Ajatus lähteä moikkaamaan piikkimonnia taisi alunperin kummuta otuksen hieman koomisesta ulkomuodosta: sammakon nuijapään ja lasten muoviötökän suojaamattoman yhdenillanjutun tulokselta näyttävä eväkäshän on vallan vastustamaton! Muistaakseni Kotkan Maretariumin akvaristille heidän
piikkimonniensa alkuperää ääneen ihmetellessäni sain koordinaateiksi Pyhtään Kärsäjärven. Bussi vei jo ennen nykyistä halpishinnoittelua kohtuuhintaan Pyhtään motellin pysäkille ja seikkailu saattoi alkaa. Reikätaskuisen opiskelijan budjetti ei toki motelliin venynyt,
majoittumista varten mukana oli teltta. Ennen älypuhelinten
karttojen (ja ilmeisesti myös paperikartan ja kompassin) aikaa taisimme onnistua ohittamaan lammen lopulta kolmelta sivulta neljästä, mutta onneksi
valittu sivu oli kesämökeistä ja muusta asutuksesta vapaa. Vesi oli ehdottomasti lämpimintä, mitä olen koskaan Suomen luonnossa
tavannut, hieman epäilytti olisivatko kalat kiehuneet. Hämmennys oli suuri, kun lampi
alkoi pukkaamaan viiksivallujen sijaan kämmenen kokoisia suutareita. Ehkä puolen tunnin odotuksen jälkeen piikkimonni löysi syötin
koukkuineen, minkä jälkeen enää mikään maailmassa itikoista epätasaiseen telttapaikkaan ei haitannut.  |
| Piikkimonni. Taustalla silloinen tyttöystävä, nykyinen rakas vaimo |
Hopearuutana sai aikanaan liki omankin kuontaloni muuttamaan hopeanharmaaksi. Ruutanalle oli kyllä tiedossa täsmäpaikka, Niemenmäessä sijaitsevat Tilkan lammet, kalat vain olivat täysin yhteistyökyvyttömiä. Tai sitten en vaan osannut. Ensimmäisillä keikoilla saalis taisi koostua sormenmittaisista särjistä, neiti neljä vee onnistui kyllä aina saamaan ystäviä paikallisista pikkulikoista. Aikanaan hopearuutana sitten nousi, ja sitten niitä olisikin saanut nostella kerralla koko parven. Näillä ja vastaavilla reissuilla lienee valettu pohja neiti kahdeksan veen kala- ja vesiluonnontuntemukselle: oletusarvoinen vastaus tuntemattoman kalan lajin lajista on edelleen "mustatäplätokko".
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti