En ole koskaan oikein innostunut reissaamaan ympäri Suomea vuodareitten perässä. Ajamiseen tai muuhun matkantekoon käytetty aika suhteessa itse kalastukseen käytettyyn aikaan ei vaan ole houkutellut vuosipinnajahtiin. Kalat ovat yleensä siinä määrin tapojensa orjia, että niiden löytämiseen samoilta sijoilta vuodesta toiseen on usein hyvät mahdollisuudet. Hommasta puuttuu tietty uuden löytämisen viehätys, löytöretkeily eetos ja harrastuksen rajaseudun kartoittamisen jännitys. Elisten takia kohtuuttomuuksiin menevä vaivannäkö, rahankäyttö ja muu äärimmäisyyksiin vievä hulluus on jotenkin helpompi perustella itselleen, ehkä muillekin. Lähivesiltä ongittavissa olevia lajeja tulee toki jahdattua itsensä ulkoiluttamisen nimissä.
Kuten lukijat varmaan jo arvasivat, tällä kertaa reissattiin eteläistä Suomea ristiin rastiin vuosipinnoja hakien. Hiki virtasi ja kroppa oli hätää kärsimässä, polttomoottorin syytäessä lisää hiilidioksidia ilmakehää lämmittämään. Lisäksi pyynnin kohteena olivat tunnetusti kylmästä tykkäävät lohikalat, joten enpä ole tuntenut vähään aikaan itseäni yhtä hölmöksi kuin ajellessani jossain Kanta-Hämeen pikkuteillä. Onneksi edessäpäin oli runsaasti mahdollisuuksia tuntea itsensä vielä huomattavasti typerämmäksi, sillä vuonna 2015 puronieriäeliksen tarjonnutta puroa ei ollut tullut kirjattua mihinkään muistiin. Kuka imbesilli sinne vihoviimeiseen puskaan nyt haluaisi lähteä vielä uudestaan? Ja miksen edes kysynyt ennakkoon olisiko Outi muistanut tarkan paikan? (Ei kuulemma olisi). Kolmatta kertaa pysähtyessäni kartalla mahdollisen näköiseen kohtaan ihmettelin, olisiko paikalle voinut kohota parissa vuodessa kaksi isoa taloa pihapiireineen, ongin hetken särkiä, voin pahoin kuumuudessa ja aloin jo vahvasti suunnitella pyyhkeen heittämistä kehään. Vielä hetki ajamista jonnekin hornan tuuttin ja yhtäkkiä kaikki loksahti paikoillee. Sama tienristeys, keijumetsä ja kaikki. Miten ihmeessä tämä löytyi silloin ensimmäisellä kerralla, kun ei oikein edes tiennyt mitä hakea? Rymistelyä suvannolle, onki veteen, kaksi sekuntia ja puronieriä ylös. Hetkeä myöhemmin monttuvahti nosti vielä henkilökohtaista purkkarienkkaa uusille lukemille. Pieniähän nuo ovat, mutta nättejä. Edelleen tuntui ettei touhussa ole päätä eikä häntää.
Paluumatkalla kurvasin vielä Rutikan kautta yrittämään piikkimonnia. Lampi on onneksi paljon helpompi löytää, eivätkä monnit olleet yhtään yhteistyöhaluttomampia kuin yleensä. Ensimmäistä kertaa paikalla oli joku muukin ongella, ja kyllähän monneja nostellessa oli mukava pamista muitten onkisällien kanssa kalastusharrastuksen hienoudesta.
Ja kivaahan se kalastus onkin! Suhaamisesta, ainakaan soolona ja grillaavassa helteessä, en ole ihan varma - ensi kerralla pysytellään varmaan taas pyörämatkan säteellä kotoa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti