maanantai 6. toukokuuta 2013

Siikakauden loppukiri 3.5.2013

Hinku siikaongelle oli niin kova, että huomasin pyöriväni täysin valveilla sängyssä jo ennen herätyskellon soimista. Siikakuume tuntuu olevan tarttuvaa sorttia, sillä Sakari oli saanut mukaansa lankomiehensä Petrin ja tämän viisivuotiaan Urho-pojan.

Tällä kertaa päätimme kokeilla kumisaappaittakin saavutettavaa Takaniemeä, jonka maine
siikapaikkana oli kovaa luokkaa. Yksin emme täälläkään joutuneet olemaan, mutta tähän mennessä lienee jo tullut selväksi, että meikäläisen käsitykset tungoksesta kalapaikoista ovat muodostuneet Lauttasaaren sillalla tai Vanhankaupunginsuvannon Pornaistenmuurilla pahimpiin ruuhka-aikoihin. Valtasimme reviirin niemen kärkeen ja kamojen levittely oli tuskin saatu valmiiksi kun yksi vavoista alkoi nykiä. Kohta Sakari huutelikin tunnistusapua, saalis nimittäin osoittautui siian sijaan kivinilkaksi. Yksi kivinilkka menisi vielä tuurin piikkiin, mutta Sakari kunnostautui onkimalla aamun aikana toisenkin luikeron. Kohdekalan suhteen oli niukkuutta jaossa, vieressä onkineet paikalliset kertoilivat kuinka viikko sitten olisi samassa ajassa saanut siikoja täyden tusinan, mutta nyt oli hiljaisempaa. Aamuun mahtui yksi kunnon syöntipiikki, jonka seurauksena meillä oli Sakarin kanssa molemmilla kalat kiinni, ja molemmat onnistuimme ne myös kämmäämään. Rannan profiili oli sen verran loiva ja pohja rikkonainen, että kalojen ylösotto olisi vaatinut lopussa rivakkaa kelaamista ja muutenkin määrätietoisia otteita. Nyt kalat saivat sotkettua siimat kivikkoon tai leviin ja vapauduttua. Vaikka Takaniemessä tuntuikin kalaa olevan, oli paikka selvästi ikävämpi kalastaa kuin silokallioinen verrokkimesta. Aamun ainut ylöstullut siika sätki rantaan ilman mitään ennakkovaroitusta matojentarkistuskierroksella. Tsempin puutetta ihmetellessäni totesin myös madon killuvan koskemattomana koukussaan ja tapsin kasvaneen selittämättömästi parimetriseksi. Olin onnistunut saamaan jonkun toisen karkuuttaman siian, sen sotkeuduttua irtonaisena liehuneesta tapsista omaan siimaani. Päivän teemaan sopivasti tämäkin meinasi karata rannassa ja olisi ehkä toistamiseen päässyt jatkoajalle ilman urhoollisen haavimiehen väliintuloa. Tämän episodin jälkeen tosin aikuisten haaviminen kiellettiin havaksen kalaisan hajun takia. Onneksi keväinen siikaretki merenrantoineen, lintuineen ja eväineen tarjoaa lähes loputtomasti virikkeitä ja tekemistä.

Reissun päätavoite tuli heikohkosta kalantulosta huolimatta saavutettua: kaikilla oli niin mukavaa, että seuraavana päivänä oli Urhon velipoikakin kuulemma vaatinut päästä siikaongelle. Sillä kertaa sama paikka luovutti nuorilleherroille kuusi kalaa - hienoa että pääsivät kokeilemaan kunnon syöntiäkin. Särkiä tai muita siikakauden loppumisen airueita ei vielä näkynyt tai kuulunut (elleivät kivinilkat sitten ole sellaisia), mutta luulen, että pohjaonki vaihtuu seuraavaksi silakkalitkaan

.