Jos metsään haluat mennä nyt niin takuulla yllätyt 22.6

Suo on suoma(a)laisille tuttu, metsä aivan arkinen asia. Kalasta siirtyy ojasta allikkoon puheissa aivan yhtä sujuvasti kuin käytännössäkin. Vaan minkälainen kappale kaunista kotimaista luontoa mahtaa olla rääseikkö, jolle esi-isämme ovat keksineet noinkin ylevän ja runollisen nimen? Enää en arvaile. Nyt tiedän.

Aivan ilmiselvä rääseikkö levittäytyi hevosmiesten tietotoimiston uutisoiman puronieriäapajan ja parkkipaikan välissä. Puusto edusti pysty- ja vaakasuorien mallien lisäksi näiden kaikkia välimuotoja, useimmiten nokkosesta koostuva aluskasvillisuus ulottui kainaloihin ja kaiken kruunasi infernaalinen itikkapaljous.

Mikään täysjärkinen elämänmuoto tuskin vapa(a)ehtoisesti lähtisi rämpimään moiseen pöpelikköön, joten mahdolliset kalat olisivat ainakin hyvässä turvassa. Liki umpeenkasvaneita suo-ojia ja yhden päälle sillaksi viritettyjä, nyt jo lahonneita parruja lukuunottamatta ei ihmisestä näkynyt merkkiäkään. Metsänpohjalla risteilevät polut tuomittiin eläinten tekosiksi: yhdeltä löytyi kauriin makuupaikka, jossa oli keskikokoisen sylikoiran verran irronnutta talvikarvaa. Mutaiselta penkalta löytyi vielä muutama sorkanpainallus. Viimeisen varmistuksen elinvoimaisesta kauriskannasta saimme, kun meinasin astua yhden päälle: suojaväriinsä luottava bambi kyyristeli saniaisten alla täysin huomaamattomana, aiheuttaen melkein sydärin sännätessään viime hetkellä karkuun omissa ajatuksissaan kulkevaa onkimiestä. Huikea juttu. Outi oli ohittanut vasan hetkeä aiemmin varmaan parin metrin päästä.

Välillä metsänväki vaihtui kulttuurimaiseman töyhtöhyyppiin ja kuoveihin. Illansuussa ruislintu lauloi kuin Eino Leinon runossa ikään (vähemmän runollisesti ja enemmän ornitologisesti suuntautuneille lukijoille kerrottakoon että ruisrääkän ääni on nariseva "krääk-krääk"). Ängelmät, käenkukat ja muut kosteiden lehtojen kukkijat olivat ilo silmälle ja sateen jälkeisen metsän tuoksu kerrassaan hieno.

Särki IV

Pinnan alla olikin vastaavasti tosi hiljaista. Itse asiassa koko puro alkoi vaikuttaa niin täysin elottomalta, että ensimmäinen särki oli iloinen yllätys. Neljännestä ei saanut enää revittyä samanlaista riemua, se jäi sitten sillä kertaa myös viimeiseksi kalahavainnoksi. Kaikkea kokeiltiin: virveliä, mato-onkea ja puskavapaa, luonnonsyöttiä ja puukalaa. Piikkimonnit, suutarit ja muut varasuunnitelmat unohdettiin vähin äänin ja nieriöitä etsittiin loppuun asti. Muutama pikkunahkiaishavainnot osoittautuivat toiveajatteluksi, ja koko puro alkoi vaikuttaa vahvasti särkien yksityisalueelta.

Silti hirvikaksikon toivottaessa (onneksi matkan päästä) pimenevältä oraspellolta hyvää kotimatkaa, olimme yhtä mieltä siitä, että kannatti taas poistua kotoaan. Tuonnekaan hevonkuuseen ei olisi ikinä tullut eksyttyä ilman tätä kaloihin ja luonnon helmassa remuamiseen liittyvää aivovammaa. Metsäpurolla, merellä tai jossain muualla, aina on mahdollisuus uusiin ja yllättäviin kokemuksiin. Nyt palasimme monta elämystä eläväisempinä, ja ehkä tuonne joskus tulee palattuakin. Tuskin kuitenkaan puronieriää onkimaan.

