Kalastus on kivaa 29.7

Iltaonkireissu vei lasten kanssa katsastamaan vanhoja kotiseutuja ja Viikin koetilan lampea. Neiti kahdeksan veen mielikuvat paikasta alkavat olla jo aika hämärtyneitä ja nuoriherra tuskin muistaa koskaan tuolla asuneensakaan. Lisäksi tarkoitus oli napata vuodareita hopearuutanasta, ehkä myös allikkosalakasta, kolmipiikistä ja kymmenpiikistä.

Varmaan ensimmäistä kertaa koetilan lammella oli muitakin kalassa - laituria miehitti kaksi nuorta kalamiehen alkua, jotka toivottivat joukkomme tervetulleiksi apajilleen. Säädön määrä toki nelinkertaistui normaalitasosta (Muistutetaan tässä vielä lapsimatematiikan tärkeimmistä laskusäännöistä, joiden mukaan kaksi päätä keksi kolme kertaa niin paljon säätämistä kuin yksi, ja yksikin pää säätää kolme kertaa niin paljon kuin mahdollista). Siimasotkuja, hajoinneita onkilaitteita ja elämää suurempia kalajuttuja. Viimeksi mainituille tuli kyllä myös katetta kun uusi kalakaverimme tempaisi lammesta pari hurjan kokoista ahventa - mahtaa lammen allikkosalakoita nykyisellään ahdistaa. Itse keskityin onkimaan kukkoahvenia, kuten myös neiti kahdeksan vee. Onneksi kalojen irrotteluun ja matojen pujotteluun tottuneita avuliaita herrasmiehiä oli oikealla ja vasemmalla. Lopulta vapa nytkähti lupaavasti ja siiman päässä oli iso hopearuutana - itse asiassa varmaan isompi kuin kaikki aikaisemmat hopearuutanani yhteensä (Tämä kuuloistaisi paljon vakuuttavammalta jos kaikki ne aiemmat hopsut eivät olisi olleet aivan onnettomia sinttejä).

Allikkosalakkaa ei ollut mitään suurempaa tarvetta edes yrittää, samoin piikkikalat jäivät aivan suosiolla toiseen kertaan. Olihan mukava onkia kerrankin itseäänkin innostuneemmassa seurassa. Ahvenen niskojen taittaminen peukalolla, verestys kiduskaaret katkaisemalla ja madon pujottaminen koukkuun jättäen kärki näkyviin olivat nuortenmiesten kirjoissa suuren kalastajagurun suuria viisauksia - eihän tuollaisesta voi olla herkistymättä. Ajattelin muuten vastedes käyttää johdonmukaisesti kaikista muista kuin punavalkoisesta perinne-essokohosta nimitystä "mestarikoho".

Ei huono tämäkään

Eläköön solidaarisuus 28.7

Mätäkuussa 2015 muuan kansanedustajan sosiaaliseen mediaan nakkaama kylmä kivi ja siitä syntyneet laineet ovat puhuttaneet kansakuntaa. Jottei jäisi epäselväksi: minun Suomeni on kansainvälinen, samanlaisia ihmisiä tässä kaikki ollaan ja 6-12 kuukauden palelu suomalaismetsässä rynnäkkökiväärin kanssa vie yleensä enimmät halut taistella yhtään minkään puolesta. Minun Suomessani aasialaistaustainen leidi voi termoskahvista ja porkkanakakusta koostuvien eväittensä jatkoksi kaivaa kalakukon - totta kai tämä tapahtui Kuopion junassa.

Vaikka vastakkainasettelun aika ei näemmä ole vieläkään ohi, ovat kalastajat oman kokemukseni mukaan yleensä joviaalia ja höveliä joukkoa. Ehkä luonnon helmassa ja mukavan harrastuksen parissa on helppoa olla ihmisiksi, ainakin mielikuvissa perinteinen mato-onkija taitaa olla rentouden perikuva.

