Särkiä ja salakoita 19.5

Onkipaikka maalle päin

Vuosi toisensa jälkeen olen uskotellut (valehdellut) itselleni, joskus kanssaeläjillenikin, ettei seuraavan vuoden toukokuu kertakaikkiaan voi enää olla tätä hullumpi. Todellisuuteen tällä on ollut suunnilleen yhtä paljon vaikutusta kuin jos olisin suureen ääneen toivonut olevani seuraavana keväänä miljoona tsiljoona euroa rikkaampi. Ellei tsiljoona sitten ole tosi pieni summa.

Sama veteen päin

Kalaorientoituneelle toukokuu lienee paras mahdollinen (ainakin monipuolisin) kuukausi vuodesta, siispä viemättömät roskat, paluuta suunnitteleva lentsu ynnä muut maalliset murheet hetkeksi syrjään mielestä, muksut bussiin ja mars ongelle. Päivällisen voisi ihan hyvin kuitata eväillä ja hyvä seura takaisi kokonaisvaltaisen viihtymisen.

Paikaksi valikoitiin Viikinrannan ns. vanhan vedenpuhdistamon oja, luonnonsuojelualueen rantaa Vanhankaupunginlahteen hiljakseen ties mistä virtaileva uoma. Edellisvisiitistä oli vierähtänyt jokunen vuosi, ja epäilemättä ajan kultaamien muistikuvien mukaan sekä oja että rannat olivat olleet vähemmän umpeenkasvaneita, eikä tulvaniityillä ollut yhtä paljon kosteita ansakuoppia. Pinnan alla oletusarvoisesti uineet pulskien kutusärkien parvet olivat nekin vaihtuneet pikkusormen mittaisiin salakoihin. Kylmän veden särki alkaa kaikesta hypestä päätellä olla sen verran kovan luokan ruokakala, että kulinaristipiireissä sitä roskakalaksi haukkuva saanee varautua kuuntelemaan herjoja kehnoista kokkaustaidoista ja yleistä kiusantekoa kunnes lopulta puuskahtaa Hyvä on, hyvä on, särki on hyvä ruokakala. Voi kiesus, te olette kyllä kaikki yksiä sontiaismolottajia! Alkuperäinen suunnitelma nauttia ilmaisesta lähiruoasta kariutui lopulta kohdekalojen vähyyteen ja salakat alennettiin pakastelokeroon ankeriassyöteiksi.

Sorsat pluttaavat heinikossa, neiti 8 vee luontokuvaa

Kaikki tuntuivat nauttivan hommasta, mitä nyt matojen pujottelulta ja kalojen irrottamiselta tilannetta ehti havainnoida. Kolmivuotiaan nuorenherran ensimmäinen saalis ui kovasta yrityksestä huolimatta edelleen, mutta vanhemmat lapset kyllä nostelivat reilun nipun salakoita ja vähän niukemmin särkiä, aikuisetkin ehtivät ehkä jokusen eväkkään onkia siinä vaiheessa kun nuoriso siirtyi leikkimään niitylle hippaa.


Onginta loppui aikanaan kun matojen lisäksi oli tuhottu molemmat onkilaitteet, mutta kukaan ei sentään koukuttanut itseään, pudonnut ojaan tai juonut enemmän kuin oman painonsa verran mehua. Nyt vain odotellaan neiti kahdensan veen ottamien kuvien vääjäämätöntä vaikutusta, eli Google Analyticsin raporttia blogin suosion räjähdysmäisestä kasvusta lähialueen kalastuksesta kiinnostuneiden ekaluokkalaisten pikkulikkojen keskuudessa. Mikä tämän jälkeen tarkoittanee valtaosaa lähialueen ekaluokkalaisista pikkulikoista. Mahtavia nuo muksut, vai mitä?

Tässä jutussa on kalankuvia vain mäskipussin kyljestä ikuistettuna

Kuka omistaa kalan? 25.4.

Neiti kahdeksan vee tykkää pähkinöistä: sanaristikot, palapelit, arvoitukset, kompakysymykset, äärimmäisessä hädässä jopa matikankirjan lisätehtävät menettelevät. Päivänä eräänä muistui mieleeni "Einsteinin arvoituksena" tunnettu dilemma. Tehtävään annetaan seuraava alkuastelma:

1. Samalla kadulla on viisi taloa, joista jokainen on eri värinen. Jokaisen talon omistaja on eri kansallisuutta.
2. Talojen omistajista jokainen juo eri juomaa, polttaa eri merkkistä savuketta ja omistaa eri eläimen.
3. Kenelläkään ei siis ole samaa eläintä, kukaan ei juo samaa juomaa, polta samaa savukemerkkiä eikä ole samaa kansallisuutta kuin toinen

Ja seuraavat faktat:

• Britti asuu punaisessa talossa.
• Ruotsalaisella on koiria.
• Tanskalainen juo teetä.
• Vihreä talo on valkoisen talon vasemmalla puolella.
• Vihreän talon omistaja juo kahvia.
• Henkilö, joka polttaa Pall Mallia, kasvattaa lintuja.
• Keltaisen talon omistaja polttaa Dunhillia.
• Henkilö, joka asuu keskimmäisessä talossa, juo maitoa.
• Norjalainen asuu ensimmäisessä talossa.
• Henkilö, joka polttaa Blendiä, asuu kissan omistajan naapurissa.
• Henkilö, jolla on hevonen asuu sen naapurissa joka polttaa Dunhillia.
• Henkilö, joka polttaa Bluemastersia, juo olutta.
• Saksalainen polttaa Princeä.
• Norjalainen asuu sinisen talon naapurissa.
• Henkilöllä, joka polttaa Blendiä, on naapuri joka juo vettä.

Kysymys kuuluu: kuka omistaa kalan?

Tarinan mukaan tämä arvoitus olisi lähtöisin Albert Einsteinin aivoista, mikä tuntuu ihan mahdolliselta. Usein lisäksi mainitaan, että 98% maapallon väestöstä ei sitä pystyisi ratkaisemaan, mikä on jo paljon kyseenalaisemman kuuloinen fakta - mekin saimme neiti kahdeksan veen kanssa murrettua tämän yhdessä illassa, ja suurin osa ajasta kului legoukkojen kansallisuuksia mallaavien lippujen askarteluun maalarinteipistä ja hammastikuista sekä valistukseen tupakanpolton haitoista. (Onkohan legojen ja muovieläinten käyttäminen fuskaamista? Vai päinvastoin erittäin keksiliästä ja luovaa ongelmanratkaisua?) Kokeilkaa pois, oikea vastaus postauksen lopussa kuva-arvoituksen muodossa.

Jos ajatus sakkaa, eikä arvoituksen ratkaisemisesta tule oikein mitään, voi sukeltaa oikein syviin vesiin pohtimaan kysymystä "Kuka omistaa kalan?" Onko saalis kalastuslupansa lunastaneen onkijan omaisuutta? Kuuluuko se meressä uidessaan Suomen valtiolle? Ahdin lahja, Jumalan luoma, osa Gaiaa tai jotain muuta suurempaa kokonaisuutta? Vai kuuluisiko kala yksinkertaisesti itse itselleen?

Tällaiset onkijan metatason pohdinnat käynnistyivät edellisen siikareissun jälkeen, kun saalista peratessa neiti kahdeksan vee marssi mielenosoituksellisesti ulos keittiöstä, ilmoittaen ettei halua edes kaloille tehtävän pahaa. Kalojen perkaaminen ei yleisesti ottaen ole kovin mieltäylentävää puuhaa, ja todennäköisesti jälkikasvun hillitön mielenkiinto raatoja kohtaan olisi selvästi häiritsevämpää kuin tällainen varatunut suhtautuminen. On hienoa huomata, että neiti kahdeksan veestä on kasvamassa tiedostava, ajatteleva, lempeä ja empaattinen ihminen. Perheessä, jonka ruokavalioon kala kuuluu, tässä oli kuitenkin ilmeinen ongelma. Edes kaupan siikamurekepihvit eivät kasva pakastealtaassa, ja toisaalta kotitekoinen versio maittoi lopulta aivan yhtä hyvin kuin kaupallinen verrokki. Prosessin alkupäähän tutustumiselle oli siis ilmeinen tilaus, mikäs sen parempi (teko)syy lähteä kalaan.

Pitkävartinen, punainen ruusu rannassa! Tähän täytyy liittyä kiinnostava tarina, mutta millainen?

Fillari suuntasi jälleen kohti Lauttasaarta - peräkärry painoi ylämäissä niin, että yhdistelmää kiskova kaurapuuromoottori olisi ollut syytä vaihtaa kertakaikkiaan isompaan koneeseen. Järkevistä rengaspaineistakin olisi varmaan ollut apua. Runsaanpuoleisen puuskutuksen säestyksellä saavuimme perille. Auringonpaiste ja leppoinen merituuli loivat hyvät lähtökohdat luksusluokan kevätretkelle. Kun Outi noin tunti meidän jälkeemme saapui rantaan, oli ensimmäinen siikakin jo ylhäällä.

Ensimmäisen kalan kilistellessä kelloja tarjosin neiti kahdeksan veelle mahdollisuutta kelata saalis maihin. Tähän mennessä lähinnä mato-ongella kalastellut tyttö kelasi puolikiloisen perussiian rantaan kuin ei olisi ikänään muuta tehnytkään. Papituksen ja verestyksen ajaksi poistuttiin kyllä takavasemmalle, eikä saaliin esittely kamerallekaan oikein kiinnostanut, mutta kellojen hälyttäessä seuraavan kalan merkiksi neiti pyysikin itse päästä uudestaan vavan varteen. Loppureissun ajan kiinnostus kalantuloa kohtaan kasvoi silminnähden. Saalin tosin jäi tällä kertaa näihin kahteen

Toinen siika oli ilmeiseti jossain vaiheessa paennut verkosta

Siikareissu lapsen kanssa on temmoltaan aika erilainen kuin aikuisten versio - jälkimmäisellä ei kenelläkään ole yleensä kauhea kiire leikkiä piilosta, hippaa tai esitellä mitä jännää tuon kiven takaa löytyi. Ilmeisen hyvä tilaisuus myös kertoa kaikki Kevätpörriäisestä ulkoa opetellut vitsit - pakoon pääsee vain kallioilla kompastellen tai uimalla. Aikanaan herkut, lautapelit ja muut ässät oli lätkitty pöytään, ja neiti kahdeksan vee halusi lähteä takaisin kotiin. Ehkä neiti ei ole kalastuksesta yhtä täpinöissään kuin isänsä, mutta innostus ja hyvä meininki levisi kyllä molempiin ja retkestä jäi taas mukava muisto.

Kevään rytmit ovat kiivaita: västäräkit ja valkovuokot viestittivät että viikossa oltiin jo huimasti lähempänä kesää. Vieressä onkineet nostivat kuulemma pelkkiä kiiskejä, ahvenia ja särkikaloja rantaan, joten voi olla, että ensi viikonloppuna on jo vähän myöhä veneettömien siikareissuille. Sillalta nousi jo silakkaa ihan kivasti, ehkä on aika vaihtaa lajia.

Kotona siiat jalostettiin taas kala-aterioitten raaka-aineeksi. Luonnonkalojen syömiseen liittyvät eettiset ja ekologiset kysymykset ovat suuruusluokaltaan pienempiä kuin kotieläinten tehotuotantoon liittyvät, mutta perusluonteeltaan samanlaisia. Neurotieteilijät taittavat edelleen peistä, missä määrin eläimet tuntevat kipua, kärsimystä ja pelkoa. Lähisukulaistemme simpanssin, koiran tai vaikka sian kohdalla itse kenenkin omat kokemukset lienevät aika hyvin suuntaa-antavia, kalan kohdalla moni asia on perustavanlaatuisesti erilailla, eikä vastaaminen ole yhtä helppoa. Vastuullinen kalastaja toki huolehtii, ettei saalis tarpeettomasti kärsi, riippumatta siitä otetaanko se eräksi vai päästetään takaisin. Sekin on plussaa, jos touhu suurinpiirtein läpäisee kotona maailman menoa viattoman naiivista vinkkelistä tarkastelevan Samu-Sirkan seulan.