Johan pomppas 21.6

Meri lainehtii niin likellä kotiovea että sen rantaan voisi vaikka kieriä. Yleensä tulee silti suunnistettua merta edemmäs kalaan. Vaan ei tällä kertaa jäätiin kotirantaan. Neiti kahdeksan vee tosin monopolisoi alkuun ainoan mukaan tulleen ongen, kun kalastuksen vetovoima voitti leikkipuiston. Neiti aloitti kalastuksen vauhdikkaasti nykäisemällä laiturille pannukarkean ahvenen. Ulkoilu muuttui lennossa ruoanhakureissuksi, vaikka totta puhuen yhtä vauraampaa ahventa kohti sai ravistella koukusta leegion kukkoahvenia. Onneksi kalojen vapauttaminen oli aivan yhtä lystiä kuin pyydystäminenkin. Tapahtumia riitti kiitettävästi, syönti hyytyi vasta siinä vaiheessa kun isäukko pääsi vavanvarteen. Helsingin vesiltä vaikeasti bongattava pasuri jäikin edelleen saamatta, sillä lämmin kesäsää alkoi poltella paitsi aurinkorasvatonta naamaa, myös kylmälaukutonta ex-tempore-kotitarvekalastajaa. Kalat ovat mätiä elämänsä alussa, joskus myös lopussa. Onneksi koti oli lähellä.

Juhannuspäivän kalastelut 20.6

Viime visiitistä Olympiaterminaalin altaalle jäi niin mukava olo, että ajatus uusinnasta alkoi kuumottaa vapakättä. Sopiva sauma koitti juhannuksena - ajatus aavemaisen tyhjänä säätilaltaan epämääräiseen keskikesän aamuun heräilevästä Helsingistä jäi testaamatta, mutta iltapäivästä sain seuraksi keikalle neiti kahdeksan veen.

Siloneula. Kuvausjärjestely vaatii vielä kehittelyä

Matkaan oli napattu myös haavi, jolla demonstroin neidille altaan siloneulapotentiaalia koppaamalla merineulan puolivahingossa haavia huljuttaessani. Kaksi sekuntia varsinaisen kalastelun alkamisesta ja ensimmäinen saalis jo laiturilla! Huima juttu, varsinkin kun kotoinen merihevosen sukulainen oli jutuissa kasvanut jo likimain yksisarvisten ja pegasusten myyttisiin mittoihin. Innostuksesta päätellen eväkäs oli elävänä yhtä jännä kuin hurjissa ennakko-odotuksissa.

Matkalla mainostin lähinnä mahdollisuutta saada altaasta mustatäplätokkoja. Kuten nokkelimmat lukijat voivat arvata, Murphy, Ahti, Fortuna ynnä muut kalaonnen säätelijät olivat kuulolla ja tokot alkuun täysin kateissa. Lähinnä välivedessä pilkkiään uitteleva neiti kahdeksan vee tartutti ennen pitkään särjen, jota irrotellessa jätin oman matoni likoamaan pohjaan. Sieltähän se ensimmäinen tokkokin lopulta nousi - taktiikka, jolla lopulta nosteltiin valtaosa reissun tokkosaaliista. Jossain vaiheessa neiti kahdeksan vee pyydysti niin oudon mallisen särkikalan, että hetken koetin sovitella kaikenlaisia nimilappuja seipistä miekkasärkeen, kunnes totesin sen salakaksi, jonka suu vain oli jotenkin epämuodotunut tai vaurioitunut. Edellämainittujen lisäksi tehtiin näköhavainnot ahvenesta ja kolmipiikistä, joten aika mukavasti lajidiversiteettiä kerrostaloasunnon kokoisessa läntissä Itämerta!

Neiti kahdeksan veen pyydystämä kummajainen

Villiintymistä kaupungissa 11.6

Keväällä tuli tartuttua  30 Days Wild -haasteeseen. Pähkinänkuoressa tavoitteena on saada jokaiseen kesäkuussa elettyyn päivään hetki luontoa. Puutarhassa on seurattu räkättirastaan poikasten varttumista, läheisen vesiliskolammikon asukkaista ei tehty havaintoja, mutta Laajalahden Villa Elfvikin luonnonsuojelualueen itikkapopulaatio todettiin elinvoimaiseksi. Aika kesyä toimintaa toistaiseksi, mutta tärkein poitti lieneekin muistuttaa, että luontoa on ihan lähelläkin, jopa keskellä Helsinkiä. Retkillään mielellään toiseen maakuntaan tai jopa maahan suuntaavalla kalaintoilijalle tässä onkin peiliin katsomisen paikka.

Edellistarinan paluubussissa torkuttujen päikkäreiden ja evästelyn jälkeen olo oli sen verran energinen, että pyörä vei iltaongelle mustatäplätokkojen pääkallopaikalle Olympiaterminaalin altaalle. Madot olivat taas jotenkin onnistuneet tekemään joukkoitsarin jääkaapissa, mutta jäisten ja homeisten jämien joukosta löytyi vielä muutama kohtuullisen kuntoinen pätkä. Itse en ollut altaalla koskaan kovin kummoisesti onnistunut (enpä ollut pahemmin käynytkään), mutta moni muu on. Kaverini sattui soittamaan kesken välineitten virittelyn, ja puhelun aikana ennätin nostaa kolme tokkoa laiturille. Se sai riittää sillä erää, sillä reviiritietoiset kalalokkivanhemmat uhkasivat tarjota aivan uudenlaisia luontoelämyksiä. Pyöri haudassasi Alfred Hitchcock!

