Makeaa mahan täydeltä - sikana suutareita 1.-2.8

Elektroniset tärppihälyttimet tuli hankittua jo reilut kolme vuotta sitten, mutta toistaiseksi ne olivat vain keränneet pölyä: pimeäonginta tuli hoidettua valokohoilla, hälyttiminä toimivat tarpeen vaatiessa siikakulkuset. Nyt oli kuitenkin aika kokeilla jotain uutta, hypätä yhdellä megaloikalla nykyaikaan ja lähteä yönyli onkiretkelle, vieläpä nuorison kera.



Iltasuutari

Suutari on omissa kirjoissani aina ollut tavoiteltu saalis. Se on eksoottisen näköinen ja yksi kauneimmista suomalaisista kaloista. Kaiketi lajin mieltymys reheviin vesiin ja hämärään, tai sitten vain oma osaamattomuus, on taannut, että se on itselleni aina ollut sangen harvinainen onkituttavuus, jollaiseen tulee herkästi liitettyä mielikuvia varovaisuudesta ja oveluudesta, viisaudestakin. Pienikokoisten suutareiden parvia esiintyy ainakin Jokelan lammikossa, Helsingin Munkkiniemen puistolammessa ja Pyhtään Kärsäjärvessä. Viimeksimainitusta tuli pikkusuutareita ongittua piikkimonnien sivutuotteena, mutta yleensä ottaen omat onkimiset ovat kohdistuneet lajin isoihin yksilöihin.

Yösuutari

Enpä olisi uskonut, että suutareitakin voi saada kyllikseen, melkein liikaakin. Ensimmäinen oli upea esitellä viimein livenä nuorisojaokselle, toisen tarratessa onkeen tuntui kuin olisi voittanut lotossa kahdesti - ennen kotiinlähtöä olimme seonneet peruuttamattomasti laskuissa ja onkineet suutareita enemmän kuin koskaan. Näköjään tällainenkin luksusongelma voi tulla eteen. Hieman lajia ympäröivä mystiikka ehkä karisi, mutta reissu oli ikimuistoisuudessaan omaa luokkaansa.



Free Willy! Eiku... ei ihan näin

Vaikka kulinarististen kokeilujen kiinnostavuus on suutarin kohdalla ollut kasvamaan päin vuosien saatossa, kaikki kalat (muutamaa erityisen ahnetta tai itsetuhoista ahventa lukuunottamatta) pääsivät jatkamaan eloaan kokemusta rikkaampina. Sitä luuli, että esimerkin voima kalojen käsittelyssä olisi tehnyt tehtävänsä, mutta yksi suutari sai erityisen elämyksellisen matkan, kun neiti yhdeksän vee palautti sen komeassa kaaressa kotiveteensä. Outin refleksit kameran kanssaa olivat  kuin Lucky Lukella, joten tämäkin tilanne saatiin ikuistettua jälkipolville. Sitten vähän keskusteltiin.

Aivan liian usein kalareissut ovat päättyneet pitkään ja uuvuttavaan kotimatkaan pikkutunneilla. Joskus on tullut pohdittua, onko silmät ristissä suhailu ihan turvallistakaan. Miten mukavaa olikaan vaihtaa yöllinen  autoilu pariin olueseen ja maailmanparannukseen, kiirettä ei ollut mihinkään ja yösija odotti muutaman askeleen päässä teltassa. Ei sen puoleen, ei nukkumaan mikään kiire ollut: häläreiden piippaukset pitivät mukavasti jännitystä yllä ja aina ennenkin aika on luppunut ennen kuin jutut. Kalastuksen sivuosumina tuli bongailtua lepakoita ja yksi pöllökin.


Aamusuutari

Helppo uskoa, että tähän kalastuksen muotoon voi jäädä koukkuun - itse ainakin jäin. Itse asiassa olin valmis uusintaan jo ennen kotiutumista ja valmis samantien venyttämään reissun vaikka kahden yön mittaan. Paljon kaikenlaista reissusta ansaitsisi tulla vielä kirjoitetuksi, mutta nyt taitavat kirjoittajan kyvyt loppua kesken. Tärkeimpi juttuja kalassa, tai elämässä ylipäätäänkään, ei mitata kiloissa, kappalemäärissä tai elämänpinnoissa, ne täytyy vain kokea.

Puuttuvia vuodareita 24.7 & 26.7 & 28.7

Itse itseäni siteeraten (Viikin snadit fisut 20.7)

"listalta puuttuu vielä sellaisiakin itsestäänselvyyksiä kuin mustatäplätokko, ruutana ja kiiski" 

Ei puutu enää. Paitsi tuo kiiski. Ilmeiseen kysymykseen, onko Suomesta mahdollista saada vaikkapa 20 vuosipinnaa onkimatta yhtään kiiskeä, vastaus on tottakai! Kieltämättä tarkoituksellinen kiiskien välttely vaatisi hieman ennakkosuunnittelua, pyydettävien lajien valikointia ja tuuriakin, mutta kiiski on monen muun kalalajin tavoin varsin tiukasti boksissaan pysyttelevä otus. Ahvenen tai särjen tapaisen aidon yleiskalan vältteleminen olisi jo oikeasti aika haastavaa.

Lisäksi piti sanoa jotain syvällistä ja oivaltavaa vieraslaji mustatäplätokosta, mutta kaikki versiot saivat kirjoittajansa kuulostamaan besserwisseriltä, tekopyhältä tai ihan vaan idiootilta, joten annetaanpa olla.

Vieraslaji paha-paha kaunis luontokappale loppuun latteus kornius joutavuus

Lopuksi tuli käytyä etsimässä kivennuoliaisia uusista paikoista. Tuloksena hienoja havaintoja muista kalalajeista sekä kokemus eksymisestä kun luottaa sisäiseen kompassiinsa.

Hymyilevä mörkö 23.7

Lajikalastuksen suola - siis mauste, ei itse annos - on ainakin itselleni sen tarjoama, nähtävästi loputon sauma uusiin, yllättäviin ja usein absurdeihin tilanteisiin. Ilman kalabongailua en ikinä olisi hankkiutunut kotikaupungin ja -maan epämääräisiin kolkkiin mitä kummallisimpina vuoden- ja vuorokaudenaikoina. Joskus reissut ovat johtaneet kohtaamisiin toivotun otuksen kanssa, mutta usein sivuosumina on tullut erilaisia muita elämää rikastuttavia elämyksiä.

Munkan raggaritkin ovat ainakin muuminsa lukeneet. Puhelinkuva

Tällä kertaa tähtäimessä oli hoperuutana. Tällä hetkellä Viikin koetilanlammen kanta taitaa olla kaupungin vankin, mutta mieli halasi vaihteeksi jonnekin muualle, siispä suunta Niemenmäkeen. Lammet olivat päällisin puolin entisellään. Pullasorsia, uimareita ja eläkeläisiä väistellen löytyi lopulta kalaisa kohtakin. Alkuun lampi antoi toinen toistaan pienempiä särkiä, kunnes viimein selvästi erilainen, hötkyilemättömän määrätietoinen otti viestitti selvästi särkiä raavaamman hopearuutanan hyväksyneen tarjouksen.

Siihen olikin hyvä päättää kalastelu sillä erää. Viimeistään tässä vaiheessa oli selvää, että nelivuotiasta nuortaherraa houkuttelivat Munkkivuoressa enemmän kondiittoriset kuin kalastukselliset mahdollisuudet. Maailmankaikkeus osoitti jälleen huumorintajuaan, sillä perusbetoniselta Munkkivuoren ostarilta löytyi fiini Fazerin kahvila. Pienenä miinuksena munkit eivät kuuluneet valikoimaan

Viikin snadit fisut 20.7

Useimmiten luonnon rytmit ovat hitaanpuoleisia, mutta ihmisen hämmentäessä soppaa saattaa muutoksia tulla hengästyttävään tahtiin. Viikin koetilan lampi taitaa olla ympäristöönsä sopien melkoinen (omatoimisten?) kalaistutusten koekenttä, niin vinhasti lajisto muuttuu. Joskus liitukaudella lammesta nousi harvakseltaan kämmenen kokoisia ruutanoita, vuosien mittaan lajivalikoima on tainnut käsittää jo puolisen tusinaa eväkästä.

Taannoin tuli pohdiskeltua, kuinkahan allikkosalakat pärjäävät aika isokokoistenkin ahventen kämppiksinä. Ilmeisen hyvin - ainakaan paahteisena heinäkuun päivänä lammikossa ei mitään muuta elävää tuntunut olevankaan. Epäilemättä hopearuutanat ja ahvenetkin ovat hengissä, mutta niiden tavoittaminen ainakaan keskellä päivää ei ottanut onnistuakseen.

Pikkukalasafaria jatkettiin vielä pyydystämällä kymmenpiikkejä kaiketi Viikinojaan kuuluvasta uomasta. Kaloja näkyi olevan kohtalaisen paljon, mutta lyhyellä vavalla niin kalojen kuin kalastajankaan hermot pettivät. Lopulta pitempi onkiviritys johti työvoittoon, ja samalla palautui mieleen, miksi edellisestä kymmenpiikkijahdista oli vierähtänyt jo vuosia. Ehkäpä tämän kauden aikana voisi koettaa lyödä oman säälittävän henkilökohtaisen vuodariennätyksensä - ei pitäisi olla vaikeaa, kun listalta puuttuu vielä sellaisiakin itsestäänselvyyksiä kuin mustatäplätokko, ruutana ja kiiski (!!! Miten tuo on edes mahdollista.)

Aina kun ongin, mato on irti 15.7

Jollei otsikko tunnu aukenevan, klikatkaa vaikka tästä (omalla vastuulla – kesäloma on korvamatojen leviämisen kannalta otollista aikaa!) Meikäläiselle kyseisen musiikillisen merkkiteokseen esitteli lankoni. Vastalahjaksi tutustutin pahaa-aavistamattoman siskonmiehen suutarinongintaan. Kalakaverini oppimäärä kalastuksesta sisältyi suunnilleen edellä mainittuun biisiin: pilkintä on jotain, mitä harjoitetaan toisinaan baari-illan päätteeksi tiskillä, ja saaliina siitä saattaa saada viskilasin kuvan otsaansa. Hyvä niin – muuten hän olisi voinut älytä kieltäytyä koko kalaretkestä!

Vähäiset kalastelut mummolassa vietetyn lomaviikon aikana olivat menneet käsikirjoituksen mukaan kuin harrastelija-improvisaatioteatterissa. Kuopion idioottivarma ruutanapaikka – Pappilanlampi – oli täynnä pikkusormen mittaisia ahvenia. Saattoi siellä ruutanoitakin vielä seassa olla, mutta elämä on aivan liian lyhyt niiden hakemiseen.

Särensintti, suomuturkki, punasilmä sirriäinen. Näitä riitti

Keskustan Valkeisenlammella tuli ongittua tenavien kanssa – paikan särki- ja ahvenkanta vaikuttivat yhtä elinvoimaisilta kuin aina. Täällä oli oiva mahdollisuus tutkia tekotoukkien tehoa luomumadon rinnalla, ja jälkimmäiset veivät tämän pelin 6-0. Silti muovimatosia tulee varmaan jatkossakin kannettua mukanaan, tiukan paikan tullen ne ovat toki tyhjää parempia. Lammen yleinen tila oli kohentunut silminnähden nuoruusvuosista – vesi oli kirkasta ja levätöntä, rannat siistit ja viihtyisät.

 

Lukemattomien lammen rannalla nuoruudessa vietettyjen kalastustuntien kokemuksella uskallan väittää lammen luontainen kalaston käsittävän särjen, ahvenen, salakan, hauen ja suutarin. Kiisket, lahnat ja pasurit esimerkiksi puuttuvat. Istutettuina lammessa saattaa edelleen elellä kirjolohia ja sampia, puheet siioista, ankeriaista ja muista taitavat olla pelkkiä kalajuttuja. Kaikkia järven alkuperäisasukkaita on paljon tai todella paljon. Sampien tavoittaminen miljoonan muun nälkäisen suun seasta vaikutti sellaiselta lottoarvonnalta, että tavoitteet suunnattiin suutareihin. Jostain kummasta syystä paikalliset suutarit evästävät vain pimeässä. Yhtä tuurikalaa lukuun ottamatta en ole koskaan onnistunut päivällä, tai edes hämärässä. Kirkkaassa vedessä kaloja pääsee kyllä näkemään, mikä voi katsantokannasta riippuen voi olla joko rohkaisevaa tai loputtoman turhauttavaa. Alkuperäinen suunnitelma ottaa koko perhe öiselle suutariseikkailulle ei - ehkä onneksi - toteutunut. Säätiedotus hemmotteli poutaisiin luksuskeleihin tottunutta kalastajaa lyhyehköillä, mutta tymäköillä sadekuuroilla. Itikat söivät, mutta niitäkin nälkäisempiä olivat särkien ja ahventen armadat, jotka uhmaikäisen itsepintaisuudella kieltäytyivät nukkumaanmenosta, vaikka aurinko oli laskenut jo ajat sitten. Kosteuden pyrkiessä iholle ehti touhun mielekkyys epäilyttää pahan kerran, kunnes toisessa vavassa tuntui kaivattu raskas paino, ja vimmastunut suutari rynnisti lumpeikkoon. Kun kaivattu kala oli lopulta saatiin rantaan, se kuvattiin ja laskettiin hellävaraisesti takaisin. Tämä oli epäilemättä sessiolle sellainen loppuhuipennus, että lankomies taitaa nauttia vastakin sateesta ja itikoista ilman vapaa, onkia kalansa marketin matalikoilta ja tarkoittaa

suutarista puhuessaan kengänkorjauksen ammattilaista.

Hiuli hei, huolta nyt ei 2.-8.7

Mitä saadaaan, kun yhdistetään viikko kesälomaa, joukko läntisen Suomenlahden maukkaimpia kalapaikkoja ja lähes pätevä onkija? Vastaus on: eipä juuri mitään.

Tuulisesta ja ajoittain sateisestakin säästä huolimatta isoin este taisi tällä kertaa olla kuitenkin yrityksen vähyys. Epäilen, että enemmän kalastukseen ja vähemmän lastenhoitoon, kokkailuun, retkeilyyn, hengailuun ja muihin epäiktyologisiin turhuuksiin panostanut joukko olisi tehnyt paljon enemmän tulosta saaliin muodossa. Luonnon omat kalastajat - tiirat, silkkiuikut, merimetsot ja hylkeet - vetivät meitä pidemmän korren, aivan epäilemättä ansaitusti. Ammattimaisesti kalastukseen suhtautuvilla saattaa olla oikeutetuskin eriäviä näkemyksiä merimetsojen ja hylkeiden ihanuudesta, mutta harrastuskalastajana nautin estoitta näitten hienojen eläinten näkemisestä. Ja mitä tulee Itämeren ja sen kalakantojen tilaan, kyllä syyttävä sormi on suunnattava ennemmin peiliin eikä näihin luontokappaleisiin.

Erityisesti mieleen jäi entinen majakka- ja armeijasaari Jussarö. Kalastusaika kutistui muutaman tunnin pysähdyksellä lounaan ja luontopolun koluamisen (erittäin suositeltavia molemmat) takia alle puoleen tuntiin, mutta pelkkä kalojen määrä venelaiturin viereisissä kirkkaissa vesissä oli mykistävä. Särkiä, salakoita, ahvenia, kolmipiikkejä ja kenties joukossa jotain eksoottisempiakin eväkkäitä. Rantojen rakkoleväpuskat olivat ainakin meikäläisen silmin houkuttelevan näköisiä, kentien vaskikalojen ja seitsenruototokkojenkin. Paikkahan sijaitsee aivan avomeren lähituntumassa, joten meren vaikutuksen kyllä pitäisi tuntua. Ilman omaa venettäkin pääsee mestoille, Tammisaaresta menee ymmärtääkseni ristilyalus kerran viikossa alus ja Baggöstä (minne pääsy tosin edellyttää oman auton käyttöä) pääsee yhteysaluksen kyydissä montakin kertaa päivässä.