Arvoituksen oikea(?) ratkaisu. Saksalainen omistaa kalan - vetäköön tästä kukin omat johtopäätöksensä.

Mitäs sait? No tuli yks 的中文翻譯! 18.4.

Puhuttu kieli on hieno keksintö! Vanhemmat, tai muuten vain pikkulasten kanssa aikaansa viettäneet, ja ipanaikäisen kommunikoinnin ensiyrityksiä seuranneet tietävät, ettei siihen pidä suhtautua itsestäänselvyytenä. Useimmat meistä oppivat jossain vaiheessa ilmaisemaan itseään suunnilleen siedettävästi, vaikka informaation välittäminen ei aina helppoa olekaan. Nykyisin jo pääosin selvää suomea suoltavan kolmevuotiaan nuorenherran puheessa vallitsi alkuun konsonanattipainotteinen tsekkiläinen suuntaus, jota seurasi lyhyt ranskalaisvaikutteinen vaihe, korvautuakseen lopulta erehdyttävästi kiinalta kuulostavalla siansaksalla. Kaikki tämä on tietysti valtavan hellyttävää ja herttaista, kunnes joku kriittinen osanen uhmaikäisen ulosannissa kuulostaa aivan kiinalaiselta, eikä isäukolla ole hajuakaan, tarkoittaako sana ehkä vihreää leluautoa, mustaa muovihirmuliskoa (jonka nimi vielä viime viikolla kuulosti lähinnä tuholaistorjuntafirmalta) vai aamiaisella kesken jäänyttä näkkäriä. Kaikki uhmaikäisten kanssa toimineet tietävät kuinka siinä lopulta käy...

Kevät! Avoveden kutsu oli kaikunut ilmoilla jo viikkokausia, kun ensimmäinen järkevä aikaikkuna lähteä siikaongella viimein avautui. Lauttasaaren kalliorannat, haahkakoiraiden naukuminen ja meren tuoksu. Hyvässä seurassa homman voi ottaa pitkän piknikin ja maailmanparannuksen kannalta - kaloja tulee, jos on tullakseen, eivät ne yleensä liiaksi kenenkään tahtia haittaa. Lauantaiaamu alkoi jo ennen auringonnousua, mikä on yleensä ottaen allekirjoittaneelle täysin luonnoton vuorokaudenaika olla vapaaehtoisesti jalkeilla. Motivaatio oli kaiketi kohdillaan, sillä uni karisi silmistä välittömästi herätyskellon pärähtäessä soimaan ja karavaani lähti kohti rantaa.

Ilman yhteisiä käsitteitä ei keskustelusta tule oikein mitään. Tieteelliset luokittelu eli taksonomia tähtää siihen, että jokaisella eliölajilla on yksi, ja vain yksi, nimi, latinalaistettu tieteellinen nimi. Esox lucius on sama otus niin suomalaiselle, ruotsalaiselle ja norjalaiselle kuin vaikkapa eteläafrikkalaisellekin eläintieteilijälle, olipa se muuten hauki, gädda tai outo eväkäs vailla nimeä puhujan omassa kielessä. Ihminen lienee luokitellut ympäristöään ja luonnon luomia niin kauan kuin on ylipäätään ajatellut. Moderni taksonomiakin on melkein 300 vuotta vanha juttu, mutta Linnén aloittama urakka ei ole lähimainkaan valmis. Jokainen Kolinsa tai Lehtosensa lukenut onkija tietää, että siikojen luokittelu on hirveä sotku, joka ajaisi kenet tahansa hulluksi. Siikojen lajimäärityksessä olisi ainesta eeppiseen runoelmaan tai toimintakomediaan (Kaikki maailman siikataksonomit lukitaan pesäpallomailojen kanssa samaan tilaan. Valot sammutetaan. Viimeinen tolpillaan seisova tieteilijä saa sanella siikojen nimistön ja sukulaisuussuhteet.), ehkä siis blogikirjoitukseenkin.

Vavat nököttävät rannassa, on aika kaataa kuksa täyteen kahvia ja istua nauttimaan olostaan. Vasemmanpuoleisin vapa hälyttää tärpin merkiksi. Siikahan siellä, aika mukavan kokoinen. Huonosti kalibroitu silmäpuntari väittää noin 600-grammaiseksi. Kahvi on jäähtynyt. Uusi kupillinen. Mitään ei tapahdu. Aika nostaa panoksia ja kaivaa eväsvoileivät esille. Heti uusi siika soittelee kelloja. Tämä taika toimii joka kerta.

Hauki on kala, ja siika myös (Nykyaikaisessa luokittelussa kalan käsite sinänsä on tosin hieman ongelmallinen, mutta ei nyt avata sitä ovea). Perinteisen käsityksen mukaan Suomessa esiintyy kolme Coregonus-suvun lajia: hyvin monimuotoinen siika (C. lavaretus), muikku (C. albula) ja peledsiika (C. peled). Hyvin toisenlaisiakin näkemyksiä on esitetty: yhtä hyvin Suomessa voisi luetella esiintyvän seitsemän lajia (joista yksi muikku ja yksi peled, loput erilaisia siikoja) tai toiset seitsemän lajia (kaksi muikkua, peled ja osin erilainen valikoima siikoja). Nämä eivät ole mitään mielipiteitä, vaan tieteellisten sarjajulkaisujen artikkeleissa esiteltyjen tutkimusten tuloksia, vain hieman eri painotuksilla (Myönnettäköön, että taksonomia, siinä missä mikä tahansa muukin inhimillinen toiminta, on epäilemättä altis jääräpäisyydelle, muutosvastarinnalle, nurkkakuntaisuudelle ja muulle vähemmän ylevälle kähinälle ja puhinalle.)

Toinenkin siika rannassa, samasta puusta veistetty kuin edeltäjänsäkin. Viimevuotiset kampelat ja toissavuotiset kivinilkat loistavat poissaolollaan. Vedenalainen maailma pysyy onkijalla aina vähän mysteerinä. Välähdys kerrallaan voi koettaa hahmotella itselleen kokonaiskuvaa meille ilmaa hengittäville ihmisille luontaisesti niin vieraasta elementistä. Harvakseltaan pyyntöihin sotkeentuvat vidat ja muut vesikasvit ovat täynnä jonkin kalan mätiä, samoin saalissiikojen mahat. Kuoreen kudusta peräisin? Mitään muutakaan ei oikein tule mieleen. Mätimunat ovat kyllä tosi ison näköisiä. Outi saapuu rantaan ja tuo mukanaan auringonpaisteen, kuumaa kahvia sekä kuivat villasukat eräälle liian syvään kahlanneelle tohelolle. Ja rekkakuormallisen kalaonnea, näemmä, nostamalla pian aamun suurimman kalan. Myöhemmin punnittuna grammalleen kilon painoinen metusalem. Siikavanhukset ovat kai hätistäneet nuorison muille maille, koska kalojen koko pysyy loppureissun samana.

Itämeren suurikokoiseksi kasvava siika(laji/muoto/jokumuumikä) on vaellussiika - eli mikä? Suomenkielisessä kirjallisuudessa on esiintynyt ainakin muotoiluja Coregonus lavaretus lavaretus (yksi alalaji) tai Coregonus lavaretus sensu stricto (laji 'suppeassa mielessä' tai 'ahtaasti tulkiten'). Ruotsalaiset ja keskieurooppalaiset tutkijat käyttävät nimeä Coregonus maraena. (esim. Kullander, S.O, Nyman, L., Jilg, K. & Delling, B. 2012: Ryggsträngsdjur: Strålfeniga fiskar — Nationalnyckeln till Sveriges flora och fauna. ArtDataBanken, SLU, Uppsal; Kottelat, M. & Freyhof, J. 2007: Handbook of European Freshwater Fishes — Publications Kottelat, Cornol and Freyhof, Berlin.) Kaiken akateemisen kädenväännön, pilkunviilauksen ja vaikean aiheen edessä venkoilun jälkeen saattaa tuntua, ettei koko hommasta tule yhtikäs mitään. Ehkä parempi odottaa, kunnes pöly on laskeutunut, ja tutkijat päässet keskenään jonkinlaiseen konsensukseen siikakysymyksestä. Siika on silti mukava onkia ja hyvänmakuinen lautasella - voisin lyödä vaikka satasen vetoa, ettei suurin osa keväisillä siikarannoilla luonnon antimista nautiskelijoista ole koko nimi- ja luokitteludilemmalla päätään vaivannut, ja kaksi, etteivät haluakaan. Entä lajikalastajat? En ole siikataksonomi, enkä osaa sanoa, onko edelleen kuumana kiehuva taksonominen kalasoppa uusilla DNA-tuntomerkeillä ja lajimääritelmillä maustettuna lähitulevaisuudessa asettumassa sellaiseen muotoon, että sen tulokset siirtyisivät kalatalouden ja luonnonsuojelun piiriin Suomessakin. Pyydettyjen suomalaisten lajien listalla tuossa sivupalkissa lukee siis "siika". Ainakin toistaiseksi. Seuraamme tilannetta.

Saalispussi on miellyttävän raskan paluumatkalla. Matkan varrella päätetään pysähtyä Lauttasaaren sillalla testaamassa kilohail... siis silakan ruokahaluja. Vaikka paikalla on puolensataa yrittäjää, ei oikein missään näy vipinää litkoissa. Ei meilläkään, joten hetken nykimisen jälkeen käärimme litkat kasaan. Ei pidä tyhjentää koko pajatsoa yhdellä kertaa, onpahan hyvä syy tehdä yksi reissu lisää. Silakka ei salettiin ole sellainen kala jota kannattaisi pyytää vaikkei saisikaan. Tuskin kilohailikaan. Enkä ole varma edes lohesta. Mutta siika - todellakin!

Simppu syvyyksistä ja muita lajikalastuksen parhaita 4.1.

Aatosta oli kulunut jo kymmenen päivää, mutta silti seuraavana päivänä oli joulu taas. Tällä kertaa tosin Joulupukin tuomisten sijaan toivottiin Ahdin lahjoja, ja halutuimmat paketit olivat limaisia ja piikkisiä. Oli vuoden ensimmäisen kalareissun aika.

Auton nokka suunnattiin kohti Airiston syvänteitä. Kaira ja jäänaskalit kulkivat mukana varmuuden vuoksi, mutta jo lähtiessä oli liki varmaa, ettei niitä tällä reissulla tarvittaisi: edellispäivän talvimyrsky oli epäilemättä viimeistellyt sen mitä vuodenvaihteen suojasäiltä ja vesisateilta mahdollisesti oli jäänyt. Jäältä pilkkiminen oli kirjaimellisesti sula mahdottomuus; onneksi laituripilkille pääsee jäätilanteesta riippumatta ja Airisto Strandin laiturit tunnetusti lepäävät aivan riittävän suurten syvänteiden päällä. Naparetkeilijän varustus arktista -1 celsiusasteen pakkasta vastaan ei tuntunut yhtään liioittelulta, kun siihen yhdisti 12 metriä sekunnissa puhkuvan pohjoistuulen. Edellispäivän myräkän jälkeensä jättämät vaahtopäät keikuttivat laitureita välillä siihen malliin että hätäisempi olisi kehitellyt menosta jo meritaudin ja pikkuhiljaa lautojen pintaan jäätyvät pärskeet pitivät huolen riittävän seikkailullisesta tunnelmasta.

Kuoreella liikkeelle. Näitä riitti jatkossakin.

Syvyyksiä lähdettiin luotaamaan kahden virvelin voimin - pilkkivavan käyttöön en keksinyt siihen hätään oikein mitään syytä kun koneonget kerran olivat mukana. Virvelillä pyynnöt sai kelattua nopeasti pohjasta ja ilman pelkoa jään reunaan osumisesta saattoi pilkin yläpuolella uittaa vaikka millaisia himmeleitä. Monta minuuttia ei elämä ehtinytkään lyhentyä, ennen kuin ensimmäinen kala nousi syvyyksistä. Sivutapsiin napannut potra kuore - mukava yllätys, ensimmäinen merinorssini, aikaisemmat tuttavuuteni lajin kanssa ovat olleet selvästi vähävartisempien sisävesimuotojen kanssa. Kuoreet iskivät oikein joukolla sivutapseihin, kunnes lopulta koukussa oli selvästi jotain muuta - ahven. Saaliin merkki vaihtui ahveniksi, yllättäen yhteen sivutapsiin unohtunut hapsujigi tuntui maittavan paljon paremmin kuin madot ja toukat. Ote vavankahvasta alkoi jo hieman kiristyä ja huhut pohjakalojen kollektiivisena uudenvuodenlupauksena aloittamasta syömälakosta kävivät kuumina, kunnes Airiston ison laiturin päästä lopulta nousi kaikkien merenalaisten missikisojen voittaja, lehdistön suosikki ja yleisön lemmikki, härkäsimppu.

Ruma on, mutta joku voisi sanoa samaa härkäsimpustakin

Puheet eläinten kauneusarvoista, erityisesti niiden puutteesta, tahtovat aina nostaa niskavillat pystyyn. Toki kuoreessa helmiäishohteisine, hienostuneen liiloine ja turkoosine sävyineen on herkkää keijukasmaista kauneutta ja ahven vihreässä, punakoristeisessa raitanutussaan on itseoikeutettu meren sympaattinen tonttu-ukko, mutta kyllä vain tämä mörököllikin oli omalla tavallaan huikean hieno, ja myös kaunis, tuttavuus. Ainakaan itse en voinut kuin ihailla suunnattomia rintaeviä, joiden muoto ja kuviot olivat kuin joltain eksoottiselta perhoselta. Hakematta tuli mieleen myös edellispäivänä muksujen kanssa SeaLifen akvaariossa porukalla ihasteltu härkiksen trooppinen sukulainen, siipisimppu.

Olen jo jonkin aikaa odotellut, koska rannoilla tulisi ihan sattumalta vastaan muita kalabongareita. Olin taipuvaisempi lyömään vetoa Helsingin keväisten siikarantojen tai vaikka Vanhankaupungin suvannon puolesta, mutta alkuvuotinen Airisto ei selvästikään ole vallan epätodennäköinen paikka bongata myös skenejulkkiksia: Heittokala Tarantellan tiimi oli myös laitureilla hoitelemassa vuodareita pois päiväjärjestyksestä. Antti valotti vähän simppujen suosimia mestoja, ja evästauon jälkeen olikin Outin aika nostaa oma simppunsa laiturille juuri nuotitetuilta jalansijoilta. Tämä yksilö tulkittiin jälkeenpäin naaraaksi, ja ilmeisesti kutenut yksilö oli silkkaa valtavaa päätä ja ruipeloa pyrstöä. Tultuaan pyydetyksi se kakisti ulos aikaisemmin hotkaisemansa tuoreehkon saaliin, ilmeisesti hietatokon. Ahne tapaus.

Pelkkää päätä ja häntää

Auringon laskiessa vielä kolmas simppu kelpuutti syötin. Tekniikkana tuntui toimivan parhaiten pilkkityylinen yhdessä paikassa pompottelu, suhteellisen rauhallinen käsiala ja ajoittainen paikan vaihto metrin parin matkan pitkin laituria. Pilkkeinä pelasivat niin pieni Stingsilda-tyylinen turskapilkki kuin peruspilkkien prototyyppi iso Hopeasiipi. Aikaa ja kärsivällisyyttä peliin, kyllä ne siellä ovat! Illalla posket hehkuivat ja huoltoaseman penkki keinui, merituuli oli taatusti puhaltanut edellisvuoden päänsisäiset pölyt ja lukinseitit ulapalle. Kotimatkalla autossa risteilivät mukamasfilosofiset pohdinnat kaloista, reissuista ja elämästä yleensä.

Näihin kuviin, näihin tunnelmiin.

Nuorisojaos ulkoilee 3.10

Harvoin käy niin, että kirjoitettu postaus jää julkaisematta melkein kolmeksi kuukaudeksi - tässä se nyt on, parempi kai myöhään kuin ei silloinkaan.

Edellisen reissun päätteeksi vallinnut zen-budhistisen tyytyväinen olotila taisi kestää noin päivän, kunnes samaa herkkua teki mieli lisää, oikein mahan täydeltä. Samalla päätin lunastaa aivan liian kauan roikotetun lupauksen yhteisestä kalareissusta neiti seitsemän veen kanssa.

Mukaan lähti jälleen myös Outi oman nuorisojaoksensa kera. Matkaan päästiin perinteitä uhmaten vain puolisen tuntia myöhässä, onneksi reissuseura ei repinyt pelihousujaan, vaikka säätämisen puolelle lipsunut lähtö viitoittikin tulevaa. Kohde oli valittu kaukaa Raaseporin kalaisilta vesiltä, epäilemättä hieno ja luonnonkaunis paikka - toki estetiikka olisi päässyt ehkä paremmin oikeuksiinsa jos olisi nähnyt ympäristöä otsalampun valokeilan ulkopuoleltakin. Nuorisojaoksen mielestä myös nuotion virittely kesti aivan turhan pitkään, kunnon tulta odottavat litimärät risut tuntuivat polttelevan innokkaitten puunkerääjien hyppysissä kuin kekäleet konsanaan. Ja tietenkin tikkupulla nautittiin retkiperinteitä kunnioittaen mediumina, makkaran kypsyysasteeksi määriteltiin afro. Evästelyn jälkeen neiti seitsemän vee ilmoitti haluavansa nukkumaan, mitä ei kotioloissa tapahtuisi koskaan.

Paluumatkalla alkoi jo hymyilyttää. Olihan taas käyty merta edempänä kalassa ja kalibroitu samalla käsitykset siitä, mitä plusmiinus kouluikäisten kanssa voi järkevästi touhuta. Onget eivät missään vaiheessa päässeet veteen asti, haaveihin tarttui lähinnä meriajokasta ja kieltämättä tuuli ja aallokko olisivat tehneet lamppukalastuksesta aika haastavaa. Diplomaattinen neiti seitsemän vee totesi jossain vaiheessa, että saadaan tästä reissusta ainakin kokemusta.

Aikanaan tuli sitten marraskuun toinen sunnuntai, ja tällä kertaa isänpäiväkortti yllätti allekirjoittaneen kuin talvi autoilijat. Leppoisasta meiningistä huolimatta pelkäsin retken jääneen nuorison kirjoissa jonnekin oman huoneen siivouksen ja oksennustaudin välimaastoon. Enpä olisi enempää voinut väärässä olla.

Muutenkin reissu todisti vanhan totuuden siitä, että matka on tasan niin hyvä kuin matkaseurakin. Väärien tyyppien kanssa päätyy vääriin paikkoihin, on kurjaa, eikä kalaakaan tule. Oikeiden tyyppien kanssa päätyy oikeisiin paikkoihin, on kivaa, eikä silti aina tule kalaa. Mutta kuka sitä jotain saamatta jäänyttä piikkikampelaa viitsisi vollottaa, kun voi yhtä sekopäisen ystävänsä kanssa naureskella koko touhun koomisuudelle.

Ne tulevat öisin 25.9

Halloween, anyone?

Harrastus sidosryhmineen on ilmeisesti valittua hyvin, kun huomaa odottavansa seuraavaa kalareissua kuin oskarinkokoiset joulupukkia. Nahkiaisreissuun virittäydyttiin ajatustasolla kuin lohenpyyntiin ikään: kumpi toimisi paremmin, siivousämpäri vai tiskipalju?

Pikkunahkiaisen etsintä kävi loppukesällä niin sujuvasti, että samalla konseptilla ajateltiin nyt ottaa haltuun luikeron suurempi sukulainen. Jos oli kohdekala isompi kuin viimeksi, olivat odotuksetkin paisuneet pullataikinan tavoin, puro vaihtunut joeksi ja läheiset espoolaistalotkin kasvaneet kunnon kartanon mittoihin. Mahdollisesti virtaan jo nousseita aikuisia nahkiaisia varten mukaan oli tällä kertaa pakattu pari haavia - kirjallisuuskatsauksen jälkeen jäi hieman epäselväksi, voisiko niillä tähän vuodenaikaan tavoittaa myös aikuistuvia isosilmävaiheen ammokeettoja (joita englanninkielinen maailma kutsuu 90-luvun alun pikkupoikien ja Hollywoodin scifirymistelyjen ystävien iloksi transformereiksi). Kaiketi olisi pitänyt kaivaa jostain ikivanhan Suomen luonto -kirjasarjan kalanide, joka on edelleen omaa luokkaansa kalatrivian lähteenä. Saas nähdä onko Lehtosen ja Nybergin uutukaisesta viimein sen haastajaksi - lajitunnistuskuvataulut ovat ainakin hienoimpia mitä suomalaisessa kalakirjallisuudessa on nähty, von Wrightit mukaanlukien.

Asiaan. Meitä kalastajia ja muitakin luonnon helmassa remuajia oli koko alkusyksyn ajan hemmoteltu kerrassaan hienoilla luksussäillä. Nyt säätiedotus povasi kylmää ja märkää, edellispäivien sateiden jäljiltä virtakin saattaisi hieman  tulvia. Jo oli aikakin saada blogiin ainaisen auringonpaisteen ja hyvän fiiliksen vastapainoksi yksi inttijuttutyylinen selviytymistarina, joissa aina sataa kaatamalla, vaikka pakkasta olisi parikymmentä astetta ja aurinko häikäisisi sietämättömästi, sudet näykkivät nilkkoja ja ruuaksi on vain kainalossa lämmitettyä soraa. Ja toisaalta (     lisää mieleisesi kalastusaiheinen aforismi tähän _  , tyyliin "Huonokin päivä kalassa on parempi kuin hyvä päivä töissä". Oma suosikkini kalastajien mietelauseista ja muista zeniläisyyksistä, kaikessa absurdiudessaan, lienee Isaac Waltonin toteamus sammakon käyttämisestä syöttinä: "Tee se kuin rakastaisit sitä". Sopii yllättävän moniin tilanteisiin elämässä. Ei tosin ehkä tähän.) Luvattu sadekin oli tauonnut jo ennen kuin auto pysähtyi, ja kahluuhousujen ansiosta ei tarvinnut paljon muutenkaan miettiä, voisiko mättäälle istahtaa kastelematta takamustaan.

Aikanaan päästiin veteenkin, haaveilu tuotti Outille yhden unenpöpperöisen ahvenen, itse keskityin pyytämään vain syksyn lehtiä ja muuta pohjamoskaa. Hetken päästä haavit vaihdettiin lapioihin ja jo ensimmäinen ämpärillinen tuotti toivotun nahkiaishavainnon ammokeetan muodossa - 1. vuoden jokipoikanen olisi melkein mahtunut pötkölleen peukalonkynnelleni, mutta eihän se voinut olla ainoa laatuaan, eihän?

Jostain tämänkaltaisesta tai vieläkin vaatimattomammasta alusta on alkanut selkärankaisten tarina, joka kymmeniätuhansia kalalajeja, dinosauruksia, mammutteja ja ties mitä myöhemmin on johtanut myös karvattomaan apinaan, joka uteliaisuuttaan ja lystikseen kalastelee erilaisia eväkkäitä ja raportoi tietoverkkoon lajitovereilleen. Hiljaiseksi vetää.

Tuntia myöhemmin tuo ääneenkin lausuttu ajatus oli saanut aivan erilaisen kaikupohjan. Tämänhän piti olla ainakin Uudenmaan mittakaavassa merkittävä nahkiaisen lisääntymisjoki, näin heikoissa  kantimissako oli ympyräsuisten suuri suku? Jälleen tuli todistettua, että kalahommissa oikea paikka on ainakin puoli onnistumista. Väärästä paikasta saa lapioida vaikka rekkakuormallisen joenpohjaa tavoittamatta ensimmäistäkään ympyräsuista, oikeassa paikassa kaloja on liki joka lapiollisessa. Ammokeetat tuntuvat olevan hyvin tarkkoja pohjan laadusta, omien vaatimattomien kokemusteni mukaan sen pitäisi olla hienoa hiekkaa parin sentin mutakuorrutuksella. Sora, kivikko, vesikasvillisuus tai karike eivät kelpaa alkuunkaan. Kun sopiva paikka lopulta löytyi, sai ensimmäinen nahkiainen seuraa kymmenkunnasta lajitoveristaan. Lastentarhalaisten 1. ja 2. vuoden poikasten joukosta nousi myös yksi tukevasti teini-ikäinen ammokeetta, romuttaen samalla orastaneen teoriamme siitä kuinka eri-ikäiset poikaset asettuvat eri kohtaan virtaa. Pikkunahkiaisen ammokeettoihin verrattuna nahkiaisäidin jälkikasvu vaikutti hieman eriväriseltä. Lajinmäärityksen suhteen luotimme taas viranomaisten määrityksiin. Lienee paikallaan myös mainita, jos joku vaikka innostuu nahkiaisjahdista, että otus on rauhoitettu huhtikuun alusta elokuun 15 päivän loppuun. Taimenen kutusoraikoiden olemassaolon tiedostaminen ja väistely on myös enemmän kuin paikallaan.

