Kalabongauksesta ja siitä bloggauksesta

Joskus tuli tässäkin blogissa yritettyä selittää lajikalastuksen viehätystä järkisyillä. Toisinaan varmaan itse kukin tuntee tarvetta selitellä ulkopuolisen silmin älyvapaita tempauksiaan hieman yhteiskuntakelpoisemman kuuloisiksi. Luonnontuntemusta, omien rajojen kokeilua, havaintoja kalatutkimuksen käyttöön - kyllähän te tiedätte. Mutta ei kalabongaus, tai edes vapaa-ajan kalastus, ole järkevää. Pohjimmiltaan siinä on kyse vilpittömästä kiinnostuksesta ja toisinaan voimakkaistakin tunnereaktioista. Mahdolliset järkisyyt ovat toki plussaa, mutteivät mitenkään välttämättömiä. Vaikea harrastuksen hienoutta onkin avata jollekulle, joka ei jaa intohimoa kalastukseen - yhtä vaikea kuin allekirjoittaneen on nähdä vaikkapa kieltenopiskelun, totoamisen tai villapaitojen tekemisen mahtavuutta. Näen toki järkiperusteet, mutta en voi sanoa suorastaan syttyväni innosta. Lajikalastusta tuli aikanaan kokeiltua, se kolahti ja teki selvää jälkeä.

Miksi blogi? Yksi syy oli säilöä muistot mukavista (kuten myös niistä luonnetta kasvattaneista) reissuista muistinmenetyksen varalle, kuten blogin nimikin jo kertoo. Lisäksi kirjoittaminen on kuten mikä tahansa muukin taito: rutiini säilyy tekemällä, paljon tekemällä saattaa tapahtua jopa kehitystä. Usein blogitekstit ovat käytännössä olleet tajunnanvirtaa: kirjoitus kalareissun tapahtumista tuoreesta muistista suoraan bloggerin alustaan, kuvien lisäys, oikoluku, esikatselu ja julkaisunapin painallus. Ainakin omasta mielestäni parhaissa teksteissä on ollut joku muukin idea, ja ne ovat saattaneet vaatia pitkäänkin kypsyttelyä. Joskus hyviä ideoita blogikirjoitusten sisällöksi on jäänyt käyttämättä, kun niitä ei minkäänlaisilla järkevillä aasinsilloilla ole saanut nivottua osaksi tarinoita.

Nuorempana tehtyjen vaellusretkien peruskala, harjus

Lopuksi - harrastuksen kallistuminen perinteisestä kalastuksesta lajikalastuksen puolella olisi saattanut jäädä tapahtumatta tai ainakin ollut paljon möykkyisempi taival ilman toisten lajikalastuskirjoittelua. Kaikkihan hyvin kirjoitettuja kalajuttuja mielellään lukevat, mutta jutut loppuvat äkkiä, jos kukaan ei kirjoita. Itse opin valtavasti lajikalastuksen paikoista, tekniikoista ja myös asennepuolesta muilta, ehkäpä joku on oppinut tästä blogista jotain uutta tai saanut edes hyvät naurut. Nykyisin jopa lajikalastusblogeja on useita ja kaikki sivupalkissa mainitut ovat mielestäni suositeltavia. Alkuaikojen innoittajina toimivat varsinkin seuraavat neljä:

Kalakerho siloneulan blogin jutut ja kuvat, viimeisimpänä aluevaltauksena vielä videot, saavat kerta toisensa jälkeen tietoverkon muut sisällöt ja myös kotimaiset paperimediat näyttämään kakkosdivarin pelaajilta. Nykyisin sisältö on aika paljon isojen särkikalojen ongintaa, mutta etenkin kalamaratonjutut tarjoavat paljon puritaanisimmallekin fongaajalle. Tsekkaa-Jos-Et-Usko (TJEU): Jollei elämää suurempi, niin ainakin elämän kokoinen kalamaratonraportti 2012.

Weksu Karsikkaan Unelmahommeja on harmillisesti hiljentynyt jo parisen vuotta sitten, mutta arkistot ovat vertaansa vailla oleva suomalaisen lajikalastajan aarreaitta. Kuten monet muutkin nautittavat asiat elämässä, lukukokemus on parhaimmillaan suurina annoksina. Blogin saavutusten joukkoon voitaneen lukea myös (TJEU) sulkavan nostaminen tavoiteltujen arvokalojen joukkoon.

