Ei se saalis vaan se fiilis. Joku viisas on todennut noin kalastuksesta ja tämä pätee aivan erityisen hienosti lajikalastukseen. Tätä lajia harrastavat höyrypääthän laittavat kaikki kalamaailman hylkiöt ja mornaskontit (ainakin periaatteessa) samalle viivalle niitten himotuimpien jalokalojen kanssa. Ikävä kyllä usein se fiilis riippuu aika paljon siitä saaliista... (Poikkeuksia toki on).
Kaksi päivää ja tuntikausia intensiivistä kalastusta ilman ruokaa, lepoa tai vessataukoja (no ei nyt oikeasti) ja mikä on lopputulos - eipä juuri mitään, ainakaan saalista. Tänään tie vei Lohjalle ja yrittämään Porlan mystisiä viisipiikkejä. Lammikot ja kalat löytyivät suhteellisen helposti (oikeaa lajia näkyi olevan useammassakin lammikossa) ja kun ensimmäisestä puskasta pöllähti valtavan iso ja tumma, kaiketi kutuasuinen koirasviisipiikki, alkoi homma vaikuttaa suorastaan helpolta. Kolmisen tuntia myöhemmin saatoin vain todeta, että ei ollutkaan helppoa. Viisipiikit olivat joko äärimmäisen varovaisia ja haluttomia tai onnettoman pieniä tai molempia. Muutama ahneempi räpisteli hetken kiinni, mutta yksikään ei tullut käteen asti. Kaikkea kyllä kokeiltiin: rähmällään, kyykystä ja korkeasta polviasennosta onkimista, pientä ja vielä pienempää madonpalaa leikattuna kuutioksi, suikaleeksi tai munkkirinkilän malliseksi, vastanykäystä mahdollisimman ripeästi tai vasta pienen mutustelun jälkeen. Vain allikkosalakat tuppautuivat kyytiin, vaikka koetin niitä parhaani mukaan vältellä. Pienimmät ylöstulleet olivat reilusti pienempiä kuin isoimmat viisipiikit. Jossain vaiheessa piti vain heittää pyyhe kehään. Bussin lähtöä odotellessa kävin jokamiehenoikeudella liottamassa puolisen tuntia onkea Lohjanjärvessä, jos vaikka sulkava nappaisi. Tulos oli aiemman suuntainen: särki ja iso salakka.
Tämä taisi olla varsinaisen kalastuskauden viimeinen keikka. Nyt kalavehkeet siirtyvät työpöydältä komeroon ja muut jutut alkavat kilpailla niukasta vapaa-ajasta entistä kiivaammin. Toki kesä jatkuu ja syksyhän on usein kalastuksellisesti vähintään yhtä antoisaa aikaa - varmaan vielä silloin tällöin tulee jotain yritettyä. Toutainta, puronieriää, siloneulaa...
Paluumatkalla olo oli lievästi pettynyt, mutta sitten pää alkoi jo raksuttaa jo uusia juonia. Jos koon #30 koukku on liian iso, täytynee hienosäätää sitä. Ennen muuta se vaikuttaa ihan turhan paksulankaiselta: alunperin ilmeisesti perhokalastukseen tarkoitetut koukut kestävät varmasti satoja kertoja kookkaampien siikojen ja harjusten venkoilua, mutta pikkukaloilla vain läpäisevyys taitaa olla ainut oikeasti tärkeä ominaisuus. Voisikohan niitä vähän viilailla ohkaisemmiksi? Tai minkähänlaisia minikoukkuja saisikaan askarreltua vaikka akupunktioneuloista? Kenties syöttejäkin voisi kehitellä, kokeilla vaikka survareita. Ehkä Lohjallekin vielä palataan. Kuten sanotaan - uutta matoa vaan koukkuun.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti