Jollei otsikko tunnu aukenevan, klikatkaa vaikka tästä (omalla vastuulla – kesäloma on
korvamatojen leviämisen kannalta otollista aikaa!) Meikäläiselle kyseisen
musiikillisen merkkiteokseen esitteli lankoni. Vastalahjaksi tutustutin
pahaa-aavistamattoman siskonmiehen suutarinongintaan. Kalakaverini oppimäärä kalastuksesta
sisältyi suunnilleen edellä mainittuun biisiin: pilkintä on jotain, mitä
harjoitetaan toisinaan baari-illan päätteeksi tiskillä, ja saaliina siitä
saattaa saada viskilasin kuvan otsaansa. Hyvä niin – muuten hän olisi voinut
älytä kieltäytyä koko kalaretkestä!
Vähäiset
kalastelut mummolassa vietetyn lomaviikon aikana olivat menneet
käsikirjoituksen mukaan kuin harrastelija-improvisaatioteatterissa. Kuopion idioottivarma ruutanapaikka – Pappilanlampi – oli täynnä pikkusormen mittaisia
ahvenia. Saattoi siellä ruutanoitakin vielä seassa olla, mutta elämä on aivan liian lyhyt niiden hakemiseen.
Särensintti, suomuturkki, punasilmä sirriäinen. Näitä riitti |
Keskustan
Valkeisenlammella tuli ongittua tenavien kanssa – paikan särki- ja ahvenkanta
vaikuttivat yhtä elinvoimaisilta kuin aina. Täällä oli oiva mahdollisuus
tutkia tekotoukkien tehoa luomumadon rinnalla, ja jälkimmäiset veivät tämän
pelin 6-0. Silti muovimatosia tulee varmaan jatkossakin kannettua mukanaan, tiukan
paikan tullen ne ovat toki tyhjää parempia. Lammen yleinen tila oli kohentunut
silminnähden nuoruusvuosista – vesi oli kirkasta ja levätöntä, rannat siistit ja viihtyisät.
Lukemattomien
lammen rannalla nuoruudessa vietettyjen kalastustuntien kokemuksella uskallan väittää lammen
luontainen kalaston käsittävän särjen, ahvenen, salakan, hauen ja suutarin.
Kiisket, lahnat ja pasurit esimerkiksi puuttuvat. Istutettuina lammessa saattaa edelleen elellä kirjolohia ja sampia, puheet
siioista, ankeriaista ja muista taitavat olla pelkkiä kalajuttuja. Kaikkia järven
alkuperäisasukkaita on paljon tai todella paljon. Sampien tavoittaminen
miljoonan muun nälkäisen suun seasta vaikutti sellaiselta lottoarvonnalta, että
tavoitteet suunnattiin suutareihin. Jostain kummasta syystä paikalliset suutarit
evästävät vain pimeässä. Yhtä tuurikalaa lukuun ottamatta en ole koskaan
onnistunut päivällä, tai edes hämärässä. Kirkkaassa
vedessä kaloja pääsee kyllä näkemään, mikä voi katsantokannasta riippuen voi
olla joko rohkaisevaa tai loputtoman turhauttavaa. Alkuperäinen suunnitelma
ottaa koko perhe öiselle suutariseikkailulle ei - ehkä onneksi - toteutunut. Säätiedotus
hemmotteli poutaisiin luksuskeleihin tottunutta kalastajaa lyhyehköillä, mutta tymäköillä
sadekuuroilla. Itikat söivät, mutta niitäkin nälkäisempiä olivat särkien ja
ahventen armadat, jotka uhmaikäisen itsepintaisuudella kieltäytyivät nukkumaanmenosta, vaikka aurinko oli laskenut jo ajat sitten. Kosteuden pyrkiessä iholle ehti touhun mielekkyys epäilyttää pahan kerran,
kunnes toisessa vavassa tuntui kaivattu raskas paino, ja vimmastunut suutari rynnisti
lumpeikkoon. Kun kaivattu kala oli lopulta saatiin rantaan, se kuvattiin ja laskettiin hellävaraisesti takaisin. Tämä
oli epäilemättä sessiolle sellainen loppuhuipennus, että lankomies taitaa nauttia
vastakin sateesta ja itikoista ilman vapaa, onkia kalansa marketin matalikoilta ja
tarkoittaa
suutarista puhuessaan kengänkorjauksen ammattilaista.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti