Kal(j)amiesten ottihetki 23.4

Sikana siikaa, ainakin meidän mittapuulla

Edellinen reissu oli sen verran onnistunut, että Sakun ei tarvinnut pahemmin houkutella meikäläistä uusintareissulle viikkoa myöhemin. Vedenpinta oli edelleen alhaalla, mutta tuuli sen sijaan puhalsi täysin palkein jostain idän ja kaakon tienoilta. Rannassa tarkeni juuri ja juuri kun veti joka ikisen mukana raahaamansa vaatekappaleen ylleen.

Kalareissuilla ei ole tapana varsinaisesti dokata, mutta tällä kertaa kumpikin oli tahollaan päättänyt ostaa oluet mukaan reissulle. Olennaisempaan keskittyessä matojen elinvoimaisuus tuli tarkistettua vasta Larun metroasemalla - onneksi, sillä koko purkillinen oli tehnyt joukkoitsarin. Madonhakukeikka Taka-Töölöön söi kalastusaikaa melkein tunnin, mikä oli loppupeleissä ehkä pelkästään hyvä asia. Osa kanssakalastajista oli saanut tarpeekseen sekä palelusta että nihkeästä kalantulosta. Me kaiketi osuimme paikalle juuri kun iltasyönnin aikaikkuna avautui, ja viisi hyvänkokoista siikaa myöhemmin poistuimme hyvillä mielin saaresta.

Vuodesta toiseen 16.4

Kevät eteni kohisten ja veri veti siikaongelle. Mukaan lähti muutamat viime vuodet toisaalla vaikuttanut Sakari isänsä Riston kanssa. Jottei edellisreissun munapatailu jatkuisi, mentiin tällä kertaa kiltisti tutuille ja turvallisille luottopaikoille. Sen verran olosuhteiden pakosta kokeiltiin, että perinteinen aamukalastelu vaihtui parin tunnin iltakeikkaan töitten jälkeen. Lauttasaareen nykyisin ulottuva metro on kyllä tuonut saaren henkisesti paljon lähemmäs mannerta. Päätös kävellä metrolta pelipaikoille tuntui entistä paremmalta, kun rannassa luki kalastusseuran väliaikatietoja ruuhkasta.

Kalat pitäisi kuvata ennen verestämistä, ei näin

Ensimmäinen siika onneksi päätti rantautua melkein heti kun loppuseurue pääsi rantaan. Tätä seurasi pari muutakin hyvänkokoista kalaa. Myöhemmin perkuuvaiheessa kaikkien mahoista paljastui merisukasjalkaisia (Hediste diversicolor), eli juurikin niitä monisukasmatoja, joita siiat kuulemma kilpaa tankkaavat näin kevätaikaan hiekkapohjilta. Reissun eväspuoli oli hoidettu sen verran täysipainoisesti, että olimme vähintään yhtä hyvin syöneitä kuin siiatkin. Vedenpinta oli melkein puoli metriä normaalia alempana, joten yllättävän bonuksena kivikosta löytyi jonkun sinne kadottama meritaimen(?)lusikka!

Kausi käyntiin 15.4.

(Teeskennelläänkö kaikki ettei 2017:ta tapahtunut? Siis blogin osalta, ei siinä muuten mitään suurempaa vikaa ollut. Sitä tavanomaista: kevällä vähän siian ongintaa, sitten silakkaa, kesällä särkikaloja, tokkoja kampeloitten sijaan ja kauden ehtoolla siperiansampi uutena eliksenä. Odotettavissa aiempaa niukempaa kirjoittelua ja reilusti heikompia kuvia, mutta jostain on lähdettävä liikkeelle ja heikkolaatuinenkin sisältö on parempi kuin sen puute. Siispä eespäin.)

Perinteitä noudattaen avovesikausi käynnistettiin siikaa onkimalla. Intoa oli niin paljon, että ensimmäiset heitot piti viskata Leuttasaaren Takaniemen ohi uiskentelevien jäälauttojen sekaan. Mukaan lähti ihan yhtä pahoista tärinöistä kärsivä lankomies Juha, joka oli keksinyt hienon kalastusharrastuksen vasta edellisvuonna. Nuoriso oli mukana vallan paljon, omasta takaa neiti 11 vee ja 6 vee nuoriherra, sekä molemmat serkkupojat.

Nuoretmiehet rannassa

Kuten tällaisen opastetun reissun käsikirjoitukseen kuuluu, munat menivät pataan ja parranpärinää paikan suhteen käytiin koko aika mikä rannassa viihdyttiin. Mainittavampana saaliina kuolleen loki pääkallo (ei onneksi siiman päässä). Mutta kyllä keväinen merenranta on vaan hieno paikka, tätä lisää!

Vielä on kesää jäljellä 19.-20.8

Kuten moni muukin, mekin suuntasimme koilliseen, Myllykosken Ponnin karppilammelle kokeilemaan kalaonneamme. Tällä kertaa harvinaisen moni muukin oli saanut saman päähänpiston, koska lammella kisaittiin samaan aikaan ilmeisesti paikallisen onkiseuran isännöimät mittelöt, ja porukkaa oli vallan paljon. Kuulemma tieto kisojen ajankohdasta oli kyllä etukäteen kaikkien saatavilla, muistaakseni viivytysviraston kellarissa, arkistokaapin alimmassa hyllyssä käytöstä poistetussa vessassa, jonka ovessa lukee "Varokaa pantteria". Emme sentään olleet yksin ihmettelemässä onkihifistelyn määrää, lammelle olivat lajikalastusaikein suunnanneet myös Jyväskylästä lähtöisin oleva kalastajakaksikko Tarmo ja Liisa. Sopu sijaa antaa, ja pohtiessamme ääneen leirin sijoituspaikkaa meidät ohjattiin ystävällisesti vastarannan ottipaikkojen ääreen. Hyvä suunnitelma on joustava, emme mekään halunneet ruuhkassa onkia ja toisaalta ymmärrän myös, ettei kukaan vähänkään vakavissaan kilpaongintaan tai rentoutumiseen suhtautuva halunne naapuriinsa pikkuoravien huutosakkia. Onkitonttimme näytti ensi silmäyksellä pahasti heinittyneeltä sampien suosikkimestaksi - kyllä siitä varmasti joku joskus oli sampia saanut, ehkä samaan aikaan kun koko kalaryhmä oli kehittynyt... (Vakavasti puhuen: paikka olisi vaikkapa keväällä saattanut olla aivan mainio, mutta vesikasvillisuuden rehottaessa se ei oikein vakuuttanut sammen sielunelämään virittäytyneen onkijan mieltä.) Tunne jämäpaikasta vain vahvistui illan mittaan, kun vavoissa ei satunnaista räpellystä enemmän elämän merkkejä kuulunut. Kommenteista päätellen kovin vaikeaa oli muillaikin. Onneksi kalareissut ovat paljon muuta kuin pakkoa saaliin saamisesta - nytkin mieli lepäsi ja arkihuolet lensivät mäskien seuraksi pohjamutiin. En taida olla riittävän analyyttinen osatakseni selittää, mitä alkuyön hiljaisten, sinisten tuntien aikana korvien välissä tapahtuu, mutta se mikä kenties kalastamisen haasteellisuudessa hävitään, saadaan olemisen helppoudessa ja luontevuudessa korkojen kera takaisin. Vaikutus yleiseen hyvinvointiin taitaa kuitenkin olla vahvin rantaan ajava tekijä, olipa reissun konkreettinen tuotos graavikalaa lautasella, rukseja pinnalistalla tai ykkösiä ja nollia blogosfäärissä. Lopulta väsymys voitti kuuhulluuden, ja makuupussi kutsui jo hieman väsähtänyttä onkijaa.

Yksi ammattimaisimman näköisistä kuvistani esittää sorvaa - miten siihen pitäisi suhtautua?

Hälärien volyymit oli varmuuden vuoksi säädetty kaakkoon, joten koko lampi kuuli varmasti noin 4:50, että meillä oli kala kiinni. Joku kohtuullisen kokoiselta vaikuttava eväkäs oli hotkaissut boiliet yöpalakseen. Oma toiminta oli sen verran unenpöpperöistä, että kalan jäi lopulta kunnolla tartuttamatta ja myös saamatta. Samalla sählingillä tuli kuitenkin herättyä sen verran perusteellisesti, että saattoi jäädä rantaan testaamaan aamusyöntiä. Nyt meno oli jotain aivan muuta kuin illalla: sorva, ahven, sorva, sorva ja jotain isompaa - hyvän kokoinen suutari - lisää sorvia, ahvenia ja turpa! Sitten kevyempi setti meinasi hypätä jorpakkoon löysälle säädetystä baitrunnerista huolimatta - iso karppi oli kelpuuttanut tarjouksen. Kala porhalsi täysin pitelemättä ties minne, ja huomattavasti kevyemmille kaloille mitoitetulla välineistöllä varustettu onkija olisi yhtä hyvin voinut pyytää kauniisti kalaa kiertämään pahimmat pöpeliköt. Lopulta kala jurotti keskellä vitaikkoa ja välillämme oli peräkärryllinen ärsyttävän sitkeitä vesikasveja. Köydenveto tuntui alusta pitäen epätoivoiselta ajatukselta, lopulta karppi sai tarpeekseen, pinnassa pyörähti leveä, ruskea kylki, ja setti tuli koukkua kevyempänä rantaan. Epäilemättä Crocodile dundee -tyylinen sukellus jorpakkoon olisi saattanut muuttaa lopputuloksen - huomasin ainakin harkitsevani vakavasti seuraavalla kerralla vaikka uivani kalan irti rehuista. Ehkä parempi että ajatusta ei kisaajien epäilemättä suureksi riemuksi tullut toteutettua - mutta ehkä ensi kerralla? Oman ennätyskalan karkuuttamisesta olisi kai pitänyt olla edes vähän harmissaan, mutta en osannut. Mikä voima! Huima juttu kerta kaikkiaan. Reissu oli ollut jo parempi kuin kohtuudella voi pyytääkään.

Sampia pääsimme näkemään kisaajien vapauttaessa sumppujensa sisällöt takaisin lampeen. Hienon näköisiä otuksia. Loppureissusta ongimme muutaman tunnin puolenpäivän aikoihin sampipaikoilla saamatta tärppiäkään, mutta yksi yllätys Fortunalla oli vielä päivälle: evämerkin perusteella Jake -niminen sampi oli varmaankin sumpussa vietetyn yön jälkeen kääntynyt vikasuuntaan ja jäänyt jumiin lumpeikkoon. Sammen ruumiinrakenne ei oikein taida taipua pikkutarkkoihin manöövereihin, joten nappasin kalaa pyrstönvarresta kiinni ja nostin sen pois pinteestään. Sovelletulla niska-pers-otteella heivasin kalan selvemmille vesille, toivotin mukavat matkan ja pikaiset jälleennäkemiset. Palaamme vielä...

AIka harvasta paikasta lienee mahdollista saada samaan aikaan sorva ja turpa

PS. Matkan varrella Helsingistä Myllykoskelle ja takaisin on monta persoonallista taukopaikkaa. Ja kuten elämässä yleensäkin, tauot ovat usein mieleenpainuvampia kuin itse matkanteko. Suositeltavia ainakin seuraavat: Antik-Anna Café - viehättävä ja pittoreski kahvila-antiikkikauppa. Kauniisiin esineisiin mieltyneille pysähdys tosin saattaa koitua ennakoitua kalliimmaksi. Pukaran Paroni - ainakin lapsellisille suositeltava peuhupaikka, iktyologisesti suuntautuneille ihmeteltäväksi akvaarion verran Afrikan hautavajoamajärvien kaloja. Mehiläispesä - mekaaninen Waterworld -flipperi ja 3/4 ruokalistan "kasviruoka-annoksista" todellisuudessa kana-aterioita - siis ehtaa ysäriä (ellei jopa kasaria), mutta missä muualla pääsee seuraamaan kahvia hörppiessään oikean mehiläispesän elämää ikkunana takaa?

Makeaa mahan täydeltä - sikana suutareita 1.-2.8

Elektroniset tärppihälyttimet tuli hankittua jo reilut kolme vuotta sitten, mutta toistaiseksi ne olivat vain keränneet pölyä: pimeäonginta tuli hoidettua valokohoilla, hälyttiminä toimivat tarpeen vaatiessa siikakulkuset. Nyt oli kuitenkin aika kokeilla jotain uutta, hypätä yhdellä megaloikalla nykyaikaan ja lähteä yönyli onkiretkelle, vieläpä nuorison kera.



Iltasuutari

Suutari on omissa kirjoissani aina ollut tavoiteltu saalis. Se on eksoottisen näköinen ja yksi kauneimmista suomalaisista kaloista. Kaiketi lajin mieltymys reheviin vesiin ja hämärään, tai sitten vain oma osaamattomuus, on taannut, että se on itselleni aina ollut sangen harvinainen onkituttavuus, jollaiseen tulee herkästi liitettyä mielikuvia varovaisuudesta ja oveluudesta, viisaudestakin. Pienikokoisten suutareiden parvia esiintyy ainakin Jokelan lammikossa, Helsingin Munkkiniemen puistolammessa ja Pyhtään Kärsäjärvessä. Viimeksimainitusta tuli pikkusuutareita ongittua piikkimonnien sivutuotteena, mutta yleensä ottaen omat onkimiset ovat kohdistuneet lajin isoihin yksilöihin.

Yösuutari

Enpä olisi uskonut, että suutareitakin voi saada kyllikseen, melkein liikaakin. Ensimmäinen oli upea esitellä viimein livenä nuorisojaokselle, toisen tarratessa onkeen tuntui kuin olisi voittanut lotossa kahdesti - ennen kotiinlähtöä olimme seonneet peruuttamattomasti laskuissa ja onkineet suutareita enemmän kuin koskaan. Näköjään tällainenkin luksusongelma voi tulla eteen. Hieman lajia ympäröivä mystiikka ehkä karisi, mutta reissu oli ikimuistoisuudessaan omaa luokkaansa.



Free Willy! Eiku... ei ihan näin

Vaikka kulinarististen kokeilujen kiinnostavuus on suutarin kohdalla ollut kasvamaan päin vuosien saatossa, kaikki kalat (muutamaa erityisen ahnetta tai itsetuhoista ahventa lukuunottamatta) pääsivät jatkamaan eloaan kokemusta rikkaampina. Sitä luuli, että esimerkin voima kalojen käsittelyssä olisi tehnyt tehtävänsä, mutta yksi suutari sai erityisen elämyksellisen matkan, kun neiti yhdeksän vee palautti sen komeassa kaaressa kotiveteensä. Outin refleksit kameran kanssaa olivat  kuin Lucky Lukella, joten tämäkin tilanne saatiin ikuistettua jälkipolville. Sitten vähän keskusteltiin.

Aivan liian usein kalareissut ovat päättyneet pitkään ja uuvuttavaan kotimatkaan pikkutunneilla. Joskus on tullut pohdittua, onko silmät ristissä suhailu ihan turvallistakaan. Miten mukavaa olikaan vaihtaa yöllinen  autoilu pariin olueseen ja maailmanparannukseen, kiirettä ei ollut mihinkään ja yösija odotti muutaman askeleen päässä teltassa. Ei sen puoleen, ei nukkumaan mikään kiire ollut: häläreiden piippaukset pitivät mukavasti jännitystä yllä ja aina ennenkin aika on luppunut ennen kuin jutut. Kalastuksen sivuosumina tuli bongailtua lepakoita ja yksi pöllökin.