Saalista saavissa, samassa kuvassa kokoskaalan ääripäät

Lopulta alaselkää särki, takin hihat olivat märät ja olo oli kaikin puolin tyytyväinen. Kuuma kahvi palautti jo villasukkia kaipaileviin jalkateriin elämän ja kuvausten jälkeen (kunnollinen kuvausakvaario kiilasi hankintalistan kärkeen ja loisteputkivalossa kuvaaminen on muuten ihan syvältä) oli hyvä suunnata jälleen yhtä elämystä eläväisempinä kohti kotia. Vaikea näitten reissujen viehätystä on järjellä koettaa selittää. Miksi ihmeessä kukaan täysijärkinen ihminen lähtisi keskellä työviikkoa ja yötä kahlaamaan ja heiluttamaan lapiota tulvivaan jokeen löytääkseen muutaman nahkiaisentoukan joita ei edes viedä kotiin saati että syötäisiin. Seuraavana päivänä sitten hymyilee väsymyksestä huolimatta hieman sisäänpäin ja salaperäisesti kuin Mona Lisa, suunnitellen jo uusia seikkailuja. Tämän reissun jälkeen on olo mukavan kylläinen. Viime reissut ovat onnistuneet niin hyvin, että jonkin kosmisen tasapainon säilyttämiseksi olisi pelkästään sopivaa pyytää munapataa koko loppuvuosi, eikä se haittaisi. Toki jotain tulee varmaan vielä yritettyä - ilman turhia apinoita selässä roikkumassa on harrastus parhaimmillaan.

Optikko tuskin ihastuisi silmittömästi näihin otuksiin. Mutta kun tarkkaan katsoo, on isoimmalla ammokeetalla jo kehittyvät, ihon alta kuultavat silmät!

Tähän on toki vielä matkaa, kuvassa ammattimiehen rysällä pyytämän aikuisen nahkiaisen pääpuoli

5...4...3...2...1...0? 6.9

Lähtölaskenta kohti 50 lajia on nyt sitten alkanut. (Älkää sentään pidätelkö henkeänne, loppusuoraan voi mennä vielä vuosia.) Laji 46 oli särmäneula, joka kopattiin matkaan Hankoniemen Lappohjan hiekkarannalta. (Ihana paikka, suosittelen lämpimästi. Myös muille kuin kalahörhöille. Ilman autoakin pääsee paikalle hyppäämällä Helsingistä junaan, vaihtamalla Karjaalla, jäämällä pois Lappohjan asemalla ja kävelemällä/fillaroimalla noin kilometrin matkan rantaan.) Sää helli kalastajaa: pläkätyyni, aurinkoinen sää ja pirtunkirkas, ainakin omasta mielestäni vuodenaikaan nähden lämmin vesi houkutteli kahlaamaan. Ranta on todella loivasti syvenevä, pelkillä kumppareilla pääsee varmaan 10 metrin päähän rantaviivasta, kahluusaappaat hörpäävät vasta 100 metrin päässä ja kahluuhousuilla pääsee osapuilleen puolimatkaan Eestiä. Vaihtelua hiekkapohjaan toivat  vita-, haura- ja leväpöpeliköt, sirokatkaravut ja massiaiset uivat tokkolasten kanssa kilvan karkuun. Rannan ensimmäinen havainto tavoitekaloista oli avovedessä risteilevä siloneulasta, josta nuotitin tällekin reissulle mukaan lähteneelle Outille eliksen. Vastapalveluksena meikäläinen hälytettiin hetkeä myöhemmin haavimaan särmäneula parempaan talteen ja hetkeä myöhemmin löysin itse yhden lajin edustajan Outin haavittavaksi. Neulojen suhteen kasvustojen tiiraaminen silmät torvella tuntui olevan turhaa touhua: joko neulat eivät niissä oleskele, tai sitten niitä on vain täysin mahdotonta havaita - lopputulos on kummassakin tapauksessa sama. Särmäneulat löytyivät pääosin pötköttelemässä pitkin pituttaan hiekkapohjalla, siloneulat uiskentamassa avovedessä. Tämä on ainakin itselleni lajikalastuksen suola: vaikka tekisi kotiläksynsä kuinka huolella, löytyy varmaan joka kalalajista piirteitä, joita kukaan ei ole katsonut kirjaamisen väärtiksi eikä ole koskaan aikaisemmin itsekään huomannut. Aina on mahdollisuus oppia uutta ja tuulettaa käsityksiään. Rannan muusta kalastosta sen verran, että se käsittää silo- ja särmäneulan lisäksi ainakin piikkikampelan, hieta/liejutokon, mahdollisesti mustatokon ja ikävä kyllä näköjään nykyään myös mustatäplätokon, sekä ajoittain pikkutuulenkalan ja kilohailin. Osa kovin epätokkomaisesti välivedessä risteilleistä tokoista olisi saattanut hyvällä mielikuvituksella olla seitsenruototokkoja, mutta ainakin muutama asian tarkistamiseksi haavittu yksilö kuului sukuun Pomatoschistus - siis hieta- tai liejutokkoja.

Idylliä

Harvinaisen nätti, kutuasuinen siloneulanaaras

Etualalla himoittu särmäneula, taustalla pari siloneulaa

Vaskikala!

