sunnuntai 17. heinäkuuta 2016

Aina kun ongin, mato on irti 15.7



Jollei otsikko tunnu aukenevan, klikatkaa vaikka tästä (omalla vastuulla – kesäloma on korvamatojen leviämisen kannalta otollista aikaa!) Meikäläiselle kyseisen musiikillisen merkkiteokseen esitteli lankoni. Vastalahjaksi tutustutin pahaa-aavistamattoman siskonmiehen suutarinongintaan. Kalakaverini oppimäärä kalastuksesta sisältyi suunnilleen edellä mainittuun biisiin: pilkintä on jotain, mitä harjoitetaan toisinaan baari-illan päätteeksi tiskillä, ja saaliina siitä saattaa saada viskilasin kuvan otsaansa. Hyvä niin – muuten hän olisi voinut älytä kieltäytyä koko kalaretkestä!

Vähäiset kalastelut mummolassa vietetyn lomaviikon aikana olivat menneet käsikirjoituksen mukaan kuin harrastelija-improvisaatioteatterissa. Kuopion idioottivarma ruutanapaikka – Pappilanlampi – oli täynnä pikkusormen mittaisia ahvenia. Saattoi siellä ruutanoitakin vielä seassa olla, mutta elämä on aivan liian lyhyt niiden hakemiseen.

Särensintti, suomuturkki, punasilmä sirriäinen. Näitä riitti
Keskustan Valkeisenlammella tuli ongittua tenavien kanssa – paikan särki- ja ahvenkanta vaikuttivat yhtä elinvoimaisilta kuin aina. Täällä oli oiva mahdollisuus tutkia tekotoukkien tehoa luomumadon rinnalla, ja jälkimmäiset veivät tämän pelin 6-0. Silti muovimatosia tulee varmaan jatkossakin kannettua mukanaan, tiukan paikan tullen ne ovat toki tyhjää parempia. Lammen yleinen tila oli kohentunut silminnähden nuoruusvuosista – vesi oli kirkasta ja levätöntä, rannat siistit ja viihtyisät.
 
Lukemattomien lammen rannalla nuoruudessa vietettyjen kalastustuntien kokemuksella uskallan väittää lammen luontainen kalaston käsittävän särjen, ahvenen, salakan, hauen ja suutarin. Kiisket, lahnat ja pasurit esimerkiksi puuttuvat. Istutettuina lammessa saattaa edelleen elellä kirjolohia ja sampia, puheet siioista, ankeriaista ja muista taitavat olla pelkkiä kalajuttuja. Kaikkia järven alkuperäisasukkaita on paljon tai todella paljon. Sampien tavoittaminen miljoonan muun nälkäisen suun seasta vaikutti sellaiselta lottoarvonnalta, että tavoitteet suunnattiin suutareihin. Jostain kummasta syystä paikalliset suutarit evästävät vain pimeässä. Yhtä tuurikalaa lukuun ottamatta en ole koskaan onnistunut päivällä, tai edes hämärässä. Kirkkaassa vedessä kaloja pääsee kyllä näkemään, mikä voi katsantokannasta riippuen voi olla joko rohkaisevaa tai loputtoman turhauttavaa. Alkuperäinen suunnitelma ottaa koko perhe öiselle suutariseikkailulle ei - ehkä onneksi - toteutunut. Säätiedotus hemmotteli poutaisiin luksuskeleihin tottunutta kalastajaa lyhyehköillä, mutta tymäköillä sadekuuroilla. Itikat söivät, mutta niitäkin nälkäisempiä olivat särkien ja ahventen armadat, jotka uhmaikäisen itsepintaisuudella kieltäytyivät nukkumaanmenosta, vaikka aurinko oli laskenut jo ajat sitten. Kosteuden pyrkiessä iholle ehti touhun mielekkyys epäilyttää pahan kerran, kunnes toisessa vavassa tuntui kaivattu raskas paino, ja vimmastunut suutari rynnisti lumpeikkoon. Kun kaivattu kala oli lopulta saatiin rantaan, se kuvattiin ja laskettiin hellävaraisesti takaisin. Tämä oli epäilemättä sessiolle sellainen loppuhuipennus, että lankomies taitaa nauttia vastakin sateesta ja itikoista ilman vapaa, onkia kalansa marketin matalikoilta ja tarkoittaa
suutarista puhuessaan kengänkorjauksen ammattilaista.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti