Edellisestä kalareissusta oli ehtinyt kulua jo hetki, vaikkei sitä ehkä blogin perusteella heti huomaakaan. Ensiapuna kalakuumeeseen lähdimme perheen pienimpien kanssa etsimään Veräjämäen ruutanalammikkoa. Jo reilun vuosikymmenen ehdin asua Helsingissä koskaan paikan päällä käymättä. Ruutamoita nyt on saanut muualtakin. Ihan hieno paikka, jyrkkärantaisen ja karun oloinen lampare keskellä kalliota. Joissakin kartoissa sitä ei edes noteerata sinisellä värillä, mutta viimeistään satelliittikuvista sijainti pitäisi selvitä. Madot olivat kaiketi viime reissun kuumuudessa nuutuneet (tämä luonnollisesti kävi ilmi vasta rannassa - koskahan ihminen oppisi tarkistamaan asian etukäteen), mutta ehkä ruutanoilla ei olisi varaa heittäytyä ronkeleiksi ruuan suhteen. Ensimmäinen ruutana olikin ylhäällä varmaan minuutissa - juuri niin pieni ja kaunis kuin lampiruutanat osaavat olla.
 |
| Pieni on kaunista, ainakin joskus |
Makro-objektiivi olisi näitten tirriäisten kanssa ollut enemmän kuin tarpeen. Kaloja nousi ilman suurempaa tungosta siimanpäässä, neiti kahdeksan veen onnistui jossain vaiheessa napata omansa. Kovasta tsemppaamisesta ja pienestä jeesaamisesta huolimatta kolmevuotias nuoriherrat onnistui joko hosumaan tartutukset tai pudottamaan omansa kesken noston. Onneksi edessä pitäisi olla aivan riittävästi aikaa ja mahdollisuuksia onkimisen opetteluunkin. Joku viisas on jopa väittänyt, ettei ongella vietettyä aikaa laskettaisi ihmisen päivien kokonaismittaan - siinäpä kalastajan mieltä kutkuttava keino huijata viikatemiestä. Virtaa ja intoa ainakin nuorisolla riitti, lopulta kalojen jo ajat sitten kyllästyttyä tai opittua matoaterioitten terveysriskit, piti peli viheltää poikki ennen kuin sadekuurot kastelisivat koko porukan.
 |
| Neiti kahdeksan veen tyylinäyte |
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti