Varkauden sellukaupunkin on nimestään ja ominaistuoksustaan (joka on jotain keitetyn kukkakaalin ja suolikaasun väliltä) huolimatta meikäläiselle rakas paikka. Siihen liittyy nuoruusvuosilta iso nippu positiivisia muistikuvia ja mielleyhtymiä ja tänään niiden joukkoon liittyi yksi uusi. Saateltuani Annin ja Leimun kotimatkalle, poikkesin kalaan Varkauden Pirtinvirralle. Olo oli jo valmiiksi myönteinen, vaikka vettä satoi taukoamatta ja kalastusluvan myynyt ABC-liikennemyymälän kassakin toivotti oikein suureen ääneen kalaonnea. Vaikka olen kalastellut Varkauden vesillä yhteensä varmaan kymmeniä kertoja, oli tämä vasta toinen visiittini Pirtinvirralle. Paikka on ehkä jotain samaa kuin Vanhankaupunginsuvanto helsinkiläisille: ykkösmesta ansiosta, keskeisen sijaintinsa ja kalaisuutensa ansiosta. Edellisen kerran oma saaliini oli jäänyt ahveniin (tosin hyvänkokoisiin), mutta lajikalastuksessa ei heimotasolla oikeaan osuminen riitä, pitää olla oikea laji. Ja ainut oikea olisi siis kuha.
Aloitin virran itärannalta ja etenin pikkuhiljaa alavirtaan. Vieheitten värien valinta on itselleni melkoista salatiedettä, mutta jotenkin valkoinen tuntui umpipilviseen ja tihkusateiseen, mutta silti valoisaan heinäkuun loppuiltapäivään sopivalta. Pitkään jatkuneet sateet olivat kehittäneet reilun virtauksen ja vesi tulvi uomastaan rannoille ja heittolaitureille. Sade taisi pitää kaikki täysjärkisemmät savolaiset kalamiehet koloissaan, sillä ketään muuta en varrella virran nähnyt ennen kuin illalla jo pois lähtiessäni. Nakkelin selvästi ylävirtaan, jotta ehdin upottaa jigin kunnolla pohjaan. Isommat mukanani olevista päistä olivat nähtävästi juuri oikean painoisia, sillä sain hyvän pohjatuntuman ilman että jigi ihan koko ajan oli maapallossa kiinni. Pirtinvirrasta pelotellaan pohjan rytöisyydellä ja viehetappioilla, mutta itse onnistuin koko reissulla jättämään pohjaan kaksi jigiä ja kuluttamaan loppuun yhden pyrstön. Mielestäni ihan kohtuullinen vaihtokauppa, sillä vastineeksi virrasta nappasi siihen valkoiseen toukkajigiini ensimmäinen kuhani. Heittolaiturilta se nappasi, suunnilleen vastarannalla väkyvän Next Step baarin(?) kohdalta. Samalla selvisi, etteivät puheet kuhan heikohkosta vastuksesta siiman päässä ole suuresti liioiteltuja. Saalis oli kuitenkin sen verran kookas ja sai virtauksesta apua, että jännää piisasi. Etenkin rantautus meinasi mennä turhankin jännäksi ilman haavia tai muuta kättäpitempää - onneksi heittolaituri oli muutenkin puoliksi upoksissa, joten kuhan saattoi uitella sen päälle ja kopata kouralla lopuksi parempaan talteen. Kala oli reilusti mitallisen näköinen, suorastaan iso, mutta silti ensimmäinen toimenpide oli kaivaa mittanauha repun sivutaskusta ja varmistaa saaliin mitallisuus. Sitten riemunkiljahdus, hillitty tuuletus ja päätös pitää kala ruokana ja trofeena. Olo oli, kuten yleensä aina eliksen jälkeen, epätodellisen hilpeä. Johan pomppas kuha, näinkös helppoa se sitten olikin? No eihän se totta puhuen ihan helppoa ollut, kuha on itselleni ollut varmaan kaikkein pisimpään jahdattu eväkäs ja viimeisiä listalta puuttuneita "peruskaloja". Kalan jälkeen meni varmaan ainakin tunti ennen kuin tunteet tasaantuivat sen verran, että kalastus muuttui puolihuolimattomasta viskelystä ihan vakavasti otettavaksi puuhaksi. Kun kuhan kavereita ei alkanut kuulua, päätin käydä hakemassa vuodariksi vielä samalla reissulla taimenen. Taimen se on alamittainenkin, mutta kyllä täpärästi alamittaisen taimenen irrottelu vaapun koukuista tuntui enemmän kiusanteolta kuin jalolta harrastukselta - toki alamittaisia voi vahingossa tulla, mutta kalalapsien koukuttaminen pinnan takia ei totisesti sovi meikäläiselle. Jääkööt sitten vaikka pinnat saamatta. Vanhalta säynepaikalta nousi vain sormenmittaisia ahvenia - vai liekö edes ollut oikea paikka, näytti ainakin kovin erilaiselta kuin joskus nuorempana ja muutenkin purojen halkomassa kosteikossa rämpiminen alkoi tuntua kuin olisi labyrintissa pyörinyt. Lähdin iltayöstä kotimatkalle kengät, sukat ja housunpuntit läpimärkinä, hiukan jo kylmissäni ja väsyksissä, mutta onnellisena. Kuha, viimeinkin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti