Ne tulevat öisin 25.9

Halloween, anyone?

Harrastus sidosryhmineen on ilmeisesti valittua hyvin, kun huomaa odottavansa seuraavaa kalareissua kuin oskarinkokoiset joulupukkia. Nahkiaisreissuun virittäydyttiin ajatustasolla kuin lohenpyyntiin ikään: kumpi toimisi paremmin, siivousämpäri vai tiskipalju?

Pikkunahkiaisen etsintä kävi loppukesällä niin sujuvasti, että samalla konseptilla ajateltiin nyt ottaa haltuun luikeron suurempi sukulainen. Jos oli kohdekala isompi kuin viimeksi, olivat odotuksetkin paisuneet pullataikinan tavoin, puro vaihtunut joeksi ja läheiset espoolaistalotkin kasvaneet kunnon kartanon mittoihin. Mahdollisesti virtaan jo nousseita aikuisia nahkiaisia varten mukaan oli tällä kertaa pakattu pari haavia - kirjallisuuskatsauksen jälkeen jäi hieman epäselväksi, voisiko niillä tähän vuodenaikaan tavoittaa myös aikuistuvia isosilmävaiheen ammokeettoja (joita englanninkielinen maailma kutsuu 90-luvun alun pikkupoikien ja Hollywoodin scifirymistelyjen ystävien iloksi transformereiksi). Kaiketi olisi pitänyt kaivaa jostain ikivanhan Suomen luonto -kirjasarjan kalanide, joka on edelleen omaa luokkaansa kalatrivian lähteenä. Saas nähdä onko Lehtosen ja Nybergin uutukaisesta viimein sen haastajaksi - lajitunnistuskuvataulut ovat ainakin hienoimpia mitä suomalaisessa kalakirjallisuudessa on nähty, von Wrightit mukaanlukien.

Asiaan. Meitä kalastajia ja muitakin luonnon helmassa remuajia oli koko alkusyksyn ajan hemmoteltu kerrassaan hienoilla luksussäillä. Nyt säätiedotus povasi kylmää ja märkää, edellispäivien sateiden jäljiltä virtakin saattaisi hieman  tulvia. Jo oli aikakin saada blogiin ainaisen auringonpaisteen ja hyvän fiiliksen vastapainoksi yksi inttijuttutyylinen selviytymistarina, joissa aina sataa kaatamalla, vaikka pakkasta olisi parikymmentä astetta ja aurinko häikäisisi sietämättömästi, sudet näykkivät nilkkoja ja ruuaksi on vain kainalossa lämmitettyä soraa. Ja toisaalta (     lisää mieleisesi kalastusaiheinen aforismi tähän _  , tyyliin "Huonokin päivä kalassa on parempi kuin hyvä päivä töissä". Oma suosikkini kalastajien mietelauseista ja muista zeniläisyyksistä, kaikessa absurdiudessaan, lienee Isaac Waltonin toteamus sammakon käyttämisestä syöttinä: "Tee se kuin rakastaisit sitä". Sopii yllättävän moniin tilanteisiin elämässä. Ei tosin ehkä tähän.) Luvattu sadekin oli tauonnut jo ennen kuin auto pysähtyi, ja kahluuhousujen ansiosta ei tarvinnut paljon muutenkaan miettiä, voisiko mättäälle istahtaa kastelematta takamustaan.

Aikanaan päästiin veteenkin, haaveilu tuotti Outille yhden unenpöpperöisen ahvenen, itse keskityin pyytämään vain syksyn lehtiä ja muuta pohjamoskaa. Hetken päästä haavit vaihdettiin lapioihin ja jo ensimmäinen ämpärillinen tuotti toivotun nahkiaishavainnon ammokeetan muodossa - 1. vuoden jokipoikanen olisi melkein mahtunut pötkölleen peukalonkynnelleni, mutta eihän se voinut olla ainoa laatuaan, eihän?

Jostain tämänkaltaisesta tai vieläkin vaatimattomammasta alusta on alkanut selkärankaisten tarina, joka kymmeniätuhansia kalalajeja, dinosauruksia, mammutteja ja ties mitä myöhemmin on johtanut myös karvattomaan apinaan, joka uteliaisuuttaan ja lystikseen kalastelee erilaisia eväkkäitä ja raportoi tietoverkkoon lajitovereilleen. Hiljaiseksi vetää.

Tuntia myöhemmin tuo ääneenkin lausuttu ajatus oli saanut aivan erilaisen kaikupohjan. Tämänhän piti olla ainakin Uudenmaan mittakaavassa merkittävä nahkiaisen lisääntymisjoki, näin heikoissa  kantimissako oli ympyräsuisten suuri suku? Jälleen tuli todistettua, että kalahommissa oikea paikka on ainakin puoli onnistumista. Väärästä paikasta saa lapioida vaikka rekkakuormallisen joenpohjaa tavoittamatta ensimmäistäkään ympyräsuista, oikeassa paikassa kaloja on liki joka lapiollisessa. Ammokeetat tuntuvat olevan hyvin tarkkoja pohjan laadusta, omien vaatimattomien kokemusteni mukaan sen pitäisi olla hienoa hiekkaa parin sentin mutakuorrutuksella. Sora, kivikko, vesikasvillisuus tai karike eivät kelpaa alkuunkaan. Kun sopiva paikka lopulta löytyi, sai ensimmäinen nahkiainen seuraa kymmenkunnasta lajitoveristaan. Lastentarhalaisten 1. ja 2. vuoden poikasten joukosta nousi myös yksi tukevasti teini-ikäinen ammokeetta, romuttaen samalla orastaneen teoriamme siitä kuinka eri-ikäiset poikaset asettuvat eri kohtaan virtaa. Pikkunahkiaisen ammokeettoihin verrattuna nahkiaisäidin jälkikasvu vaikutti hieman eriväriseltä. Lajinmäärityksen suhteen luotimme taas viranomaisten määrityksiin. Lienee paikallaan myös mainita, jos joku vaikka innostuu nahkiaisjahdista, että otus on rauhoitettu huhtikuun alusta elokuun 15 päivän loppuun. Taimenen kutusoraikoiden olemassaolon tiedostaminen ja väistely on myös enemmän kuin paikallaan.

Saalista saavissa, samassa kuvassa kokoskaalan ääripäät

Lopulta alaselkää särki, takin hihat olivat märät ja olo oli kaikin puolin tyytyväinen. Kuuma kahvi palautti jo villasukkia kaipaileviin jalkateriin elämän ja kuvausten jälkeen (kunnollinen kuvausakvaario kiilasi hankintalistan kärkeen ja loisteputkivalossa kuvaaminen on muuten ihan syvältä) oli hyvä suunnata jälleen yhtä elämystä eläväisempinä kohti kotia. Vaikea näitten reissujen viehätystä on järjellä koettaa selittää. Miksi ihmeessä kukaan täysijärkinen ihminen lähtisi keskellä työviikkoa ja yötä kahlaamaan ja heiluttamaan lapiota tulvivaan jokeen löytääkseen muutaman nahkiaisentoukan joita ei edes viedä kotiin saati että syötäisiin. Seuraavana päivänä sitten hymyilee väsymyksestä huolimatta hieman sisäänpäin ja salaperäisesti kuin Mona Lisa, suunnitellen jo uusia seikkailuja. Tämän reissun jälkeen on olo mukavan kylläinen. Viime reissut ovat onnistuneet niin hyvin, että jonkin kosmisen tasapainon säilyttämiseksi olisi pelkästään sopivaa pyytää munapataa koko loppuvuosi, eikä se haittaisi. Toki jotain tulee varmaan vielä yritettyä - ilman turhia apinoita selässä roikkumassa on harrastus parhaimmillaan.

Optikko tuskin ihastuisi silmittömästi näihin otuksiin. Mutta kun tarkkaan katsoo, on isoimmalla ammokeetalla jo kehittyvät, ihon alta kuultavat silmät!

Tähän on toki vielä matkaa, kuvassa ammattimiehen rysällä pyytämän aikuisen nahkiaisen pääpuoli