Kaukaa haetut 16-30.6

Osoite vaihtui pariksi viikoksi Helsingistä Algarveen ja samalla kalavedet Itämerestä Atlanttiin. Reissun kalastuksellinen anti oli huimiin ennakko-odotuksiin nähden karvas pettymys, mutta sellaisenaankin niin hyvää, että melkein voisi antaa anteeksi portugalilaisbyrokraateille kalastusharrastuksen käsittämättömän vaikeuttamisen. Mutta vain melkein! Voisin sauhuta tännekin kalastuslupien olemattomista ostomahdollisuuksista, epätoivoisen kalamiehen pompottelusta viivytysvirastosta toiseen sekä kieltoviidakosta jonka nähtävästi ainut olemassaolon peruste oli rajata kaikki sekä helposti saavutettavat että kalaiset kohteet jokamieskalastajan ulottumattomiin, mutta sitten suu maistuisi taas viikon saippualta. Keskitytään mieluummin reissun myönteisiin puoliin, vaikka kalastelu jäikin pariin maksettuun pohjaonkireissuun veneellä sekä omin luvin lirkkimiseen uimarannan syrjässä.

Käsivarren mittaisia kelttejä Albufeiran satama-altaassa. Kalastus kielletty, tottakai

Atlantin aalloilla
Helpoin tapa päästä kalaan etelän vesillä lienee mennä järjestetylle veneretkelle. Paatti odottaa laiturissa, sopivat kalavehkeet löytyvät kyydistä, kippari huolehtii kalapaikoille osumisesta ja apumies vaikka pujottelee syötin koukkuun ja irrottelee kalat jos niin haluaa. Pohjaonginta (reef-fishing) on ainakin konseptitasolla kohtuullisen simppeliä ja saalisvarmaa touhua, mutta yhden oikein onnistuneen ja yhden aika heikon esityksen kokemuksella skaalaa näköjään riittää. Albufeirasta operoineen matkanjärjestäjän reissulla vene oli asiallinen ja kotivesien siikaonkia muistuttavat tunnokkaat haspelisetit toimivat mainiosti. Miehistö neuvoi ja opasti parhaansa mukaan, tunnisti saaliit sitä mukaa kun jotain nousi ja huolehti ettei kukaan nappaa räpyläänsä myrkyllisiä skorpionisimppuja. Paikkaa vaihdettiin jos kalantulo ei tyydyttänyt ja kalaa tulikin ihan kohtalaisesti, kaikki taisivat jopa päästä saaliinsaannista osallisiksi. Jälkimmäisellä, Vilamourasta operoineella vaihtoehdolla suurin osa maksavista asiakkaista oli, kiitos möykkyisen kyydin, pahasti merisairaita, mutta toisaalta miehistö olikin paljon kiinnostuneempi omasta kalastuksestaan. Välineet olivat krouvinpuoleiset ja varsinkin vavat niin lyhyet ja lötköt että olisin antanut vasemman käteni kasijalkaisesta hiilikuituvavasta ja kuitusiimasta. Kalavehkeitten lisäksi myös veneen pohjakontakti oli vähintäänkin puutteellinen ja ankkurin luistaessa suuri osa kalastusajasta kului ajelehtimalla jossain pakkojen välissä ja kuunnellessa kun kippari hoilasi nuotin vierestä kilpaa stereoista pauhaavan Bob Marleyn kanssa.

Etenkin ensinmainitulla reissulla saalista ja lajikirjoa tuli kiitettävästi. Alkuksi maustin onkimistani kotivesien pilkkimisestä tutuilla nypytyksilla ja houkutusvedoilla, kunnes huomasin niistä olevan pelkästään haittaa. Parhaiten saalista kertyi kun piti pyydön pohjassa ja keskittyi koko tarkkaavaisuudellaan havainnoimaan pienimpiäkin syötin hypistelyjä. Sitten vain oksat-pois -tyyppinen vastaisku ja ylös milloin tummasargi, milloin japaninmakrilli, joskus tuplatkin.

Joku skorpionisimppu, lajin varmistumista odotellessa Scorpaena cf. scrofa

Vuorovesilammikon valtias
Vuorovesiranta - tuo jokaisen vesipedon (ainakin minun) märkä uni. Kotimaisetkin kalliolammikot vesikirppuineen, sukeltajakuoriaisineen ja muina lähinnä selkärangattomine eläimineen ovat kiehtoneet minua ikäni. Kun nyt sekaan heitettiin merirokkoja, simpukoita, taskurapuja, merivuokkoja, monisukasmatoja sekä tietenkin erilaisia kaloja, ei elämän siitä tarvinnut parantua enää yhtään. Pikkupoikamaisella innolla ihmettelin, minkälainen kokoelma elämää oli ahtautunut nousu- ja laskuveden väliseksi ajaksi kuhunkin soppakattilan kokoiseen koloseen. Isoimmissa, ehkä kuutiometrin kokoisissa lammikoissa olikin jo kokonainen pienoismaailma levistä vuorovesirannan suurpetoihin. Jättitokoiksi minä näitä lammikoitten suvereeneja valtiaita sujuvasti viikon ajan nimittelin englanninkielisen nimen 'Giant goby' mukaan, kunnes Suomessa niiden viralliseksi nimeksi osoittautui isotokko. Isoja ne olivatkin - aika lähelle pääsee kuvittelemalla härkäsimpun kokoista ja yhtä ahnetta tokkoa. Näitä oli välillä ahtautunut hyvinkin puoli tusinaa samaan lätäkköön - enpä olisi halunnut olla pahaa-aavistamaton katkarapu.

Eivät ole valtamerillä tokotkaan pieniä, kuvan mannekiini on makkarapötkön kokoluokkaa

Erilaista kalastusta
Keskiverto etelään matkaava kalamies toivonee pääsevänsä silmätysten tonnikalojen, marliinien ja haiden kanssa. Itse odotin eniten skorpionisimppuja, huulikaloja ja luikeroita - maailma on tosiaan erilainen lajikalastajan silmin. Huulikalat jäivät odottamaan ensi kertaa, mutta luikeroihin pääsi vuorovesirannalla tutustumaan, peräti kolmeen eri lajiin. Neiti 6 vee lähti mielellään assistentiksi ja oli varmaan ihan yhtä innoissaan touhusta. Kirkas merivesi, auringonpaistetta, värikkäitä kaloja, mausteeksi kallioilla kiipeilyä ja "viidakkovaellusta" paikallisissa pusikoissa, lopuksi jäätelölle. Täydellistä.

Riikinkukkoluikero on korea kala. Koiraat kasvattavat sukukypsinä otsaansa vielä näyttävän pahkan.

Kokonaissaldo : tummasargi, pastellimeriahven, boga, japaninmakrilli, skorpionisimppulaji, (+mahdollinen toinen skorpionisimppulaji), luototokko, helmiluikero, luikero, riikinkukkoluikero, isotokko, mahdollinen kivikkotokko.