Puhuttu kieli on hieno keksintö! Vanhemmat, tai muuten vain pikkulasten kanssa aikaansa viettäneet, ja ipanaikäisen kommunikoinnin ensiyrityksiä seuranneet tietävät, ettei siihen pidä suhtautua itsestäänselvyytenä. Useimmat meistä oppivat jossain vaiheessa ilmaisemaan itseään suunnilleen siedettävästi, vaikka informaation välittäminen ei aina helppoa olekaan. Nykyisin jo pääosin selvää suomea suoltavan kolmevuotiaan nuorenherran puheessa vallitsi alkuun konsonanattipainotteinen tsekkiläinen suuntaus, jota seurasi lyhyt ranskalaisvaikutteinen vaihe, korvautuakseen lopulta erehdyttävästi kiinalta kuulostavalla siansaksalla. Kaikki tämä on tietysti valtavan hellyttävää ja herttaista, kunnes joku kriittinen osanen uhmaikäisen ulosannissa kuulostaa aivan kiinalaiselta, eikä isäukolla ole hajuakaan, tarkoittaako sana ehkä vihreää leluautoa, mustaa muovihirmuliskoa (jonka nimi vielä viime viikolla kuulosti lähinnä tuholaistorjuntafirmalta) vai aamiaisella kesken jäänyttä näkkäriä. Kaikki uhmaikäisten kanssa toimineet tietävät kuinka siinä lopulta käy...
Kevät! Avoveden kutsu oli kaikunut ilmoilla jo viikkokausia, kun ensimmäinen järkevä aikaikkuna lähteä siikaongella viimein avautui. Lauttasaaren kalliorannat, haahkakoiraiden naukuminen ja meren tuoksu. Hyvässä seurassa homman voi ottaa pitkän piknikin ja maailmanparannuksen kannalta - kaloja tulee, jos on tullakseen, eivät ne yleensä liiaksi kenenkään tahtia haittaa. Lauantaiaamu alkoi jo ennen auringonnousua, mikä on yleensä ottaen allekirjoittaneelle täysin luonnoton vuorokaudenaika olla vapaaehtoisesti jalkeilla. Motivaatio oli kaiketi kohdillaan, sillä uni karisi silmistä välittömästi herätyskellon pärähtäessä soimaan ja karavaani lähti kohti rantaa.
Ilman yhteisiä käsitteitä ei keskustelusta tule oikein mitään. Tieteelliset luokittelu eli taksonomia tähtää siihen, että jokaisella eliölajilla on yksi, ja vain yksi, nimi, latinalaistettu tieteellinen nimi.
Esox lucius on sama otus niin suomalaiselle
, ruotsalaiselle ja norjalaiselle kuin vaikkapa eteläafrikkalaisellekin eläintieteilijälle, olipa se muuten hauki, gädda tai outo eväkäs vailla nimeä puhujan omassa kielessä. Ihminen lienee luokitellut ympäristöään ja luonnon luomia niin kauan kuin on ylipäätään ajatellut. Moderni taksonomiakin on melkein 300 vuotta vanha juttu, mutta Linnén aloittama urakka ei ole lähimainkaan valmis. Jokainen Kolinsa tai Lehtosensa lukenut onkija tietää, että siikojen luokittelu on hirveä sotku, joka ajaisi kenet tahansa hulluksi. Siikojen lajimäärityksessä olisi ainesta eeppiseen runoelmaan tai toimintakomediaan (Kaikki maailman siikataksonomit lukitaan pesäpallomailojen kanssa samaan tilaan. Valot sammutetaan. Viimeinen tolpillaan seisova tieteilijä saa sanella siikojen nimistön ja sukulaisuussuhteet.), ehkä siis blogikirjoitukseenkin.
Vavat nököttävät rannassa, on aika kaataa kuksa täyteen kahvia ja istua nauttimaan olostaan. Vasemmanpuoleisin vapa hälyttää tärpin merkiksi. Siikahan siellä, aika mukavan kokoinen. Huonosti kalibroitu silmäpuntari väittää noin 600-grammaiseksi. Kahvi on jäähtynyt. Uusi kupillinen. Mitään ei tapahdu. Aika nostaa panoksia ja kaivaa eväsvoileivät esille. Heti uusi siika soittelee kelloja. Tämä taika toimii joka kerta.
