tiistai 29. lokakuuta 2013

Viva España! 14.-20.10

Lokakuu on usein nimensä veroinen: maa peittyy loskaan ja mieliala putoaa kilvan lehtien kanssa. Ennenaikainen talvihorrostelu on tietenkin suuri sääli: syksyhän on aivan mainiota kalastusaikaa. Viileät vedet sopivat kesähelteitä paremmin monien lajien pirtaan ja lisäksi eväkkäät vaikuttavat myös keräävän vararavintoa ennen talven tuloa. Jokusta puolivillaista kampelayritelmää lukuunottamatta oma aktiivisuus on loppusyksystä jäänyt kuitenkin vähäiseksi, joten vanhempien tarjous viedä perheemme mukanaan Espanjan aurinkorannikolle toi piristysruiskeen myös kalastusharrastukseen.

Vanhoja ja uusia tuttavuuksia
Tummasargi - temperaattisten merien pohjaonginnan perussettiä
Kalastus tapahtui kokoperheen etelänmatkan ohessa, joten tunteja ei paljon kertynyt ja yövalvomiset ynnä muut limboilut oli viisainta tällä kertaa unohtaa. Sain silti viikkoon mahtumaan yhden puolipäiväisen opastetun venereissun, jonka toteutus oli alansa terävintä kärkeä. Reissu alkoi makrillinpyynnillä, joka muistutti kotimaan kalastusmuodoista lähinnä silakanlitkausta, merkittävimpinä eroina taajaan tapahtuva paikanvaihto ja parvien etsintä kaikuluotaimen avulla, mieluiten välivedessä pyörivät kalat sekä litkojen isot, kimalteilla somistetut koukut. Koreografian mukailin keväisiltä silakkavesiltä ja sainkin yhden hevos/piikkimakrillin - eikä taatusti ollut silakkaa isompi. En ehkä silti olisi heittänyt sitä kuvauksen jälkeen takaisin, jos olisin tiennyt sen lopulta edustaneen 1/3:aa veneemme makrillisaaliista. Makrillien yhteistyöhaluttomuus sai keulan kääntymään nopeasti kohti ulappaa. Ymmärtääkseni kalastimme mannerrinteen kohdalla - väitettä pohjassa olleesta koralliriutasta en taida niellä, mutta jonkinlainen kiviriutta siellä saattoi ollakin. Olosuhteet olivat erittäin miellyttävät: Välimeri oli liki peilityyni ja vuorovesikin liki pysähdyksissä, joten tuntuma 15 metriä alempana pyytäviin pohjaonkiin oli erinomainen. Omaan vapaani osui pääasiassa tuttuja tummasargeja ja pastelliahvenia, mutta myös muutama täpläsargi itselleni uutena tuttavuutena.
Hyvä esimerkki "sarvista" ja "lärpäkkeistä" (molliluikero)

Sillä on sarvet!
Parablenniuksen sarvet olivat pelkät tupsut silmien päällä
Luikerot ovat mahtavia otuksia - ainakin itse pidän kovasti näistä värikkäistä, sisukkaista ja uteliaista kaloista, enkä vähiten niiden nimen takia. Harmi, että varsinaisia luikeroita (Blenniidae) ei Suomessa esiinny lainkaan, ja lähimmät sukulaiset (tosin riippuu luokittelusta), teisti ja elaska, ovat nekin perusonkimiehen ulottumattomissa. Pohjakaloina luikerodien väritys voi vaihdella hämäävän paljon, ja käyttökelpoisimmat tuntomerkit ovatkin silmien päällä olevat "(tunto)sarvet" ja sierainten päällä olevat "lärpäkkeet" tai näiden puuttuminen. Fuengirolan uimarannan viereisen kivikasan koloissa asusteli parikin eri lajia. Isompi laji muistutti kuivilla erehdyttävästi luikeroa (Lipophrys pholis), ja ensimmäinen yksilö onnistui luikertelemaan takaisin vapauteen ennen lähempää tarkastelua. Toinen pääsi kuvattavaksi ja siellä sen otsassa kasvavat tupsut paljastivat sen oikeaksi lajiksi Parablennius pilicornis - muuten ensimmäinen saamani kala, jolla ei ole vakiintunutta (tai muutakaan) suomenkielistä nimeä.


Tursauksen turskatti!

Kuva on karsean huono, mutta kyllä se siinä on
Kalastaessaan tulee aika usein hankkiuduttua sellaisiin paikkoihin ja tilanteisiin, joihin tuskin olisi muuten ikinä päätynyt (enkä nyt viittaa pelkästään vaikeuksiin ja pulaan joutumisiin). Hyvä esimerkki oli eräskin aamu, jolloin huomasin lirkkiväni lähirannan kivikkoa sellaiseen vuorokaudenaikaan, jolloin liikkeellä olivat vain baareista palaavat ja paikalliset aamuvuorolaiset. Kanssalomalaisista himoleikkeilijät ja koirankävelyttäjätkin olivat vielä vuoteissaan - sitä se aikaero teettää. Ranta tarjoili (ilmeisesti) pelkkiä luototokkoja (Gobius paganeus), tosin rannalla joka kala vaikutti eri lajilta kuin edellinen ja osa vallan tieteelle tuntemattomilta. Äkkiä huomioni kiinnittyi yhdessä kivenkolossa liikehtivään suureen ja epämääräisen muotoiseen, mutta selvästi eläimelliseen hahmoon. Ensimmäinen ajatukseni taisi olla jonkinlainen isosimpun tapainen hyvin naamioitunut peto, mutta jalkojen juuressa simpukkasyöttiäni kohti kurkotti meritursaan lonkero! Vaikka mustekalasta voisi joku innokas kalastaja vääntää pinnan tai kulinaristi aterian, en itse ollut innokas koukuttamaan saati irrottamaan pääjalkaista koukustani ja tyydyin pelkkään valokuvaan. Ujo otus vetäytyi takaisin koloonsa ja hetken sitä ihmeteltyäni jatkoimme kumpikin toimiamme. Juuri tällaiset maagiset hetket tekevät luonnon tarkkailusta niin jännittävää - koskaan ei tiedä mitä seuraavaksi tapahtuu. Päivän luontoelämyskiintiö täynnä - ja kello oli vasta 7.30.

Kalaparatiisi? Kyllä! Ainakin fongarille.

Paluuta juurille
Ilmeisesti kultakeltti (Liza aurata)
Varhain lähtöpäivän aamuna suuntasin vielä kerran rantaan. Mereen laskevan puron laajenemassa olin jo monena päivänä ihmetellyt hopeisia pikkukaloja, lähinnä särjen tai salakan oloisia veijareita. Koska särki ei käsittääkseni esiinny lainkaan Iberian niemimaalla (paitsi nykyään ehkä ihmisen levittämänä) epäilin niiden olevan jotain kotoperäisiä espanjalaisia särkikaloja, joita onkin leegio erilaisia. Ne olivat polvensyvyisessä, kirkkaassa vedessä todella arkoja, eikä minulla ollut sen enempää kunnollista (=pitkää) onkivapaa kuin -matojakaan. Päätin kuitenkin kokeilla onkimista pullanmuruilla ja pysytellä matalana kyyryssä poissa kalojen näkökeltästä. Pullanmurut saivat lammikossa aikaan samanlaisen kuhinan kuin ruokintapapanat kirjolohialtaassa, mutta eivät pysyneet koukussa millään ilveellä. Päätin kokeilla, jospa kumimatokin menisi täydestä syöntikiihkossa, ja kelpasihan se - hetken päästä pieni hopeinen kala oli rannassa ihmeteltävänä. Keltti! Ilo ja yllätys oli taas kerran aitoa kuin lapsuudessa. Yksikään kaloista ei taatusti ollut isompi kuin virallisena mittakaukalona ja studiona toimiva eväsrasia, mutta niiden onkiminen oli silti ihan luvattoman hauskaa. Perhokalastusta vain joskus kokeilleena saatan kyllä kuvitella, että kirkkailla pienvesillä (pinta)perhostelu on tehty aika samankaltaisista aineista.

Reissun saaliit: luototokko (Gobius paganellus), molliluikero (Scartella cristata), hevos/piikki/sinipiikkimakrilli (Trachurus sp.), pastelliahven (Serranus cabrilla), tummasargi (Spondyliosoma cantharus), täpläpagelli (Pagellus acarne), Parablennius pilicornis, kultakeltti (Liza aurata).

Hevosmakrilli vai piikkimakrilli? Vai kenties sinipiikkimakrilli? Kylkiviivan piikit laskemalla se selviäisi, mutta tarkka lajinmääritys saanee odottaa vielä kylmempiä ja synkempiä talvi-iltoja
Fuengirolassa olisi ollut hyvä mahdollisuus kirjoahvenpinnaan (kuvassa käsittääkseni jonkin sortin tilapia). Lammikkokalat lienee kuitenkin syytä jättää rauhaan (ilman eri kehotusta, siis) niin kotimaassa kuin ulkomaillakin. Samassa lammikossa oli muitakin eksoottisia eväkkäitä: lapamonneja, imukarppeja, jokirauskuja...