Tällä kertaa onkija sidosryhmineen oli Ruoholahden kanavalla. Neiti kahdeksan vee otti pikkuveljensä kanssa rannan haltuunsa leikkiessään. Vastarannalla oli nuorisoporukka kal(j)assa - kerrassaan mainion näköinen kahden kivan, kesäisen aktiviteetin fuusio. Aika kului, onkijan rauhaa häiritsi vain muutama särki ja salakka, oli suoraan sanottuna ihan tosi hiljaista. Mutta kuten itse aikakin, myös kalantulo heikkous on suhteellista. Ensin koukkuun ja irrotusvaiheessa myös sormenpäähän tarrannutta mustatäplätokkoa manaillen irrotellessaan onkija kuuli takavasemmalta jonkun ihmettelevän ääneen keskivertosaaliista poikkeavaa mornaskonttia. Nuorisoporukka oli ilmeisesti vaikuttunut kalantulosta ja porukan ekstrovertein nuori neito oli lähetetty kysymään vastarannan Nuuskamuikkuselta parempia syöttejä heidän kinkkusuikaleittensa tilalle. Olihan onkijalla matoja vaikka muille jakaa, varsinkin kun oman nuorison nukkumaanmenoaika asetti aikaraamit omille onkimisille. Samalla tuli juteltua mukavia ja toivetettua kireitä siimoja.

Näitä on jostain syystä aina kiva onkia. Ja jopa saada. En osaa selittää.

Kun hippilinjalle lähdettiin, myös täplis päätyi poikkeuksellisesti kalalokin ruoansulatuskanavan sijaan takaisin kotikanavansa pohjaan miettimään kokemustaan. Meille kanava ei sillä kertaa suonut kummoisia saaliita, mutta mukavia kokemuksia siitäkin edestä. Alan pikku hiljaa uskoa, että Frank Martelan ajatuksissa (esim.) saattaa ollakin perää - hyvän tekeminen luo hyvää, paitsi toisille, myös itselle. Ollaan siis kivoja toisillemme (Toki varaan itselleni oikeuden olla rakastavan ja ymmärtävän lisäksi tarvittaessa myös sarkastinen ja kiukkuinen, jos joku perseilee ;).

Jättiläisen harteilla 27.7

Joskus aiemminkin olen tässä blogissa koettanut antaa tunnustusta lajikalastuksen pioneereille: ladun avaaminen - uusien kalapaikkojen  löytäminen ja menetelmien keksiminen - ei ole aina helppoa, me perässähiihtäjät pääsemme vähemmällä.

Anoppilan laina-Opelia palauttaessa päätin poiketa töröongella Keravanjoella Sipoontien sillan kohdalla. Olin aikoinaan ensimmäiset töröni onkinut samaisen joen loppupäästä, mutta tässä piti olla pomminvarma mesta. Tällä hetkellä se ikävä kyllä myös näytti pommitetulta sillankorjaustyömaan takia: väliaikainen puurakennelma hankaloitta ainakin ylipitkän vavan kanssa pelleilevää onkijaa ja varmuuden vuoksi rannasta oli sorrettu yksi puukin keskelle jokea. Ainut kalastettavan oloinen kolo löytyi puu kohdalta ylävirtaan, mutta sieltä löytyivät onneksi kalatkin. Puronieriäonginnan jäljiltä siiman päässä killui aivan järkyttävän ylisuuri koukku, mutta laiskuuttani en sitä heti vaihtanut pienempää. Hyvin tuntui uppoavan, muutaman törön nostelin vuodareiksi ja olisin viihtynyt pitempäänkin, mutta paikka ehtyi eikä siirtyäkään oikein voinut . Joskus tulevaisuudessa siltaremontti valmistunee ja töröonkijoille on taas enemmän tilaa - siellä ne kalat odottavat.

Melkein merihevosen varsoja ja mustekaloja 21.7 ja 25.7

Joku Ilmatieteen laitoksella sai epäilemättä selville, että juuri tänä kesänä neiti kahdeksan vee piti opettaa uimaan. Säät eivät edes pikkulasten mittapuulla ole olleet uimakelpoiset, meriveden lämpötiloista puhumattakaan. Silti kesälle suunniteltu maakuntamatka Suomenlahden hienoimmille hiekkarannoille päätettiin toteuttaa, voisihan siellä vaikka kahlata.