Hauki on kala, ja siika myös (Nykyaikaisessa luokittelussa kalan käsite sinänsä on tosin hieman ongelmallinen, mutta ei nyt avata sitä ovea). Perinteisen käsityksen mukaan Suomessa esiintyy kolme Coregonus-suvun lajia: hyvin monimuotoinen siika (C. lavaretus), muikku (C. albula) ja peledsiika (C. peled). Hyvin toisenlaisiakin näkemyksiä on esitetty: yhtä hyvin Suomessa voisi luetella esiintyvän seitsemän lajia (joista yksi muikku ja yksi peled, loput erilaisia siikoja) tai toiset seitsemän lajia (kaksi muikkua, peled ja osin erilainen valikoima siikoja). Nämä eivät ole mitään mielipiteitä, vaan tieteellisten sarjajulkaisujen artikkeleissa esiteltyjen tutkimusten tuloksia, vain hieman eri painotuksilla (Myönnettäköön, että taksonomia, siinä missä mikä tahansa muukin inhimillinen toiminta, on epäilemättä altis jääräpäisyydelle, muutosvastarinnalle, nurkkakuntaisuudelle ja muulle vähemmän ylevälle kähinälle ja puhinalle.)
Toinenkin siika rannassa, samasta puusta veistetty kuin edeltäjänsäkin. Viimevuotiset kampelat ja toissavuotiset kivinilkat loistavat poissaolollaan. Vedenalainen maailma pysyy onkijalla aina vähän mysteerinä. Välähdys kerrallaan voi koettaa hahmotella itselleen kokonaiskuvaa meille ilmaa hengittäville ihmisille luontaisesti niin vieraasta elementistä. Harvakseltaan pyyntöihin sotkeentuvat vidat ja muut vesikasvit ovat täynnä jonkin kalan mätiä, samoin saalissiikojen mahat. Kuoreen kudusta peräisin? Mitään muutakaan ei oikein tule mieleen. Mätimunat ovat kyllä tosi ison näköisiä. Outi saapuu rantaan ja tuo mukanaan auringonpaisteen, kuumaa kahvia sekä kuivat villasukat eräälle liian syvään kahlanneelle tohelolle. Ja rekkakuormallisen kalaonnea, näemmä, nostamalla pian aamun suurimman kalan. Myöhemmin punnittuna grammalleen kilon painoinen metusalem. Siikavanhukset ovat kai hätistäneet nuorison muille maille, koska kalojen koko pysyy loppureissun samana.
Itämeren suurikokoiseksi kasvava siika(laji/muoto/jokumuumikä) on vaellussiika - eli mikä? Suomenkielisessä kirjallisuudessa on esiintynyt ainakin muotoiluja Coregonus lavaretus lavaretus (yksi alalaji) tai Coregonus lavaretus sensu stricto (laji 'suppeassa mielessä' tai 'ahtaasti tulkiten'). Ruotsalaiset ja keskieurooppalaiset tutkijat käyttävät nimeä Coregonus maraena. (esim. Kullander,
S.O, Nyman, L., Jilg, K. & Delling, B. 2012: Ryggsträngsdjur: Strålfeniga fiskar —
Nationalnyckeln till Sveriges flora och fauna. ArtDataBanken, SLU, Uppsal; Kottelat,
M. & Freyhof, J. 2007: Handbook of European Freshwater Fishes — Publications
Kottelat, Cornol and Freyhof, Berlin.) Kaiken akateemisen kädenväännön, pilkunviilauksen ja vaikean aiheen edessä venkoilun jälkeen saattaa tuntua, ettei koko hommasta tule yhtikäs mitään. Ehkä parempi odottaa, kunnes pöly on laskeutunut, ja tutkijat päässet keskenään jonkinlaiseen
konsensukseen siikakysymyksestä. Siika on silti mukava onkia ja hyvänmakuinen lautasella - voisin lyödä vaikka satasen vetoa, ettei suurin osa keväisillä siikarannoilla luonnon antimista nautiskelijoista ole koko nimi- ja luokitteludilemmalla päätään vaivannut, ja kaksi, etteivät haluakaan. Entä lajikalastajat? En ole siikataksonomi, enkä osaa sanoa, onko edelleen kuumana kiehuva taksonominen kalasoppa uusilla DNA-tuntomerkeillä ja lajimääritelmillä maustettuna lähitulevaisuudessa asettumassa sellaiseen muotoon, että sen tulokset siirtyisivät kalatalouden ja luonnonsuojelun piiriin Suomessakin. Pyydettyjen suomalaisten lajien listalla tuossa sivupalkissa lukee siis "siika". Ainakin toistaiseksi. Seuraamme tilannetta.
Saalispussi on miellyttävän raskan paluumatkalla. Matkan varrella päätetään pysähtyä Lauttasaaren sillalla testaamassa kilohail... siis silakan ruokahaluja. Vaikka paikalla on puolensataa yrittäjää, ei oikein missään näy vipinää litkoissa. Ei meilläkään, joten hetken nykimisen jälkeen käärimme litkat kasaan. Ei pidä tyhjentää koko pajatsoa yhdellä kertaa, onpahan hyvä syy tehdä yksi reissu lisää. Silakka ei salettiin ole sellainen kala jota kannattaisi pyytää vaikkei saisikaan. Tuskin
kilohailikaan. Enkä ole varma edes lohesta. Mutta siika - todellakin!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti