Vieraana Melkulla 17.7

Siedettävän kävelymatkan päässä paremman puoliskoni sukumökiltä sijaitsee suomalaismittapuulla poikkeuksellisen kirkasvetinen järvi Iso-Melkutin. Yhtä kirkasta vettä en Suomessa muista nähneeni kuin uimahallissa (toki muistikuvat Lapin patikoilta alkavat olla jo toistakymmentä vuotta vanhoja, eivätkä ehkä ihan vertailukelpoisia) - totta kai tuollaiset olosuhteet houkuttelevat paitsi sammakkomiehiä, myös pinnallisempia vedenalaisen maailman ihmettelijöitä.
Hämärissä välimatkat vääristyvät ja taival tuntuu paljon pitemmältä kuin päivänvalolla. Ilta on tyyni, mutta onneksi hyttysiä ei ole haitaksi asti. Ei itse asiassa lainkaan. Otsalampun valo yltää varmaan kolmeen metriin. Kirkas vesi ei jätä arvuuteltavaa: muutamia nuokkuvia ahvenia ja nopeasti hermostuvia särkiä lukuunottamatta vedessä on varsin vähän elämää. Rantakivien lomassa sukkuloivat pikkukalat vaikuttavat kiiskiltä ja testionginta varmistaa lajinmäärityksen. Ensivaikutelma on yhtä pettynyt kuin edelliselläkin kerralla ja koko paikka olisi helppo luokitella lopullisesti ja kerta kaikkiaan nähdyksi, ellei...

Yön ohjelmisto on jotenkin levoton ja herään reilusti ennen muuta perhettä. Sappaat jalkaan. Jos vaikka kävelisi Melkulle. Kuikkapari uiskentelee selällä, näemmä kaksistaan tänäkin vuonna. Joutuvatkohan ne ikinä vastailemaan kuikkien sukukokouksissa tungetteleviin ja kiusallisiin kysymyksiin puuttuvasta jälkikasvusta? Ehkä ura ja asuntolaina pitävät ne turhan kiireisinä. Tai vaihtoehtoisesti punaviini ja huvikseen paneskelu. Ranta on melkein keinotekoisen puhtaan näköinen - mikäs siitä jaloista lähti liikkeelle - grillimakkaran kokoinen matikka! Tämä alkaa käydä kiinnostavaksi - kiiski, kiiski, kiiski, kiiski, kiiski - jotain muuta, selvä kivennuoliainen! Mitäs tuolla rantaan sortuneen koivun alla möllöttää - parin-kolmen kilon hauki. Pitäisikö koettaa napata paljain käsin... Märät vaatteet, rikkirevityt sormenpäät ja kiukkuinen, karannut kala - ei kiitos. Onneksi se älysi ihan omatoimisesti pinkaista pakoon jo hyvissä ajoin. Rantaa on takana vasta kymmenkunta metriä ja päivän elämyskiintiö alkaa olla täynnä. Fiilis on hilpeä. Ja kello on vasta vailla kahdeksan aamulla!

Ei näistä kalakuvista tullut pinnan läpi mitään tolkullista. Mikä lie haaveri hauella kyljessä.

Simppuja ei näy missään, niille vesi taitaa olla tähän aikaan vuodesta liian lämmintä, vaikka kahluuhousujen läpi koettuna se aika vilpoisalta tuntuukin. Entä missä ovat nuoliaiset ja mateet? Tuottava kerros ulottunee kirkasvetisessä järvessä syvälle, ja ehkä rannan pikkupedot lähtevät pimeän turvin sinne saalistamaan. En ole koskaan aiemmin nähnyt jokirapuja omassa elementissään, nyt näen niitä yhteensä puolisen tusinaa. Lähtöpaikalta löytyy kilohauki yöpuulta. Muutamaa valokuvaa lukuunottamatta jätän sen rauhaan. Kaksi saalistajaa kohtaa yössä ilman että kumpikaan häiritsee toistaan. Öinen järvi on arvokas, hieman pelottavakin. Melkein pyhän tuntuinen. Rannalla kiiltomadot sytyttelevät vihreinä hohtavia lyhtyjään. Hengitys höyryää, alkaa vihmoa vettä. Aika painua nukkumaan.

Yön kulkijat ovat mielenkiintoisia ja edustavia paikasta riippumatta