Kahlaamisesta olivat vähintään yhtä innoissaan myös aikuiset, ja odotukset mereisten lajien suhteen korkealla. Outi ennätti napata ensimmäisen kolmipiikin ja siloneulan Lappohjan rannasta jo ennen kuin meikäläinen sai kahluusaappaat jalkaansa. Vauhdikkaan alun jälkeen tahti hyytyi - itsekin onnistuin lottovoittajan tuurilla kauhaisemaan yhden kotimaisen merihevosen sukulaisen rantavedestä, mutta suurin osa päivänselvistä keskenkasvuisista siloneuloista muuttui haavittaessa selittämättömästi levänkappaleiksi. Kolmipiikkien lisäksi rantamatalissa pyöri parvi sillikalan oloisia sinttejä - koska yhtään ei saatu tarkistettavaksi, raati päätti niiden olleen ilman muuta kilohaileja. Yöllä hiekalla näkyi torkkuvien ahventen lisäksi pieniä kiiskejä ja hyvin epätokkomaisesti pakenevia tokkoja - yksi satimeen jäänyt paljasti syyn outoon käytökseen osoittautumalla viisisenttiseksi mustatäplätokoksi. Kampelalitka pyydysti kiiskejä ja valtavan siimasotkun.

Tyyni aamu Lappohjassa

Padvan ranta ei kalastuksellisesti tarjoillut mitään ikimuistoista, tuuli kovaa ja lännestä. Muutamia henkitoreissaan viruvia kolmipiikkejä tuli käsin pyydysteltyä. Rantojen vertailu oli kyllä kiinnostavaa: Lappohjassa kahluusyvää vettä riittää varmaan satakunta metriä rantaviivasta (minkä jälkeen se ilmeisesti putoaa äkkijyrkästi noin 15:een metriin), Padvan profiili oli selvästi nopeammin laskeva. Lappohja on todella hienojakoista hiekkaa, Padvassa on seassa karkeampaa ainesta ja ihan kunnon musareitakin. Molempien vesi on kirkasta ja puhdasta, kyllä merikalojen kelpaa. Koulujen kesäloma-aika vain ei taida olla optimaalinen kalasteluajankohta hiekkarannoilla(kaan), uimareille viileän puoleiset vedet ovat ilmeisesti silti turhan lämpöisät useimpien kalojen pirtaan. Mutta me palaamme vielä!

Tuulinen aamu Padvassa

Kun kalastelut eivät aina (useimmiten, koskaan) mene käsikirjoituksen mukaan, voi onneksi kehitellä kaikenlaista mukavaa oheistoimintaa. Neiti kahdeksan vee varmisti pikkuveljensä kanssa, että hiekkalinnoitusten teko, leväkasojen tonkiminen ja kaarnalaivojen uittelu pitivät yllä mukavaa tunnelmaa. Outilla oli kuitenkin hihassaan reissun todellinen ässä: gyotaku. Linkistä voivat kiinnostuneet perehtyä aiheeseen syvällisemmin, mutta lyhyesti kysymyksessä on menetelmä jäljentää saaliskalan kuva musteen ja sopivan mehmeän paperin avulla. Vaatimaton kiiskikin koki huiman arvonnousun kotimaisen kalastustaiteen eturiviin.

Varoituksen sana on paikallaan... Lappohjasta, tekijä tuntematon (ei, se en ollut minä)

Ahvena

Sorva

Pari kiiskeä, toinen muistaakseni neiti kahdeksan vee, toinen allekirjoittaneen

Vieraana Melkulla 17.7

Siedettävän kävelymatkan päässä paremman puoliskoni sukumökiltä sijaitsee suomalaismittapuulla poikkeuksellisen kirkasvetinen järvi Iso-Melkutin. Yhtä kirkasta vettä en Suomessa muista nähneeni kuin uimahallissa (toki muistikuvat Lapin patikoilta alkavat olla jo toistakymmentä vuotta vanhoja, eivätkä ehkä ihan vertailukelpoisia) - totta kai tuollaiset olosuhteet houkuttelevat paitsi sammakkomiehiä, myös pinnallisempia vedenalaisen maailman ihmettelijöitä.
Hämärissä välimatkat vääristyvät ja taival tuntuu paljon pitemmältä kuin päivänvalolla. Ilta on tyyni, mutta onneksi hyttysiä ei ole haitaksi asti. Ei itse asiassa lainkaan. Otsalampun valo yltää varmaan kolmeen metriin. Kirkas vesi ei jätä arvuuteltavaa: muutamia nuokkuvia ahvenia ja nopeasti hermostuvia särkiä lukuunottamatta vedessä on varsin vähän elämää. Rantakivien lomassa sukkuloivat pikkukalat vaikuttavat kiiskiltä ja testionginta varmistaa lajinmäärityksen. Ensivaikutelma on yhtä pettynyt kuin edelliselläkin kerralla ja koko paikka olisi helppo luokitella lopullisesti ja kerta kaikkiaan nähdyksi, ellei...

Yön ohjelmisto on jotenkin levoton ja herään reilusti ennen muuta perhettä. Sappaat jalkaan. Jos vaikka kävelisi Melkulle. Kuikkapari uiskentelee selällä, näemmä kaksistaan tänäkin vuonna. Joutuvatkohan ne ikinä vastailemaan kuikkien sukukokouksissa tungetteleviin ja kiusallisiin kysymyksiin puuttuvasta jälkikasvusta? Ehkä ura ja asuntolaina pitävät ne turhan kiireisinä. Tai vaihtoehtoisesti punaviini ja huvikseen paneskelu. Ranta on melkein keinotekoisen puhtaan näköinen - mikäs siitä jaloista lähti liikkeelle - grillimakkaran kokoinen matikka! Tämä alkaa käydä kiinnostavaksi - kiiski, kiiski, kiiski, kiiski, kiiski - jotain muuta, selvä kivennuoliainen! Mitäs tuolla rantaan sortuneen koivun alla möllöttää - parin-kolmen kilon hauki. Pitäisikö koettaa napata paljain käsin... Märät vaatteet, rikkirevityt sormenpäät ja kiukkuinen, karannut kala - ei kiitos. Onneksi se älysi ihan omatoimisesti pinkaista pakoon jo hyvissä ajoin. Rantaa on takana vasta kymmenkunta metriä ja päivän elämyskiintiö alkaa olla täynnä. Fiilis on hilpeä. Ja kello on vasta vailla kahdeksan aamulla!

Ei näistä kalakuvista tullut pinnan läpi mitään tolkullista. Mikä lie haaveri hauella kyljessä.

Simppuja ei näy missään, niille vesi taitaa olla tähän aikaan vuodesta liian lämmintä, vaikka kahluuhousujen läpi koettuna se aika vilpoisalta tuntuukin. Entä missä ovat nuoliaiset ja mateet? Tuottava kerros ulottunee kirkasvetisessä järvessä syvälle, ja ehkä rannan pikkupedot lähtevät pimeän turvin sinne saalistamaan. En ole koskaan aiemmin nähnyt jokirapuja omassa elementissään, nyt näen niitä yhteensä puolisen tusinaa. Lähtöpaikalta löytyy kilohauki yöpuulta. Muutamaa valokuvaa lukuunottamatta jätän sen rauhaan. Kaksi saalistajaa kohtaa yössä ilman että kumpikaan häiritsee toistaan. Öinen järvi on arvokas, hieman pelottavakin. Melkein pyhän tuntuinen. Rannalla kiiltomadot sytyttelevät vihreinä hohtavia lyhtyjään. Hengitys höyryää, alkaa vihmoa vettä. Aika painua nukkumaan.

Yön kulkijat ovat mielenkiintoisia ja edustavia paikasta riippumatta

Takaisin satulaan 10.7

Edellisestä kalareissusta oli ehtinyt kulua jo hetki, vaikkei sitä ehkä blogin perusteella heti huomaakaan. Ensiapuna kalakuumeeseen lähdimme perheen pienimpien kanssa etsimään Veräjämäen ruutanalammikkoa. Jo reilun vuosikymmenen ehdin asua Helsingissä koskaan paikan päällä käymättä. Ruutamoita nyt on saanut muualtakin. Ihan hieno paikka, jyrkkärantaisen ja karun oloinen lampare keskellä kalliota. Joissakin kartoissa sitä ei edes noteerata sinisellä värillä, mutta viimeistään satelliittikuvista sijainti pitäisi selvitä. Madot olivat kaiketi viime reissun kuumuudessa nuutuneet (tämä luonnollisesti kävi ilmi vasta rannassa - koskahan ihminen oppisi tarkistamaan asian etukäteen), mutta ehkä ruutanoilla ei olisi varaa heittäytyä ronkeleiksi ruuan suhteen. Ensimmäinen ruutana olikin ylhäällä varmaan minuutissa - juuri niin pieni ja kaunis kuin lampiruutanat osaavat olla.