Oppikirjamainen vaskikalahabitaatti

Asiallisia hommiakin oli päivän mittaan määrä tehdä, mistä syystä kalastusvehkeet eivät kulkeneet koko ajan mukana. Iltapäivällä setä Murphy huomasi tilaisuutensa tulleen, ja erään saaren rakkolevämetsikön yllä näkyi kolmipiikin kokoluokkaa oleva, mutta muodoltaan pikemmin haukea muistuttava, pyrstöpäästään hassusti venynyt hahmo. Vaskikala! Silkasta yllätyksestä meinasin pudota samaan jorpakkoon vaskikalan ja miljoonan muun ötökän seuraksi. Vaskikaloja näkyi parhaillaan montakin yksilöä, kuin ärsyttääkseen uimassa puolimetrisessä, kirkkaassa vedessä ja puuhaamassa kaikenlaisia epäilemättä merkittäviä vaskikalamaisia toimia. Ilman omassa kourassa tehtyä tarkistusta jäi lajinmääritys vielä varmistamatta, joten paikalle täytyy toki palata. Voi olla, että tähän saaristolaismäntyyn hakataan päätä sitten vuosikausia, mutta nyt on ainakin yksi teoreettinen vaskikalapaikka tiedossa. Ne lukijat, jotka seuraavat tätä blogia vain vaskikalauutisten takia, voivat tulla syyskuun 2015 tienoilla tarkistamaan, olivatko eväkkäät sittenkin vain sormenmittaisia haukia.

Yövuoro

Rannassa oli muitakin yökyöpeleitä

Viimeisenä rastina oli yöllinen hortoilu kampeloiden perässä. Madot olivat tehneet jossain vaiheessa joukkoitsarin ja muuttuneet haisevaksi pyönäksi. Jätimme silti jämillä syötitetyt pohjaonget pyytämään paikalla mahdollisesti liikkuvia raadonsyöjiä, ja kampeloille tarjosimme simpukoita, joita ne luonnossakin hyvällä halulla syövät. Yleisesti fongaripiireissä noudatetun tavan mukaan muilta kuultuja paikkoja ei ilman lupaa sovi jakaa eteenpäin, joten tämänkin rannan tarkemmat koordinaatit jäävät tässä hämärän peittoon. Uskon kuitenkin, että Hankoniemellä on yhtä hyviä ja ehkä parempiakin kampelapaikkoja kaikille halukkaille. Itsekin pohdin yön kuluessa Lappohjan rannan kampelatiheyksiä - ainakin syönnöskuoppien määrät olivat siellä selvästi isompia, jos ne nyt ovat jotenkin suhteessa kalojen määrään. Kyllä tälläkin rannalla kalaa oli. Siloneuloja ui välillä vastaan, mutta selkeästi kiintiö oli jo täynnä, eikä jokaista jaksanut lähteä kiikuttamaan rannalla odottavaan ämpäriin kuvaamista odottamaan. Kampelakin löytyi: itse olin odottanut kämmelle mahtuvia lättäkaloja, joten Outin löytämä talvirukkasen kokoinen lituska näytti järkyttävän isolta.

Löydätkö kuvasta kampelan?

Lirkkisaalista ämpärissä. Kuka ei kuulu joukkoon?

Itselläni oli kampelapinna jo keväältä, eikä näinollen mitään tarvetta pakkosyöttää sille koukkua - mutta pitihän se korjata talteen kun se suorastaan käveli vastaan. Tai pikemminkin sen päälle olisi saanut kävellä, kampelat ovat todella kalamaailman kameleontteja. Vain silmät ja pyrstön profiili paljastivat kalan, enkä itse meinannut sitä huomata edes metrin päästä. Kampelan maastoutumiskyky
olisi ehdottomasti ollut paremman kuvan arvoinen, mutta edestakainen kahluumatka jossain sadan metrin päässä odottavaan rantaan ei huokutellut, ja joudumme tyytymään kännykkäkameran tarkkuuteen ja kuvanlaatuun. Kalan punapilkullinen väritys sai hetken kuvittelemaan saalista punakampelaksi, mutta rannassa Lehtonen & Nyberg varmistivat että kyllä se ihan kampela oli. Hieno kala joka tapauksessa. Hetkeä myöhemmin löytyi myös piikkikampela, tällä kertaa tosin kämmenen kokoisena versiona. Se oli sukulaistaan lyhytpinnaisempi tai muuten ketterämpi, ja onnistuin pummaamaan pienokaisen. Paikka ja tekniikka on kuitenkin tiedossa, yllättävän kauas rantaviivasta on syytä kahlailla kampeloida perään. Viileämmän veden aikaan tilanne saattaa toki olla toinen. Parikin kiinnostavan kuuloista paikkaa jäi odottamaan tutustumista, mutta selän ja reisien anoessa armoa lähdimme kohti nukkumatin maita samaan aikaan paikallisista tanssiravintoloista palailevien lajitovereitten kanssa. Valomerkin jälkeen pohjaonki luovutti vielä komean mustatokkokoiraan.

Ainoana miinuksena reissussa olivat meikäläisen jo selvästi tiensä päähän tulleet kahluusaappaat. Saumat ovat tihkuneet jo aiemminkin, mutta vietettyäni koko lauantaipäivän ja hyvän siivun sunnuntaistakin eriasteisen märissä kamppeissa kypsyi päätös päästää saappaat lopullisesti eläkkeelle. Seuraajaksi voisikin hankkia kahluuhousut, joilla voi harhailla vieläkin syvempään veteen kastelemaan itseään.

RIP KAHLUUSAAPPAAT

Kaipaamaan(?) jäävät

Märät villasukat

Palelevat jalat

Lirkkirannan uskolliset asiakkaat

Kertakaikkisen hieno reissu. Kyllä tällä eläisi taas vaikka loppuvuoden. Onneksi ei ole pakko, vielä ehtii monta hienoa hetkeä viettää vesillä ennen kauden päättymistyä. Ainiin, pohjalle piiloutunut kampela hahmottuu helpoimmalla bongaamalla silmät hiekkapohjassa olevan kuopan reunalta. Kala makaa aikalailla keskellä kuvaa, oikealle päin katsellen.

Tuleville reissuille tavoitteita: siinä lepää kilohaileja.