Reissun kalastuksellisin kliimaksi oli Porkkalan satama - tuskinpa sielläkään mitään sellaista ui, mitä ainakin kuka tahansa helsinkiläinen ei olisi paljon helpommalla saanut marssimalla lähimpään rantaan. Rento lomafiilis ja lasten into salakka- ja pasurisaaliistaan nosti tämän session kuitenkin roimasti plussan puolelle. Ja sainpa itsekin tiputettua kolmipiikki- ja pasuriapinat hartioilta.

Villi itä 10.6

Nessie, Mokele-mbembe, Bunyip, Cadborosaurus, Jeti, Nandikarhu ja monet muut. Todellinen omituisten otusten kerho elää ja voi hyvin perinteisen eläintieteen rajojen ulkopuolella. Perinteisesti näitä kummajaisia tutkiva kryptozoologia eli kryptoeläintiede on heivattu yksisarvishoitojen, maasäteilyn ja ufotutkimuksen kanssa samaan huuhaa-laariin. Melko varmasti maailman merissä ja metsissä on vielä tuntemattomia, isojakin eläimiä; yhtä varmasti monet tunnetuimmista kryptideistä, kuten vaikka Loch Nessin hirviö, ovat lähes varmasti pelkkää legendaa. Kryptozoologialla saattaa silti olla jotain arvokasta kerrottavaa, ehkei eläimistä, vaan meistä ihmisistä, ja uskomuksistamme.

Kalakuntakin on saanut osansa merihirviötarinoista. Tunnetuin näistä lienee Megalodon, Plioseenikauden lopulla sukupuuttoon kuollut, valaita ja muita isoja merieläimiä syönyt valkohain isoisä (Jotkut lukevat sen valkohain kanssa samaan sukuun Carcharodon, toiset sukuun Carcharocles. Taksonominen kädenvääntö asiasta on jatkunut jo liki vuosisadan, joten älkää pidätelkö hengitystänne.) Joidenkin mukaan megahai ei potkaissutkaan tyhjää, vaan pintautuu aika ajoin syvyyksistä kummittelemaan viiden pennin kioskikirjallisuudessa sekä syömään pieniä kalastusveneitä ja rapumertoja.

Suomen kalaston kryptisin edustaja on epäilemättä rantaneula eli rantanuoliainen, tuo itäisen Suomenlahden ikioman merikäärme. Uhmaten arvaamattomia alkuasukkaita ja Suomen alkukesän öiden hyytävää kylmyyttä lähti kaksihenkinen kryptoeläintieteellinen tutkimusretkikuntamme ottamaan selvää otuksen todenperäisyydestä.

Matkan varrella, ja illan hämärtymistä odotellessa, testasimme yhden piikkimonnilammen. Kartalla nimetön lampare kieltämättä näytti ihan mahdolliselta monnien asuinpaikalta, mutta selkärankaista elämää siellä taisivat edustaa vain sammakot. Selkärangatonta elämää piisasi monissa vertaimevissä ja inisevissä muodoissa.

Hämärän laskeuduttua siirryimme merenrantaan. Vesi oli kirkasta ja levätöntä, ainakin jonkinlaista näkösyvyyttä piisasi niin syvälle kuin kahlata viitsi. Kovin syvälle ei tehnyt mieli kahlata, kylmyys tunki kahluuhousujen ja fleecekerrosten läpi ytimiin saakka. Särkiä, ahvenia, mutuja, yksittäinen kivisimppukin. Tokkoja eikä varsinkaan nuoliaisia näkynyt missään. Luultavasti viileä kevät ja alkukesä piti lämmöstä tykkäävät nuoliaiset vielä talvehtimissyvyyksissä. Yleensä ottaenkin luulen, että kesän lämpötiloilla on ainakin pienten ja verraten lyhytikäisten kalojen elämän ja runsauden kannalta paljonkin merkitystä. Tai ehkä lähestymisemme oli väärä - ensi kerralla otamme matojen sijaan taskut täyteen kristalleja ja Ilmatieteen laitoksen sijaan konsultoimme Haamujengiä.