Pieni on kaunista, ainakin joskus

Makro-objektiivi olisi näitten tirriäisten kanssa ollut enemmän kuin tarpeen. Kaloja nousi ilman suurempaa tungosta siimanpäässä, neiti kahdeksan veen onnistui jossain vaiheessa napata omansa. Kovasta tsemppaamisesta ja pienestä jeesaamisesta huolimatta kolmevuotias nuoriherrat onnistui joko hosumaan tartutukset tai pudottamaan omansa kesken noston. Onneksi edessä pitäisi olla aivan riittävästi aikaa ja mahdollisuuksia onkimisen opetteluunkin. Joku viisas on jopa väittänyt, ettei ongella vietettyä aikaa laskettaisi ihmisen päivien kokonaismittaan - siinäpä kalastajan mieltä kutkuttava keino huijata viikatemiestä. Virtaa ja intoa ainakin nuorisolla riitti, lopulta kalojen jo ajat sitten kyllästyttyä tai opittua matoaterioitten terveysriskit, piti peli viheltää poikki ennen kuin sadekuurot kastelisivat koko porukan.

Neiti kahdeksan veen tyylinäyte

Terve, ja Kiitoksia kaloista* 2.7

*Paitsi lentävä lause Douglas Adamsin Linnunradan käsikirjasta, Kiitoksia kaloista on myös erään etelämantereen alkueläimen tieteellinen nimi, kaikkien zoologisen nomenklatuurin sääntöjen ja latinan kieliopin mukaan. Siis samaan tapaan kuin Esox lucius on hauki ja Homo sapiens ihminen. Tämän sukulainen, Kiitoksia ystava (latinassa ei ole ääkkösiä) kuvattiin tieteelle uutena lajina Tvärminnestä Suomenlahdesta. Ja tämä on kirkkaasti allekirjoittaneen suosikkiknoppi eläintieteen ja ylipäätään elämän alalta. Jopa huikeampi kuin tieto, että eräät Amazonin lepakot nukkuvat huonekasveinakin tuttujen nukkumaijojen uusissa, rullalla olevissa lehdissä. Jottei menisi samaan laariin muitten mätäkuun juttujen kanssa, tässä linkki alkuperäiseen tieteelliseen julkaisuun.

Asiaan.

Kartta, kompassi ja koirat

Kello herätti kesälomalaisen aikaisemmin kuin yleensä työpäivinä. Huoltsikalla kahvitellessa tuli oikein ääneen ihmeteltyä muiden asiakkaiden vähyyttä, ennen kuin tajusi aamun olevan varsinkin vuodenaikaan nähden vielä kovin varhainen. Suunta oli kohti puronieriöitten oletettuja asuinsijoja. Tiet kävivät yhä pienemmiksi ja pienemmiksi, vesistöstä oli lähinnä hajanaisia havaintoja ja sijainti kartalla tiedossa enintään suuntaa-antavasti. Jotain puhetta taisi olla GPS:n tarpeellisuudesta.

Aamupäivän ollessa jo pitkällä ylitti tie jälleen kerran puron ja lähistöltä löytyi vieläpä sopiva levike - siis maastoon. Lintuperspektiivistä virta näytti vallan kalaiselta, joten puskat heiluen metsään ja virittelemään onkia. Särki, toinen särki, kolmas särki. Vahva déjà vu edellisreissusta alkoi pyrkiä pintaan. Vaikka puro näytti ihan hyvältä, jokin ei täsmännyt. Järvikortteet huojuivat kovin miedossa virrassa, jonkinlaiset palpakot rehottivat pohjassa ja metsälaikku rantaviivan kuivalla puolella oli niin tavallisen näköistä tuoretta kangasmetsää kuusineen ja muurahaiskekoineen kuin vain olla voi. "Tämä ei ole keijukaismetsää" totesin Outille.

Keijukaismetsä

Puronieriät suosivat ymmärtääkseni pieniä latvapuroja, jotka saavat usein alkunsa lähteistä. Niiden vesi pysyy kesäkuumillakin raikkaan viileänä ja hapekkaana, mikä on lohikaloille elinehto. Varjoisa metsäpuro sammaleineen ja saniaisineen on aika tunnusomaisen näköinen - en keksinyt sille kuvaavampaa termiä kuin 'keijukaismetsä'. Siispä sellaista etsimään. Puronieriöitä voi tiettävästi olla myös peltojen ja viljelmien läpi virtaavilla paikoilla, joten yksi sellainenkin kokeiltiin matkan varrella. Särjet ryntäsivät kilvan penkan alta madon kimppuun, mistä tehtiin nopeat johtopäätöset kohdekalojen puuttumisesta. Nopeimmalla (tai ahneimmalla) särjellä oli matkassaan ilmielävä kalatäi, joka saattoi olla myös vastuussa sen kyljen häijynnäköisestä verestymästä.

Nyt on keijumetsää

Yhä ylemmäs

Outin tyylinäyte

Metsäautoteitten labyrintti kävi yhä käsittömämmäksi, enkä ole ollenkaan varma, löytäisinkö uudestaan yhtään vähemmällä eksyilyllä paikalle. Tierumpu kavalsi puron olemassaolon, ja paikka oli aikaisempiin verrattuna metsäisen ja muutenkin lupaavan oloinen. Rannassa taisin todeta tämän ääneenkin. Purokalastuksen yhteydessä muistetaan aina korostaa kuinka säikkyjä kalat ovat ja kuinka pitää olla vähintään Mustanaamio, että kalastusta edes kannattaisi yrittää. Vajavaisilla ninjantaidoillamme lähestyimme kyyryssä vesirajaa ja heti ensimmäisestä poolista nappasi. Puronieriä, pieni, mutta sievä. Olin jo joskus lajimääräprojektin varrella miettinyt, mikä olisi hyvä päätös. Toisaalta olisi hienoa jättää sokeriksi pohjalle majesteettinen lohi tai karppi, toisaalta yhtä lailla sopivaa olisi päättää johonkin tuiki tuntemattomaan vaskikalaan tai rantanuoliaiseen. Käytännössä homma eteni loppuun asti samoilla askelmerkeillä kuin alussakin: kohteena oli aina helpoimmaksi arvioita ja vuodenaikaan sopiva laji. Onneksi viisipiikki ei sentään jäänyt viimeiseksi, se meinasi turhan monta kertaa aiheuttaa täydellisen hermoromahduksen. Muutaman hutireissun jälkeen puronieriä oli ehtinyt kerätä sopivasti nostetta, minkä lisäksi mieltä lämmitti, että omalla päättelyllä saattoi olla jotain osuutta tapahtumien myönteiseen lopputulokseen.

Puronieriän rantautus toistettiin vielä muutaman otteeseen, Outikin sai pian omansa nieriänsä, kuten myös päivän suurimman kalan, joka piti siltarumpua reviirinään. Ainakin tällä paikalla puheet kalojen säikkyydestä tuntuivat vahvasti liioitelluilta. Ehkä humuksen selvästi ruskeaksi värjäämä vesi teki kaloista vähemmän arkoja kuin kristallinkirkas vaihtoehto. Kahvi- ja kakkutauko tuntui riittävän täysin paikan rauhoittumiseen, ja kalat uskaltautuivat napsimaan pinnasta lentäviä ötököitä. Paikallisten ilmavoimien hyökkäykset meitä kohtaan olivat kyllä suomalaisitikoitten mitta-asteikolla huomattavan perspuolisia.

Rutikan kautta kotio
Paluumatkalla harrastettiin vielä hieman lisää kotimaanmatkailua. Kumpikin palasi reissusta puronieriäelisten lisäksi taimenpinnaa (ikävä kyllä alamittaista) rikkaampana ja Hausjärvellä Outi ennätti nykäistä ylös piikkimonnin ennen kuin kotiintuloaika alkoi painaa päälle. Taas jäi reissusta kalojen lisäksi  myös muutama mukava paikka uusintavisiittejä odottamaan.

Illemmalla tieto 50. rajapyykin rikkoutumisesta piti viestitellä sidosryhmille ympäri Uuttamaata, Suomea ja lopulta Eurooppaa. Seuraavana aamuna huomasi ajatusten hakeutuvan jo hyvin tutuille urille - mitäs sitä seuraavaksi keksisi, olisikohan jo kyllin pimeää rantanuoliaisen tai ankeriaan tavoitteluun vai pitäisikö sittenkin panostaa sulkavan ongintaan...

Kireitä siimoja kaikille ja hyvää kesää.

-JG