Yhtä puuttuu, sano piru kun poikiaan laski 11.6

Tämän blogin alkuperäinen, luultavasti aika vaihtelevissa määrin sen riveiltä ja niiden väleistä välittyvä idea oli seurata, kuinka ihmispolo suistuu lopullisesti raiteiltaan jahdatessaan 50 eri suomalaista kalalajia. Tavoitteellisuus on aika ajoin pyrkinyt teksteihin vähän turhankin väkevästi, vaikka totuuden nimessä suoritusmentaliteettia on ollut havaittavissa joskus jopa vesillä.

Parhaiten selkään pyrkiviä apinoita väistelee lähtemällä reissuun avoimin mielin ja vähäisin ennakkopainein. Päätös tällekin keikalle lähtemisestä syntyi lopulta aika spontaanisti - vapaa ilta, Carpe diem. Toki taustalla oli jo pitkään muhinut teoria viisipiikin sielunelämän ymmärtämiseksi. Loppukesä/alkusyksy on ainakin todettu moneen kertaan täysin toimimattomaksi ajankohdaksi. Varmasti silloinkin voi onnistua, mutta vesissä ylenpalttisesti tarjolla oleva luonnoneväs nostaa ihan turhaan vaikeusastetta. Lajikohtaisia kutuaikojaan lukuunottamatta Suomen kalat lienevät keskimäärin kiinnostuneimpia kalastajan tarjouksista joko tankatessaan lähestyvän talven varalle tai toipuessaan talven niukoista ajoista keväällä. Jälkimmäiseen saumaan oli tarkoitus iskeä. Lyhytikäisillä pikkukaloilla yhden taktikoinnin paikan tarjoaa lyhyt elämänkierto: talven jäljiltä vesissä uiskentelee taatusti vähintään reilun puolen vuoden ikäisiä kaloja, keskikesällä edellisvuoden metusalemit maatuvat jo pohjamudissa ja uusi sukupolvi on vasta kasvamassa pyydettävän kokoiseksi, minkä aika puolestaan koittaa joskus syksymmällä. (Vaskikalaa ja muistaakseni liejutokkoa lukuunottamatta homma harvoin menee oikeasti näin äärevästi luonnossa, mutta tavoititte varmasti ajatuksen.) Mato oli myös todettu viisipiikin eväänä aika onnettomaksi: piikin suuhun sopiva palanen normikasiaista ei sisällä paljon muuta kuin nahkaa. Kärpäsentoukka kuulosti konseptitasolla paljon paremmalta, mutta eihän niitä mistään saanut keskellä kesäkuuta. Laatikon ulkopuolle kurkisteltiin viimeistään siinä vaiheessa, kun viisipiikkien ruokalistalle päätettiin tyrkyttää rapua. Miksikäs ei - se lienee montakin astetta lähempänä kalojen normaalia vatsantäytettä kuin maan matoset.

Kevätlinnunherneet kukkivat Lohjan lehdossa näyttävästi ja lehtosinijuuret vähän vaatimattomammin, latvuksissa kaiketi sieppo lauloi elämäniloaan. Kesäkuussa turhankin tutuksi tullut eläimellinen tuuli puhalteli Lohjanjärven selältä Porlan lammikoille, pyöritellen pinnalla kelluvia levä- ja siitepölylauttoja ympäriinsä. Kultasäyneet näyttivät ainakin olevan kotona, samoin allikkosalakat. Jälkimmäistä koetin hetken pyydystääkin, liekö kutuaika vielä täyttänyt mielen ja tajunnan kun hiukopala ei kiinnostanut. Allikkosalakoitten seassa alkoi erottua myös viisipiikkejä, pikemmin uintitavan kuin hahmon perusteella. Nämä osoittivat jotain mielenkiintoa äyriäismenua kohtaan, ja muistaakseni kolmas pilkittävä aukko pintamoskassa oli lopulta täysosuma. Koko tapahtumaketju iskusta tunnistukseen oli niin nopea ja vaistonvarainen, että yhtäkkiä vain tiesin satavarmasti piteleväni viisipiikkiä kädessäni, ja könysin kuivalle maalle ettei saalis karkaisi takaisin vetiseen elementtiinä ennen varmistusta. Viisipiikkihän se oli, lopultakin. Paikalliset koiranulkoiluttajat ja lenkkeilijät lienevät jo tottuneet kalabongareitten tunteenpurkauksiin - tuuletuksiin, huutoon ja muihin intiaanitansseihin. Tällä kertaa omin päin liikkeellä ollessani tyydyin vain hymyilemään sisäänpäin. Ja ulospäin. Kuin hangon keksi, itseasiassa.