Antti Saarikosken Heittokala Tarantella lähtee kalaan vahvasti asenne ja innostus edellä. Vaikeita hetkiä on jokaisen kalabongaajan taipaleella, jolloin voi onneksi ammentaa vähän toisten tinkimättömästä asenteesta omaan tekemiseensä. TJEU sitkeän uurastuksen ansaittu päätös.

Viimeisenä vaan ei vähäisimpänä Suomen lajikalastuksen monitoimimies ja Duracelltyyppi Juha Salosen Fongausta ja kalastusta ympäri Suomen (tunnetaan myös aikaisemmilla nimillään Elämä minun silmin ja Taimen minun silmin). Elämänmakuista meininkiä, edustavana esimerkkinä (TJEU) tuoreehkon isän kalareissu tyttärensä kanssa.

Kalahatun nosto teille kaikille.

Joskus olen miettinyt, monessako maassa on Suomen kaltaista lajikalastushörhöjen yhteisöä. Englanninkielisen kulttuuripiirin alueella ainakin näyttäisi jokusia olevan (muut taitavat olla allekirjoittaneelle ylittämättömän kielimuurin takana), mutta se ei toki vähennä kotoisen lajikalastuskulttuurin arvoa. Vielä 15 vuotta sitten harva oli tullut ajatelleeksi koko harrastusta, nykyään kalamaratonit vetävät väkeä yhteensä satamäärin, aiheesta on julkaistu jo kaksi kirjaa ja edelleen joka vuosi keksitään uusia kujeita.

Mutuelis nousi myös aikoinaan Lapista

Itsellä uusien lajien etsiminen on jo vuosikausia ollut harrastuksen keskiössä. Pohjimmiltaan siinä lienee kyse jonkinlaisesta löytöretkeilystä, uusista haasteista ja rajaseudusta. Samalla on ehkä oppinut jotain yleisiä lainalaisuuksia kaloista ja saattanut vahingossa kehittyä jopa vähän etevämmäksi kalastajaksi. Ei 50 suomielistä lopulta mitenkään mahdoton saavutus ollut - jos se onnistui tällaisella koheltamisella ja häröilyllä, onnistuu se ihan varmasti keneltä tahansa muultakin.

Arkistojen kätköistä: kivinilkka ja ensimmäinen karppireissu

Tanssi kivinilkan kanssa lähti liikkeelle valmiita askelmerkkejä seuraten. Kotiläksyjen merkitys ja kohdelajin elämäntapojen opettelun tärkeys oli sisäistetty, samoin oikean paikan, ajan ja tekniikan osuus. Kivinilkan tapauksessa pääteltiin, että lajin tavoittaisi todennäköisemmin pimeällä kuin valoisalla, ennemmin viileän veden aikaan kuin kesähelteillä. Saalista tavoiteltiin pohjaongella ja matosyötillä, paikkana Lauttasaaren ympärillä lainehtivat vedet olivat jo tuolloin hyvien nilkkamestojen maineessa. Yhtälön osaset olivat kohtuullisen hyvin kohdallaan, mutta yhteenlaskuvaiheessa kompuroitiin. Huomasimme kaverini Otson kanssa nykivämme pohjaonkiamme viheliäisen kylmässä syysyössä keskellä Lauttasaaren siltaa ja pohtivamme, missä kohtaa kaikki meni pieleen. Varmaan puolisen tuntia jaksoimme opettaa matosia uimaan ja pohdiskella kivinilkan sielunelämää syvällisyyksiä, ennen kuin totesimme pystyvämme elämään aivan hyvin ilman omakohtaista kokemusta mokomasta lierosta. Revanssia piti odottaa kauan, mutta lopulta nilkan kanssa lähdettiin uudestaan tatamille. Monta tuloksetonta, vaan ei toki turhaa, keikkaa Ruoholahden kanavalle, Kaapelitehtaan rantaan, Hernesaareen ja epämääräisille helsinkiläisrannoille tuli nilkan perässä tehtyä, matkan varrella rannalle nousi ahvenia, särkiä, salakoita, lahnoja, pasureita, mustatäplätokkoja, jopa puukonmittainen turska. Lopulta kirjallisuudesta, netistä ja somesta tuli sellaiset ristisuuntimat kivinilkka-apajalle, että tämäkin eväkäs poistui ennennäkemättömien otusten luettelosta. Ottipaikalle pääseminen toki vaati parkouraamista vanhan teollisuusalueen aitojen ja kuormalavaröykkiöiden halki, mutta se onkin jo toinen tarina...

Ensimmäinen karppireissu
Lajipyynnin alkuhuumassa moni asia vaikutti helpolta, jopa särkikalojen kunkun tavoittelu. Ensimmäiselle yrityksellä lähti seuraksi pari työkaveria, joitten kanssa vastuu viikon mittaisesta ennakkosyötöstä saatiin näppärästi jaettua. Mäskäys olikin onnistunut, illan tullen Arabianrannan kuivemmalle puolelle nousi särkiä, lahnoja ja varsinkin sorvia ihan niin paljon kuin vain jaksoi nostaa. Meno oli kuin Hulluilla päivillä, ja olin aivan varma, että pian sieltä ryysiksestä karppikin nousisi, ainakin jollekin meistä. Hämärä laskeutui ja kalantulo lakkasi sorvien painuessa yöpuulle. Myöhemmin karpinkalastuksessa tutuksi tullut yöllinen odotus oli päässyt hyvään alkuun, kun noin kolmannella kalareissullaan oleva, epäilemättä anonymiteettiä tässä yhteydessä arvostava työkaverini päätti havainnollistaa Newtonin ensimmäisen lain eli jatkuvuuden lain käytännössä. Kädessä heiton aikana pidetty taskulamppu jatkoi liikettää heiton suuntaan, kunnes Maan painovoiman vaikutuksesta se laskeutui molskahtaen keskellä tonttia ja jääden kaikkien ällistykseksi loistamaan pystyyn mutapohjassa. Jollei yllättävä yöllinen valoshow saanut vesistön kaikkia karppeja pakosalle, lampun urheasti takaisin sukeltanut sankari viimeisteli töllöntyön. Nauratti, nolotti, ja olo oli ylipäätään aika absurdin epätodellinen. Reissu oli tätä loppuhuipennustaan myöten ratkihauska, ehdottomasti ikimuistoisimpia, vaikka kohdekalasta ei nähty suomuakaan. Ehkä osittain juuri hyvän alun myötä karpinpyynti alkoi viehättää, vaikka totuuden nimessä karpin täydellinen puuttuminen alkoikin jossain vaiheessa häiritä reissujen rentoutusarvoa. Lopulta onnistuminen tuolla ihan ensimmäiselläkään keikalla ei liene ollut kovin kaukana - paikka oli lopulta noin kymmenen metrin tarkkuudella sama, jolta ensimmäinen karppi rantautui, loppukesäinen ajankohta oikean suuntainen, eikä esisyötössäkään luistettu. Ehkei edes yöllinen mesoaminen vedessä olisi lopullisesti pilannut karppioptiota. Lopulta vain pimeävarustuksen puutteellisuus ja kärsimättömyys taisivat muodostua ylipääsemättömäksi esteeksi. Saaliittomuudesta tehtiin kuitenkin johtopäätös, että jotain pitäisi tehdä toisin, mistä alkoi yhteensä pari vuotta kestänyt ketunkierros ennen ensimmäistä karppia. Väliin mahtui kaikenlaisia, pääosin hätäisiä ja huonosti pohjustettuja reissuja, ja lopulta myös se jolla karppi annettiin. Karppiodysseian loppusuora ja päätös on dokumentoitu tänne.

Arkistojen kätköistä: piikkimonni ja hopearuutana

Ajatus lähteä moikkaamaan piikkimonnia taisi alunperin kummuta otuksen hieman koomisesta ulkomuodosta: sammakon nuijapään ja lasten muoviötökän suojaamattoman yhdenillanjutun tulokselta näyttävä eväkäshän on vallan vastustamaton! Muistaakseni Kotkan Maretariumin akvaristille heidän piikkimonniensa alkuperää ääneen ihmetellessäni sain koordinaateiksi Pyhtään Kärsäjärven. Bussi vei jo ennen nykyistä halpishinnoittelua kohtuuhintaan Pyhtään motellin pysäkille ja seikkailu saattoi alkaa. Reikätaskuisen opiskelijan budjetti ei toki motelliin venynyt, majoittumista varten mukana oli teltta. Ennen älypuhelinten karttojen (ja ilmeisesti myös paperikartan ja kompassin) aikaa taisimme onnistua ohittamaan lammen lopulta kolmelta sivulta neljästä, mutta onneksi valittu sivu oli kesämökeistä ja muusta asutuksesta vapaa. Vesi oli ehdottomasti lämpimintä, mitä olen koskaan Suomen luonnossa tavannut, hieman epäilytti olisivatko kalat kiehuneet. Hämmennys oli suuri, kun lampi  alkoi pukkaamaan viiksivallujen sijaan kämmenen kokoisia suutareita. Ehkä puolen tunnin odotuksen jälkeen piikkimonni löysi syötin koukkuineen, minkä jälkeen enää mikään maailmassa itikoista epätasaiseen telttapaikkaan ei haitannut.

Piikkimonni. Taustalla silloinen tyttöystävä, nykyinen rakas vaimo

Niemenmäen hopeaa
Hopearuutana sai aikanaan liki omankin kuontaloni muuttamaan hopeanharmaaksi. Ruutanalle oli kyllä tiedossa täsmäpaikka, Niemenmäessä sijaitsevat Tilkan lammet, kalat vain olivat täysin yhteistyökyvyttömiä. Tai sitten en vaan osannut. Ensimmäisillä keikoilla saalis taisi koostua sormenmittaisista särjistä, neiti neljä vee onnistui kyllä aina saamaan ystäviä paikallisista pikkulikoista. Aikanaan hopearuutana sitten nousi, ja sitten niitä olisikin saanut nostella kerralla koko parven. Näillä ja vastaavilla reissuilla lienee valettu pohja neiti kahdeksan veen kala- ja vesiluonnontuntemukselle: oletusarvoinen vastaus tuntemattoman kalan lajin lajista on edelleen "mustatäplätokko".

Tien päässä - 50 lajia koossa 2.7

Vuonna 2012 PSY 6 julkaisi nettihittinsä Gangnam Style, Lontoossa pidettiin kesäolympialaiset ja Mars-mönkijä Curiosity laskeutui onnistuneesti punaisen planeetan pinnalle. Historiallisten hetkien joukkoon kiilaa myös Kalastuspäiväkirja-blogin ensimmäinen postaus. Blogin ohuehkona ja väliin rispaantuneena punaisena lankana on alusta asti ollut tallentaa matka kohti 50 pyydetyn suomalaisen kalalajin rajapyykkiä. Lähtöviivalla lajeja taisi olla koossa 33, mutta luotto omiin kykyihin oli kova.

Blogiin on nyt vajaan neljän kauden ajalta kirjoitettu likimain kaikki kalareissut - pari ilman omaa postaustaan jäänyttä eivät ole olleet sen enempää saaliillisesti kuin muutenkaan erityisen ikimuistoisia. Tarinalle oli tarkoitus kirjoittaa myös säädyllinen loppu - pystyynkuollut, ajan, juttujen tai innostuksen lopahdettua päivittämättä jäänyt blogi on surullinen näky. Viisipiikin jälkeen iski outo haikeus - seuraava uuden lajin saamiseen päättyvä reissu olisi Kalastuspäiväkirjan viimeinen luku. Ohjelmistossa on vielä joitakin poimintoja ajoilta ennen kirjoitustaidon ja bloggaamisen keksimistä, Kalastuspäiväkirjan 100. postaus, metatason höpinää lajikalastuksesta ja bloginpitämisestä ja lopuksi grande finale, 50. lajin tarina.

Nyt, hyvät lukijat, on erinomainen hetki jättää joku kommentti. Anonyymi kommentointi on myös mahdollista, valitkaa postauksen lopusta kommenttilinkki, kirjoittakaa jotain, ja lopuksi pudotusvalikosta nimivaihtoehdoksi Nimetön. Pitäisi siis onnistua helposti ja mukavasti ilman Google-, WordPress- tms. tiliäkin (Minun tosin pitänee edelleen hyväksyä kommentit ennen julkaisua). Poiketkaa sanomaan moi, jättäkää linkki omaan blogiinne tai veikatkaa, mikä 50. laji oli. Tai kommentoikaa vaikka mitä seuraavaksi: nyt kun lajimääräprojekti on taputeltu päätökseensä, pitäisikö viimeinkin osallistua kalamaratonille? Laittaa vavat myyntiin ja alkaa harrastaa jotain uskottavampaa, vaikka golfia ja viskien juomista? Kokeilla nouseeko 50 lajia nyt kalenterivuodessa? Elämmekö niin kovia aikoja että blogin eläkeikä olisi kestävyysvajeen torjunnan nimissä nostettava 50:stä 65:een (teisti, seitsenruototokko, piikkikampela, sulkava, miekkasärki, valkoevätörö, rantanuoliainen, lohi, muikku, vaskikala, kilohaili, kirjoeväsimppu, piikkisimppu, ankerias, nokkakala... Kyllä se on mahdollista!)? Oliko jo korkea aikakin vähentää puujalkavitsien ja kömpelöiden sanaleikkien määrää internetissä? Vai pitäisikö lopettaa tämä sisällä päätteen ääressä istuminen ja lähteä vaikka ongelle?

Jos metsään haluat mennä nyt niin takuulla yllätyt 22.6

Suo on suoma(a)laisille tuttu, metsä aivan arkinen asia. Kalasta siirtyy ojasta allikkoon puheissa aivan yhtä sujuvasti kuin käytännössäkin. Vaan minkälainen kappale kaunista kotimaista luontoa mahtaa olla rääseikkö, jolle esi-isämme ovat keksineet noinkin ylevän ja runollisen nimen? Enää en arvaile. Nyt tiedän.

Aivan ilmiselvä rääseikkö levittäytyi hevosmiesten tietotoimiston uutisoiman puronieriäapajan ja parkkipaikan välissä. Puusto edusti pysty- ja vaakasuorien mallien lisäksi näiden kaikkia välimuotoja, useimmiten nokkosesta koostuva aluskasvillisuus ulottui kainaloihin ja kaiken kruunasi infernaalinen itikkapaljous.

Mikään täysjärkinen elämänmuoto tuskin vapa(a)ehtoisesti lähtisi rämpimään moiseen pöpelikköön, joten mahdolliset kalat olisivat ainakin hyvässä turvassa. Liki umpeenkasvaneita suo-ojia ja yhden päälle sillaksi viritettyjä, nyt jo lahonneita parruja lukuunottamatta ei ihmisestä näkynyt merkkiäkään. Metsänpohjalla risteilevät polut tuomittiin eläinten tekosiksi: yhdeltä löytyi kauriin makuupaikka, jossa oli keskikokoisen sylikoiran verran irronnutta talvikarvaa. Mutaiselta penkalta löytyi vielä muutama sorkanpainallus. Viimeisen varmistuksen elinvoimaisesta kauriskannasta saimme, kun meinasin astua yhden päälle: suojaväriinsä luottava bambi kyyristeli saniaisten alla täysin huomaamattomana, aiheuttaen melkein sydärin sännätessään viime hetkellä karkuun omissa ajatuksissaan kulkevaa onkimiestä. Huikea juttu. Outi oli ohittanut vasan hetkeä aiemmin varmaan parin metrin päästä.

Välillä metsänväki vaihtui kulttuurimaiseman töyhtöhyyppiin ja kuoveihin. Illansuussa ruislintu lauloi kuin Eino Leinon runossa ikään (vähemmän runollisesti ja enemmän ornitologisesti suuntautuneille lukijoille kerrottakoon että ruisrääkän ääni on nariseva "krääk-krääk"). Ängelmät, käenkukat ja muut kosteiden lehtojen kukkijat olivat ilo silmälle ja sateen jälkeisen metsän tuoksu kerrassaan hieno.

Särki IV

Pinnan alla olikin vastaavasti tosi hiljaista. Itse asiassa koko puro alkoi vaikuttaa niin täysin elottomalta, että ensimmäinen särki oli iloinen yllätys. Neljännestä ei saanut enää revittyä samanlaista riemua, se jäi sitten sillä kertaa myös viimeiseksi kalahavainnoksi. Kaikkea kokeiltiin: virveliä, mato-onkea ja puskavapaa, luonnonsyöttiä ja puukalaa. Piikkimonnit, suutarit ja muut varasuunnitelmat unohdettiin vähin äänin ja nieriöitä etsittiin loppuun asti. Muutama pikkunahkiaishavainnot osoittautuivat toiveajatteluksi, ja koko puro alkoi vaikuttaa vahvasti särkien yksityisalueelta.

Silti hirvikaksikon toivottaessa (onneksi matkan päästä) pimenevältä oraspellolta hyvää kotimatkaa, olimme yhtä mieltä siitä, että kannatti taas poistua kotoaan. Tuonnekaan hevonkuuseen ei olisi ikinä tullut eksyttyä ilman tätä kaloihin ja luonnon helmassa remuamiseen liittyvää aivovammaa. Metsäpurolla, merellä tai jossain muualla, aina on mahdollisuus uusiin ja yllättäviin kokemuksiin. Nyt palasimme monta elämystä eläväisempinä, ja ehkä tuonne joskus tulee palattuakin. Tuskin kuitenkaan puronieriää onkimaan.

Johan pomppas 21.6

Meri lainehtii niin likellä kotiovea että sen rantaan voisi vaikka kieriä. Yleensä tulee silti suunnistettua merta edemmäs kalaan. Vaan ei tällä kertaa jäätiin kotirantaan. Neiti kahdeksan vee tosin monopolisoi alkuun ainoan mukaan tulleen ongen, kun kalastuksen vetovoima voitti leikkipuiston. Neiti aloitti kalastuksen vauhdikkaasti nykäisemällä laiturille pannukarkean ahvenen. Ulkoilu muuttui lennossa ruoanhakureissuksi, vaikka totta puhuen yhtä vauraampaa ahventa kohti sai ravistella koukusta leegion kukkoahvenia. Onneksi kalojen vapauttaminen oli aivan yhtä lystiä kuin pyydystäminenkin. Tapahtumia riitti kiitettävästi, syönti hyytyi vasta siinä vaiheessa kun isäukko pääsi vavanvarteen. Helsingin vesiltä vaikeasti bongattava pasuri jäikin edelleen saamatta, sillä lämmin kesäsää alkoi poltella paitsi aurinkorasvatonta naamaa, myös kylmälaukutonta ex-tempore-kotitarvekalastajaa. Kalat ovat mätiä elämänsä alussa, joskus myös lopussa. Onneksi koti oli lähellä.

Juhannuspäivän kalastelut 20.6

Viime visiitistä Olympiaterminaalin altaalle jäi niin mukava olo, että ajatus uusinnasta alkoi kuumottaa vapakättä. Sopiva sauma koitti juhannuksena - ajatus aavemaisen tyhjänä säätilaltaan epämääräiseen keskikesän aamuun heräilevästä Helsingistä jäi testaamatta, mutta iltapäivästä sain seuraksi keikalle neiti kahdeksan veen.

Siloneula. Kuvausjärjestely vaatii vielä kehittelyä

Matkaan oli napattu myös haavi, jolla demonstroin neidille altaan siloneulapotentiaalia koppaamalla merineulan puolivahingossa haavia huljuttaessani. Kaksi sekuntia varsinaisen kalastelun alkamisesta ja ensimmäinen saalis jo laiturilla! Huima juttu, varsinkin kun kotoinen merihevosen sukulainen oli jutuissa kasvanut jo likimain yksisarvisten ja pegasusten myyttisiin mittoihin. Innostuksesta päätellen eväkäs oli elävänä yhtä jännä kuin hurjissa ennakko-odotuksissa.

Matkalla mainostin lähinnä mahdollisuutta saada altaasta mustatäplätokkoja. Kuten nokkelimmat lukijat voivat arvata, Murphy, Ahti, Fortuna ynnä muut kalaonnen säätelijät olivat kuulolla ja tokot alkuun täysin kateissa. Lähinnä välivedessä pilkkiään uitteleva neiti kahdeksan vee tartutti ennen pitkään särjen, jota irrotellessa jätin oman matoni likoamaan pohjaan. Sieltähän se ensimmäinen tokkokin lopulta nousi - taktiikka, jolla lopulta nosteltiin valtaosa reissun tokkosaaliista. Jossain vaiheessa neiti kahdeksan vee pyydysti niin oudon mallisen särkikalan, että hetken koetin sovitella kaikenlaisia nimilappuja seipistä miekkasärkeen, kunnes totesin sen salakaksi, jonka suu vain oli jotenkin epämuodotunut tai vaurioitunut. Edellämainittujen lisäksi tehtiin näköhavainnot ahvenesta ja kolmipiikistä, joten aika mukavasti lajidiversiteettiä kerrostaloasunnon kokoisessa läntissä Itämerta!

Neiti kahdeksan veen pyydystämä kummajainen