Grand Slam taitaa olla alunperin korttipeleissä ja vastaavissa käytetty termi. Kalastuksessa sillä on tarkoitettu hattutemppua, jossa onkisälli onnistuu saman päivän aikana koukuttamaan kolme tavoiteltua eteläisten vesien vauhtihirmua - tarponi, pompano ja naiskala. Aloitteleva lajikalastaja saattaisi helpostikin onnistua nostamaan kolmen elistä samalla reissulla, mutta näillä lajimäärillä moinen stuntti ei ainakaan kotimaan vesillä onnistune. Temppu jääköön tarkoittamaan kolmen muuten vaan mukavan lajin onkimista yhdellä ja samalla keikalla.
Tällä kertaa suunta vei Länsi-Helsingin lammille. Kenellekään tätä blogia seuranneelle eivät kalapaikat tule suurena yllätyksenä: vanhojen tuttujen urien koluaminen on vaan niin helppoa, ettei kovin usein tule harhailtua uusille mestoille. Ensimmäisenä tuli todettua Koneen vanhan pääkonttorin lammen rantoja tukkineen rakennustyömaan poistuneen maisemasta ja avanneen loputkin rannasta toiveikkaille onkijoille. Uusi kohta tosin oli toivottoman matala, ja satunnaisen ohikulkijan käytyä kyselemässä kalantuloa ja toivotettua perään hyvää kalaonnea, harkitsin jo kotiinlähtöä. Päätin silti kokeilla lammen toisen päädyn, ja säädettyäni kolmimetrisen kelaonkivavan kanssa pusikoissa onnistuin lopulta rantauttamaan kämmennen kokoisen ruutanan. Siinä vaiheessa kiitiö oli täynnä ylivuotista kiharaa siimaa, sotkuja ja solmja, väline vaihtui normimato-onkeen ja kalat löytyivät. Ruutanoita seurasi lammelle tyypillinen pieni suutari, ja puolisen tuntia kului rattoisasti näitä vuoron perään nostellen. Nälkä toki kasvaa syödessä, joten päätin suunnistaa vielä Niemenmäkeen Tilkan lammille hopearuutanaa kokeilemaan.
Illan jo laskeutuessa asemoiduin sillan kupeeseen virittelemään onkikamojani. Ruutanoitten sijaan lampi tarjoili pieniä ja vielä pienempiä särkiä. Yhden koiranulkoiluttajan kysellessä kalantuloa vastasin totuudenmukaisesti että kyllä täältä jotain pientä tulee, kun ongessa tömähti. Vapa kaksinkerroin, aivan liian ohut siima tiukalla kuin viulunkieli ja haavi jossain kotona en ollut missään vaiheessa ajatellutkaan mahdollisuutta saada kaloja joita ei voisi nostaa vavalla ylös. Äärimmäisen varovasti aloin uitella valtavaa hopearuutanaa kohti matalaa hiekkarannan kohtaa. Ruokalautasen kokoinen ruutana oli epätodellisen näköinen lipuessaan kyljittäin rantamatalaan. Silloin paine vavassa yhtäkkiä hellitti. Sekuntiakaan epäröimättä tein huiman tiikerihypyn viisisenttisessä vedessä pötköttävän kalan kimppuun. Kohta kengät olivat täynnä kuravettä, housut märät, polvessa haava ja kaikessa rauhassa isäntänsä kanssa ulkoilulla ollut wippet saanut elämänsä säikähdyksen. Kala oli poissa. Siima oli katkennut solmusta. Hetken välineitäni, tuuriani ja typeryyttäni sadatellen harkitsin jo luovuttavani illalta, mutta toisaalta tieto hopearuutanoitten olemassaolosta sai jäämään rantaan ainakin vielä hetkeksi. Uutta matoa koukuun ja odotusta. Särjet jatkoivat kohon pompottelua, kunnes siiman päässä jälleen tuntui raskas paino. Setti oli tietysti yhtä alamittainen kuin edelliskerrallakin. Tällä kertaa väsyttelin kalaa hiukan pitempään, ja vastoin kaikkea todennäköisyyttä uitin rantaan aivan käsittämättömän kokoisen hopearuutanan. Huima otus, painoa oli varmasti enemmän kuin illan kaikilla ruutanoilla, suutareilla ja särjillä yhteensä. Tähän oli hyvä päättää tämänkertainen lampiseikkailu, mutta ehkä tänne tulee palattua nimenomaan isot yksilöt mielessä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti