Omstart! Kalaisasti, kiitos! 27.4

Avovesikausi oli avattu, mutta saalispuoli oli edelleen avaamatta. Asialla täytyi tehdä jotain. Perjantaisen orientoitumisreissun pohjalta laadittujen suunnitelmien mukaisesti lauantaiaamun ensimmäinen bussi kuskasi taas kalastajaa kohti Lauttasaaren lohikalapitoisia vesiä. Ruoholahdessa kulkupeli vaihtui julkisista fillariin, ja samalla seurueeseen liittyi Sakari, joka seikkailullisena luonteena halusi myös kokea siianonginnan ihmeet ja kauheudet. Puolisotilaallisella täsmällisyydellä saavuimme Ryssänkärjen rantaan 6:30 ja olin pudottaa silmäni jorpakkoon: ristin sieluakaan ei näkynyt missään. Saappaat lotisten suuntasimme Sisä-Hatun parhaiksi arvioimillemme paikoille. Valtasimme vavoillemme hyvin maltillisen pätkän rantaa, että muillekin halukkaille riittäisi tilaa. Oletukseni oli, että lounasaikaan mennessä ukkoa olisi rannalla vähintään kahdessa kerroksessa. Puoliksi odotin tapaavani rannoilla nettituttuja ja muita skenejulkkiksia, mutta kiikarinkantaman säteellä rannat näyttivät kaikkialla aika rauhallisilta. Liekkö pilvinen ja viileähkö sää saanut siianonkijoitten massat jäämään koteihinsa, vai oliko paikkamme mennyt muodista? Olisimme voineet vallata vaikka tuplamäärän rantaviivaa käyttöömme, ja silti molemmille meidän lisäksemme Hatulle kahlanneille siianonkijoille olisi piisannut paikkoja valinnanvaikeudeksi asti.

1. Näytös: Väärinkalastettu meritaimen
Siianonginnan ensimmäinen vaihe oli kamojen purkaminen rinkoista(!) ja huolellinen levittely rantakallioille. Kamaa oli vähintään sohvakaluston verran mieheen, mutta eipähän tarvinnut kärsiä vilua ja nälkää. Siikoja ei hetkeen kuulunut, joten aloimme tarkistaa syöttiien kuntoa ja säätää onkia mukamas parempiin asemiin. Ulkoilemaan oli päässyt myös karppitouhuihin alunperin hankkimani lipputangon mallinen, viisimetrinen kelaonkivapa asiaankuuluvan järeällä baitrunnerkelalla varustettuna. Jätin koko komeuden hetkeksi makaamaan rantakalliolle ja aloin touhuta jotain varmasti mahdottoman tähdellistä, kun jokin nykäisi äkkiä koko paketin kohti ulappaa. Tarrasin tempovaan vapaan kiinni ja kalahan siellä kiskoi vastaan. Todellinen jymy-yllätys koettiin siinä vaiheessa, kun vastapeluri saatiin houkuteltua rantaan ja todettiin meritaimeneksi. Huikea juttu. Eipä tarvinnut teeskennellä kameralle hämmästynyttä hymyä. Eniten tilanteessa huvitti, etten miettimälläkään olisi keksinyt vääräoppisempaa tapaa pyydystää meritaimenta: karppivavalla, siikatapsilla, vavan lojuessa joutilaana rannalla ja madon liotessa vahingossa kumisaappain kahlattavassa rantamatalassa. Odottelenkin tapauksen johdosta yhteydenottoa Suomen väärinkalastajainseuralta, joka noteerannee tällaisen kerettiläisyyden mitä suurimmalla mielenkiinnolla. Meritaimen muuten pääsi parin poseerauksen jälkeen jatkamaan keskeytyneitä aamutoimiaan ja ties vaikka syksyllä sukuaan jossain joessa.

2. Näytös: Se on siika!
Meritaimenen jälkeen oli oikeastaan ihan sama mitä loppureissun aikana tapahtui. Onneksi ei ollut mitään tarvettakaan teeskennellä tempun olevan silkkaa rutiinia vaan sai myhäillä hölmönnäköisenä sydämensä kyllyydenstä. Tähtien asemat, ottikalenteri tai muu horoskooppi oli kuitenkin suosiollinen ja vajaan tunnin päästä yksi vapa sähkötti siian hyväksyneen matotarjouksen. Tämä ihka ensimmäinen yksilö pamautti kerralla lajin pohjiksi 620 grammaa. Myös Sakari pääsi nostelemaan siikoja, ja vaikka kalojen koko tuon ensimmäisen malliyksilön jälkeen kutistuikin normaalikokoisiksi onkikaloiksi, oli oikein mukavaa, ettei saamistaan siioista tarvinnut puhua yksikössä. Opimme samalla rutkasti uutta siianonginnasta, kuten 1) kaikki mahdolliset/järkevät heittosuunnat ja etäisyydet huomioonottaen samallakin rannanpätkällä on yllättävän paljon eri paikkoja ja 2) jos kaloja ei kuulu, niitä voi odottelun sijaan myös aktiivisesti hakea virittelemällä vapoja kokeeksi vähän eri paikkoihin. Reissun päätteeksi totesimme, että pakkohan tätä on yritettävä saada sopimaan kalenteriin tälle keväälle toisenkin kerran.

Jälkinäytös kotona
Päivän kääntyessä jo iltaan ja kalastuksen vaihduttua perheen kanssa ulkoiluun kuului leikkipuiston lähiojasta kalaisaa lätinää. Vuosien tauon jälkeen pääsi taas todistamaan haukien kutua, vieläpä kirkkaassa, puolimetrisessä vedessä. Arviolta kolmikiloinen haukimamma ui kiloisen sulhasensa kanssa täydellisen synkronoitua pariuintia kunnes katosivat syvempiin vesiin. Keväinen vesiluonto tarjosi todellakin parastaan. Nyt on varmaan paras lopettaa, tai muuten juttu alkaa kuulostaa silkalta kalavaleelta.