Kuusipiikki?

Paluu suvannolle 22.5

Vanhankaupunginlahden lähituntumasta muutettuani on suvantolupakin jäänyt vuotena tai parina lunastamatta. (Ennen kuin joku ehtii tehdä väärän johtopäätöksen - vastaavasti suvannolla kalastelukin on jäänyt väliin.) Eipä ihme, että esimerkiksi vimpaa ei ole vuodarilistoilla näkynyt.

Pitkän tauon jälkeen olikin hyvä palata tarkastamaan tilanne. Vanhis oli entisellään, jos jokin oli muuttunut niin onkija itse. Muistaakseni viime talvena minullekin valkeni, että Helsingfors, 'Helsinginkoski', on Vantaanjoen padottu Vanhankaupunginkoski. Sen jälkeen en ole paikkaan enää osannut suhtautua samalla tavalla. Helsingin vanhakaupunki - ainakin samassa mielessä kuin vaikkapa Tukholman Gamla stan tai Tallinan Tallinna vanalinn - ei taatusti ole lähelläkään Vanhankaupunginkoskea ja -lahtea. Kosken uuden nimen myötä paikka tuntui nyt jotenkin paljon keskeisemmältä ja merkittävämmältä koko pääkaupungin identiteetille. Toivottavasti koski saa virrata taas vapaana ennenmmin kuin myöhemmin - ymmärrän kyllä asian tiimoilta kuumana vellovan keskustelun molempia osapuolia, mutta itse liputan kyllä kalojen, vesiluonnon ja luonnonystävien puolesta.

Särjen kaltaisen vaikeasti pyydettävän lajin yhteistyöhaluttomuus alkuviikosta oli jättänyt jotain hampaankoloon. Uusintayrityksellä kutusärkiä nousi sitten siitäkin edestä. Muutama niin ikään vaikeasti bongattava kiiski tuppautui myös siiman jatkoksi, vain päästäkseen jatkamaan eloaan suvannon maitokahvin värisissä pyörteissä. Vierestä nostettiin muutama vimpakin, pinnassa mellastavat toutaimet ja turvat pitivät tunnelmaa korkealla ja ylipäätään Vanhiksesta jäi oikein hyvä maku.

Jälkipelit särkien perkuun merkeissä hieman laskivat reissun rentoutusarvoja. Epäilenpä, että suurin kynnys särkikalojen laajamittaiselle hyödyntämiselle suomalaisruokapöydissä ei ole loppupeleissä ennakkoluulot tai reseptien puute, vaan käsittelyn työläys. Iso osa onkijoista keksii mieluisempaa ajanviettä kuin näpertää illan särkien peratessa, kun proteiinia saa helposti ja kohtuuhintaan kaupastakin. Lopputulos oli kyllä herkullinen ja särki-haukipihvit läpäisivät jopa raadin nuorimpien ja nirsoimpien osakkaiden standardit.

Viisi minuuttia vain itselle 22.5

"Oon täällä Tsadissa. Tääl bolsaa ihan pirusti"

Jotenkin tähän tapaan vanha Kallaveden kasvatti kaiketi olisi voinut kuvailla puhelimeen aamuisia tunnelmia Lauttasaaren sillalla. Olin onnistunut aikatauluja säätäessäni jättämään keskelle päivää kaikista velvoitteista tyhjän slotin - tällä kertaa tyhmästä päästä hyötyi koko riutunut ruumis.

Oli aika testata talvella kehitelty kilohaililitka. Kokeilu oli osittainen menestys: silakat kokivat litkan selvästi verrokkina toiminutta aitoa silakkalitkaa vähemmän houkuttelevaksi, mikä puolestaan teoriassa jätti areenan kilohaileille. Normaalien kymppien (=täysi litka) tai melkein kymppien sijaan sai nostella lähinnä ykkösiä ja kakkosia, niitäkin harvakseltaan. Ikävä kyllä kilohailien kiinnostus oli joko täysi nolla tai ainakaan litka ei ollut aivan niin vetovoimainen, että olisi tavoittanut miljardin silakan seassa lahdella pyörineet noin kaksi kilohailia.

Oliko onnistuttu kehittämään jo puoliksi toimivan kilohaililitka vai ainoastaan tavallista huonommin toimiva silakkalitka? Vaikea sanoa, testit jatkukoon. Suhtautuipa tulokseen miten hyvänsä, ainakin yksi myönteinen ominaisuus prototyypissä oli: illan perkuu-urakka oli selvästi tavallista kohtuullisempi.