Terve, ja Kiitoksia kaloista* 2.7

*Paitsi lentävä lause Douglas Adamsin Linnunradan käsikirjasta, Kiitoksia kaloista on myös erään etelämantereen alkueläimen tieteellinen nimi, kaikkien zoologisen nomenklatuurin sääntöjen ja latinan kieliopin mukaan. Siis samaan tapaan kuin Esox lucius on hauki ja Homo sapiens ihminen. Tämän sukulainen, Kiitoksia ystava (latinassa ei ole ääkkösiä) kuvattiin tieteelle uutena lajina Tvärminnestä Suomenlahdesta. Ja tämä on kirkkaasti allekirjoittaneen suosikkiknoppi eläintieteen ja ylipäätään elämän alalta. Jopa huikeampi kuin tieto, että eräät Amazonin lepakot nukkuvat huonekasveinakin tuttujen nukkumaijojen uusissa, rullalla olevissa lehdissä. Jottei menisi samaan laariin muitten mätäkuun juttujen kanssa, tässä linkki alkuperäiseen tieteelliseen julkaisuun.

Asiaan.

Kartta, kompassi ja koirat

Kello herätti kesälomalaisen aikaisemmin kuin yleensä työpäivinä. Huoltsikalla kahvitellessa tuli oikein ääneen ihmeteltyä muiden asiakkaiden vähyyttä, ennen kuin tajusi aamun olevan varsinkin vuodenaikaan nähden vielä kovin varhainen. Suunta oli kohti puronieriöitten oletettuja asuinsijoja. Tiet kävivät yhä pienemmiksi ja pienemmiksi, vesistöstä oli lähinnä hajanaisia havaintoja ja sijainti kartalla tiedossa enintään suuntaa-antavasti. Jotain puhetta taisi olla GPS:n tarpeellisuudesta.

Aamupäivän ollessa jo pitkällä ylitti tie jälleen kerran puron ja lähistöltä löytyi vieläpä sopiva levike - siis maastoon. Lintuperspektiivistä virta näytti vallan kalaiselta, joten puskat heiluen metsään ja virittelemään onkia. Särki, toinen särki, kolmas särki. Vahva déjà vu edellisreissusta alkoi pyrkiä pintaan. Vaikka puro näytti ihan hyvältä, jokin ei täsmännyt. Järvikortteet huojuivat kovin miedossa virrassa, jonkinlaiset palpakot rehottivat pohjassa ja metsälaikku rantaviivan kuivalla puolella oli niin tavallisen näköistä tuoretta kangasmetsää kuusineen ja muurahaiskekoineen kuin vain olla voi. "Tämä ei ole keijukaismetsää" totesin Outille.

Keijukaismetsä

Puronieriät suosivat ymmärtääkseni pieniä latvapuroja, jotka saavat usein alkunsa lähteistä. Niiden vesi pysyy kesäkuumillakin raikkaan viileänä ja hapekkaana, mikä on lohikaloille elinehto. Varjoisa metsäpuro sammaleineen ja saniaisineen on aika tunnusomaisen näköinen - en keksinyt sille kuvaavampaa termiä kuin 'keijukaismetsä'. Siispä sellaista etsimään. Puronieriöitä voi tiettävästi olla myös peltojen ja viljelmien läpi virtaavilla paikoilla, joten yksi sellainenkin kokeiltiin matkan varrella. Särjet ryntäsivät kilvan penkan alta madon kimppuun, mistä tehtiin nopeat johtopäätöset kohdekalojen puuttumisesta. Nopeimmalla (tai ahneimmalla) särjellä oli matkassaan ilmielävä kalatäi, joka saattoi olla myös vastuussa sen kyljen häijynnäköisestä verestymästä.

Nyt on keijumetsää

Yhä ylemmäs

Outin tyylinäyte

Metsäautoteitten labyrintti kävi yhä käsittömämmäksi, enkä ole ollenkaan varma, löytäisinkö uudestaan yhtään vähemmällä eksyilyllä paikalle. Tierumpu kavalsi puron olemassaolon, ja paikka oli aikaisempiin verrattuna metsäisen ja muutenkin lupaavan oloinen. Rannassa taisin todeta tämän ääneenkin. Purokalastuksen yhteydessä muistetaan aina korostaa kuinka säikkyjä kalat ovat ja kuinka pitää olla vähintään Mustanaamio, että kalastusta edes kannattaisi yrittää. Vajavaisilla ninjantaidoillamme lähestyimme kyyryssä vesirajaa ja heti ensimmäisestä poolista nappasi. Puronieriä, pieni, mutta sievä. Olin jo joskus lajimääräprojektin varrella miettinyt, mikä olisi hyvä päätös. Toisaalta olisi hienoa jättää sokeriksi pohjalle majesteettinen lohi tai karppi, toisaalta yhtä lailla sopivaa olisi päättää johonkin tuiki tuntemattomaan vaskikalaan tai rantanuoliaiseen. Käytännössä homma eteni loppuun asti samoilla askelmerkeillä kuin alussakin: kohteena oli aina helpoimmaksi arvioita ja vuodenaikaan sopiva laji. Onneksi viisipiikki ei sentään jäänyt viimeiseksi, se meinasi turhan monta kertaa aiheuttaa täydellisen hermoromahduksen. Muutaman hutireissun jälkeen puronieriä oli ehtinyt kerätä sopivasti nostetta, minkä lisäksi mieltä lämmitti, että omalla päättelyllä saattoi olla jotain osuutta tapahtumien myönteiseen lopputulokseen.

Puronieriän rantautus toistettiin vielä muutaman otteeseen, Outikin sai pian omansa nieriänsä, kuten myös päivän suurimman kalan, joka piti siltarumpua reviirinään. Ainakin tällä paikalla puheet kalojen säikkyydestä tuntuivat vahvasti liioitelluilta. Ehkä humuksen selvästi ruskeaksi värjäämä vesi teki kaloista vähemmän arkoja kuin kristallinkirkas vaihtoehto. Kahvi- ja kakkutauko tuntui riittävän täysin paikan rauhoittumiseen, ja kalat uskaltautuivat napsimaan pinnasta lentäviä ötököitä. Paikallisten ilmavoimien hyökkäykset meitä kohtaan olivat kyllä suomalaisitikoitten mitta-asteikolla huomattavan perspuolisia.

Rutikan kautta kotio
Paluumatkalla harrastettiin vielä hieman lisää kotimaanmatkailua. Kumpikin palasi reissusta puronieriäelisten lisäksi taimenpinnaa (ikävä kyllä alamittaista) rikkaampana ja Hausjärvellä Outi ennätti nykäistä ylös piikkimonnin ennen kuin kotiintuloaika alkoi painaa päälle. Taas jäi reissusta kalojen lisäksi  myös muutama mukava paikka uusintavisiittejä odottamaan.

Illemmalla tieto 50. rajapyykin rikkoutumisesta piti viestitellä sidosryhmille ympäri Uuttamaata, Suomea ja lopulta Eurooppaa. Seuraavana aamuna huomasi ajatusten hakeutuvan jo hyvin tutuille urille - mitäs sitä seuraavaksi keksisi, olisikohan jo kyllin pimeää rantanuoliaisen tai ankeriaan tavoitteluun vai pitäisikö sittenkin panostaa sulkavan ongintaan...

Kireitä siimoja kaikille ja hyvää kesää.

-JG