joskus kalastusharrastuksen alkuaikoina tullut saaliiksi useita. Jostain syystä kaikki kohdalleni osuneet Valkeisen suutarit ovat aina olleet todella kookkaita, yhtään pienokaista en sieltä ole saanut edes vahingossa. Aikanaan saamieni suutareitten keskipaino oli varmaan toista kiloa, kunnes piikkimonninpyynnin sivussa nousseet kämmenenkokoiset lajitoverit romuttivat hienon tilaston. Hieno saalis iso suutarikin on, mutta akateeminen mielenkiinto sammenpyyntiä kohtaan jäi elämään. Olikohan mato kuitenkin liian rahvaanomainen syötti? Olisikohan pitänyt tarjota kultakoukussa lohenmätiä (ehkei nyt sentään kaviaaria) ja termariteen sijaan hörppiä rannassa venäläistä shampanjaa?

40! 11.7

Kalastuspäiväkirja näyttää olleen pitkähköllä kesälomalla - nyt kesäloman mentyä, lienee soveliasta vähän päivittää kesän tapahtumia. Mikäs siinä, kun on jotain kirjoittamisen arvoista.

Kivennuoliaisen myötä allekirjoittaneen elikset suomalaisesta kalafaunasta siirtyivät uudelle kymmenluvulle 40+. Isot Pojat tunnetusti pyytävät vastaavia ja vielä isompiakin lajimääriä kalenterivuodessa, mutta meikäläisen kapasiteetilla voi vain tyytyväisenä myhäillä, kun lajit on saanut kasaan tähänastisen elämän varrella. Vaikka jokainen uusi laji on ollut muikea tuttavuus ja paljon enemmän kuin pelkkä pinna lisää lajilistaan, on tasakymmenissä tiettyä symboliikkaa ja siksipä lienee paikallaan naputella sen kunniaksi hieman tavallista pitempi vaikerrus Kalastuspäiväkirjaan.

Kuinka kaikki alkoi.

Tämä nurkka näyttää jo aika tarkkaan pyydetyltä

Oli kesäinen päivä 7.7.1996, kun keksin lajikalastuksen. Kotiin jaettavan Savon Sanomien (ja ymmärtääkseni aika monen muunkin sanomalehden, esim. Hesarin) välissä ilmestyi tuolloin mainos, joka leppoisan lomakauden henkeen kalasteli lukijoitten huomiota esittelemällä sivun verran Suomen kaloja. Vastoin alakulman ohjeita en ripustanut sivua kesämökin huussin seinälle, vaan aloin hetken mielenjohteesta värittää mustiksi saamiani kaloja. Jossain vaiheessa sattumalta saatujen uusien kalalajien mustaaminen muuttui enemmän tai vähemmän määrätietoiseksi uusien lajien hakemiseksi. (Vielä hauskempi tietysti olisi ollut, jos uudet lajit olisi saanut esiin niistä mustista silueteista, vaikka raaputtamalla kuin Ässä-arvassa. Olisikohan tässä kaupallista potentiaalia?) Jonkin aikaa harrastus jäi elämän muilta kiireiltä vähemmälle, mutta viimeiset kolme vuotta on uusia lajeja etsitty ja saatukin mukavasti.

Se on siinä, 40. suomalainen kalalaji

Kolmas kerta toden sanoo
Kivennuoliainen välttelin meikäläistä hyvällä menestyksellä jo kolmatta vuotta. Paikka ja tekniikka olivat olleet tiedossa jo pitkään, mutta ajoitus taisi tökkiä. Ehdin itse käydä samoilla mestoilla kahdesti aiemminkin, pimeään mieltyneitten nuoliaisten kannalta sopivan synkkään, mutta aivan turhan sateiseen ja tulvaiseen syysaikaan. Nyt olin jo hyvissä ajoin päättänyt muuttaa lähestymistapaani ja panostaa mahdollisimman vähäsateiseen aikaan, jolloin vesi olisi toivottavasti matalalla ja kirkasta. Heinäkuussa alkoi pimeyttä piisata uskoakseni kivennuoliaisille riittävästi, joten siinä vaiheessa kun intuitio viestitti oikean ajankohdan olevan käsillä, piti laittaa kotoapoistumislupa-anomus vetämään. Hyvissä ajoin suunnittelemalla saa auton yleensä jostain lainaksi tai kyydin muuten järjestymään pitkän matkan kalareissuille - hetken mielenjohteen ilmeisin huono puoli kävi selväksi marssiessani lähimpään vuokraamoon. Autonvuokra ja bensat kustansivat karvan verran alle satasen, joten ehkä viisigrammaiseksi arvioimalleni nuoliaiselle tuli kilohintaa huikeat 19 830 euroa. Onneksi ei tullut useampaa, olisi loppunut rahat kesken, kuten entinen mies totesi laskettuaan Lapin lohensa kilohinnan. Itse onnistuin tosin puolittamaan kilohinnan onkimalla vielä toisen nuoliaisen, joka antautuikin paljon helpommalla kuin lajinsa ensimmäinen edustaja. Näinhän se yleensä menee - kun ensimmäinen lajinsa edustaja on kuivilla, tempun toistaminen on kuin taikaiskusta helpompaa. Oliko se sitten kaiken vaivan ja rahanmenon arvoista? Tuskin minun sitä tarvitsee kertoa. Lajikalastajat tietävät että kyllä se oli, ja muut voivat pyöritellä silmiään ja kiittää onneaan, etteivät ole sortuneet tähän nimenomaiseen hullutukseen.

Kukaan ei ole niin kateellinen kuin metsästäjä - paitsi kalastaja
Usein kalastajia pidetään kateellisuuteen ja kyräilyyn taipuvaisena joukkona - eikä ehkä ihan aiheetta. Siksi onkin ollut ilahduttavaa seurata lajikalastusharrastuksen myötä itänyttä uudenlaista ja avointa kalastuskulttuuria, jossa ihan kysymättäkin jaetaan toisille tietoa lajien pyyntipaikoista ja -menetelmistä. Risto Hiekkavirta kitetytti taannoin facebookin Fongaus -ryhmässä ajatuksen niin hyvin, että lainaan sitä tähän: "ajatuksena on. että laitetaan kalapaikat kiertoon. on paljon innokkaita varsinkin nuorempia, vielä kenties kokemattomia kalamiehen alkuja, joilla intoa on, mutta ei aina niitä "tietäviä" oppaita. varsinkin meillä vanhemmilla konkareilla on se pinttynyt periaate, et perkele, tää paikka pidetään omana tietona. sitten joskus, kun vapa on vaihtunut harppuun, ja tuolta jostain katellaan niille omille vanhoille hyville paikoille, ei siellä olekkaan ketään. emme me niitä mukaan saada. joten jatkajia tarvitaan. ei merestä kalat lopu". Tähän minulla ei taida olla oikeastaan mitään olennaista lisättävää. Tässä voisi olla myös hyvä hetki kiittää blogeihinsa kirjoittelevia muita kalastajia: sekä faktatiedon että inspiraation lähteenä Juha Salosen "Elämä minun silmin (Taimen minun silmin)", Vesa Karsikkaan "Unelmahommeja", Antti Saarikosken "Heittokala Tarantella" ja Kalakerho Siloneulan blogi olivat aikoinaan vertaansa vailla - nykyään hyviä blogeja on toki muitakin, facebookin Fongaus -ryhmä ja -sivu ovat aktiivisia ja lajikalastukseen törmää painetuissa edioissakin. Itsekin voin tämän kivennuoliaispaikan jakaa eteenpäin, joten jos kyseinen laji vielä puuttuu, rohkeasti vaan kysymään koordinaatteja.

Illan toinen

Fongaus on suurempaa kuin kalastus
Tämä on facebookissa toimivan Fongaus -sivuston otsikko, jonka moni muukin lajien perässä juokseva kalamies varmasti allekirjoittaa. Koko fongaustouhu on ainakin Suomessa vielä nuori kalastusmuoto, mutta laji saanut paljon näkyvyyttä ja vauhdilla uusia ystäviä. Siinä sivussa se muokkaa koko kalastusharrastusta ja yleisemminkin suhtautumista kaloihin ja vesiluontoon. Kalamaratonin tulosten uutisointi muistuttaa pääkaupunkiseutulaisia (ja nykyisin myös Kotkalaisia ja Joensuulaisia) ainakin kerran vuodessa (tai sprinttimaraton mukaanlukien, kahdesti) paikallisen vesielämän monimuotoisuudesta. Mustatäplätokkoja onkimalla ei tätä vieraslajia kenties hävitetä vesistämme, mutta lajin nimikko-onkikisan tarkoitus lienee ollutkin tehdä haitallinen vieraslaji yleisemmin tunnetuksi ja siinä myös onnistunut. Lajikalastajien kasvava joukko on sekä kirjoituksillaan että epäilemättä myös ääneen vaahtoamalla ihan huomaamattaan nostanut lähipiirinsä tietoutta kotimaamme kalastosta ja sen ominaispiirteistä. Vielä toistaiseksi lajikalastajat - esimerkiksi allekirjoittanut tämän kivennuoliaisen tapauksessa - saavat tietoa ja ideoita harrastukseensa viranomaisten raporteista, mutta suunta saattaa jo olla kääntymässä, kuten taannoinen, pitkälti harrastajavoimin toteutettu Vantaan pienvesien kalaston kartoitus osoitti. Lintuharrastajat tuottavat jo tutkijoiden käyttöön valtavat määrät dataa lajiston esiintymisestä, muutoksista, fenologiasta ja monista muista ilmiöistä. Ehkä jonain päivänä myös suomalaisten lajikalastajien havaintojen pohjalta laaditaan artikkeleita kansainvälisiin tieteellisiin sarjajulkaisuihin ja niitä käytetään vesistöihin liittyvän päätöksenteon tukena.