Aamusuutari

Helppo uskoa, että tähän kalastuksen muotoon voi jäädä koukkuun - itse ainakin jäin. Itse asiassa olin valmis uusintaan jo ennen kotiutumista ja valmis samantien venyttämään reissun vaikka kahden yön mittaan. Paljon kaikenlaista reissusta ansaitsisi tulla vielä kirjoitetuksi, mutta nyt taitavat kirjoittajan kyvyt loppua kesken. Tärkeimpi juttuja kalassa, tai elämässä ylipäätäänkään, ei mitata kiloissa, kappalemäärissä tai elämänpinnoissa, ne täytyy vain kokea.

Puuttuvia vuodareita 24.7 & 26.7 & 28.7

Itse itseäni siteeraten (Viikin snadit fisut 20.7)

"listalta puuttuu vielä sellaisiakin itsestäänselvyyksiä kuin mustatäplätokko, ruutana ja kiiski" 

Ei puutu enää. Paitsi tuo kiiski. Ilmeiseen kysymykseen, onko Suomesta mahdollista saada vaikkapa 20 vuosipinnaa onkimatta yhtään kiiskeä, vastaus on tottakai! Kieltämättä tarkoituksellinen kiiskien välttely vaatisi hieman ennakkosuunnittelua, pyydettävien lajien valikointia ja tuuriakin, mutta kiiski on monen muun kalalajin tavoin varsin tiukasti boksissaan pysyttelevä otus. Ahvenen tai särjen tapaisen aidon yleiskalan vältteleminen olisi jo oikeasti aika haastavaa.

Lisäksi piti sanoa jotain syvällistä ja oivaltavaa vieraslaji mustatäplätokosta, mutta kaikki versiot saivat kirjoittajansa kuulostamaan besserwisseriltä, tekopyhältä tai ihan vaan idiootilta, joten annetaanpa olla.

Vieraslaji paha-paha kaunis luontokappale loppuun latteus kornius joutavuus

Lopuksi tuli käytyä etsimässä kivennuoliaisia uusista paikoista. Tuloksena hienoja havaintoja muista kalalajeista sekä kokemus eksymisestä kun luottaa sisäiseen kompassiinsa.

Hymyilevä mörkö 23.7

Lajikalastuksen suola - siis mauste, ei itse annos - on ainakin itselleni sen tarjoama, nähtävästi loputon sauma uusiin, yllättäviin ja usein absurdeihin tilanteisiin. Ilman kalabongailua en ikinä olisi hankkiutunut kotikaupungin ja -maan epämääräisiin kolkkiin mitä kummallisimpina vuoden- ja vuorokaudenaikoina. Joskus reissut ovat johtaneet kohtaamisiin toivotun otuksen kanssa, mutta usein sivuosumina on tullut erilaisia muita elämää rikastuttavia elämyksiä.

Munkan raggaritkin ovat ainakin muuminsa lukeneet. Puhelinkuva

Tällä kertaa tähtäimessä oli hoperuutana. Tällä hetkellä Viikin koetilanlammen kanta taitaa olla kaupungin vankin, mutta mieli halasi vaihteeksi jonnekin muualle, siispä suunta Niemenmäkeen. Lammet olivat päällisin puolin entisellään. Pullasorsia, uimareita ja eläkeläisiä väistellen löytyi lopulta kalaisa kohtakin. Alkuun lampi antoi toinen toistaan pienempiä särkiä, kunnes viimein selvästi erilainen, hötkyilemättömän määrätietoinen otti viestitti selvästi särkiä raavaamman hopearuutanan hyväksyneen tarjouksen.

Siihen olikin hyvä päättää kalastelu sillä erää. Viimeistään tässä vaiheessa oli selvää, että nelivuotiasta nuortaherraa houkuttelivat Munkkivuoressa enemmän kondiittoriset kuin kalastukselliset mahdollisuudet. Maailmankaikkeus osoitti jälleen huumorintajuaan, sillä perusbetoniselta Munkkivuoren ostarilta löytyi fiini Fazerin kahvila. Pienenä miinuksena munkit eivät kuuluneet valikoimaan