Yhtä puuttuu, sano piru kun poikiaan laski 11.6

Tämän blogin alkuperäinen, luultavasti aika vaihtelevissa määrin sen riveiltä ja niiden väleistä välittyvä idea oli seurata, kuinka ihmispolo suistuu lopullisesti raiteiltaan jahdatessaan 50 eri suomalaista kalalajia. Tavoitteellisuus on aika ajoin pyrkinyt teksteihin vähän turhankin väkevästi, vaikka totuuden nimessä suoritusmentaliteettia on ollut havaittavissa joskus jopa vesillä.

Parhaiten selkään pyrkiviä apinoita väistelee lähtemällä reissuun avoimin mielin ja vähäisin ennakkopainein. Päätös tällekin keikalle lähtemisestä syntyi lopulta aika spontaanisti - vapaa ilta, Carpe diem. Toki taustalla oli jo pitkään muhinut teoria viisipiikin sielunelämän ymmärtämiseksi. Loppukesä/alkusyksy on ainakin todettu moneen kertaan täysin toimimattomaksi ajankohdaksi. Varmasti silloinkin voi onnistua, mutta vesissä ylenpalttisesti tarjolla oleva luonnoneväs nostaa ihan turhaan vaikeusastetta. Lajikohtaisia kutuaikojaan lukuunottamatta Suomen kalat lienevät keskimäärin kiinnostuneimpia kalastajan tarjouksista joko tankatessaan lähestyvän talven varalle tai toipuessaan talven niukoista ajoista keväällä. Jälkimmäiseen saumaan oli tarkoitus iskeä. Lyhytikäisillä pikkukaloilla yhden taktikoinnin paikan tarjoaa lyhyt elämänkierto: talven jäljiltä vesissä uiskentelee taatusti vähintään reilun puolen vuoden ikäisiä kaloja, keskikesällä edellisvuoden metusalemit maatuvat jo pohjamudissa ja uusi sukupolvi on vasta kasvamassa pyydettävän kokoiseksi, minkä aika puolestaan koittaa joskus syksymmällä. (Vaskikalaa ja muistaakseni liejutokkoa lukuunottamatta homma harvoin menee oikeasti näin äärevästi luonnossa, mutta tavoititte varmasti ajatuksen.) Mato oli myös todettu viisipiikin eväänä aika onnettomaksi: piikin suuhun sopiva palanen normikasiaista ei sisällä paljon muuta kuin nahkaa. Kärpäsentoukka kuulosti konseptitasolla paljon paremmalta, mutta eihän niitä mistään saanut keskellä kesäkuuta. Laatikon ulkopuolle kurkisteltiin viimeistään siinä vaiheessa, kun viisipiikkien ruokalistalle päätettiin tyrkyttää rapua. Miksikäs ei - se lienee montakin astetta lähempänä kalojen normaalia vatsantäytettä kuin maan matoset.

Kevätlinnunherneet kukkivat Lohjan lehdossa näyttävästi ja lehtosinijuuret vähän vaatimattomammin, latvuksissa kaiketi sieppo lauloi elämäniloaan. Kesäkuussa turhankin tutuksi tullut eläimellinen tuuli puhalteli Lohjanjärven selältä Porlan lammikoille, pyöritellen pinnalla kelluvia levä- ja siitepölylauttoja ympäriinsä. Kultasäyneet näyttivät ainakin olevan kotona, samoin allikkosalakat. Jälkimmäistä koetin hetken pyydystääkin, liekö kutuaika vielä täyttänyt mielen ja tajunnan kun hiukopala ei kiinnostanut. Allikkosalakoitten seassa alkoi erottua myös viisipiikkejä, pikemmin uintitavan kuin hahmon perusteella. Nämä osoittivat jotain mielenkiintoa äyriäismenua kohtaan, ja muistaakseni kolmas pilkittävä aukko pintamoskassa oli lopulta täysosuma. Koko tapahtumaketju iskusta tunnistukseen oli niin nopea ja vaistonvarainen, että yhtäkkiä vain tiesin satavarmasti piteleväni viisipiikkiä kädessäni, ja könysin kuivalle maalle ettei saalis karkaisi takaisin vetiseen elementtiinä ennen varmistusta. Viisipiikkihän se oli, lopultakin. Paikalliset koiranulkoiluttajat ja lenkkeilijät lienevät jo tottuneet kalabongareitten tunteenpurkauksiin - tuuletuksiin, huutoon ja muihin intiaanitansseihin. Tällä kertaa omin päin liikkeellä ollessani tyydyin vain hymyilemään sisäänpäin. Ja ulospäin. Kuin hangon keksi, itseasiassa.

Kuusipiikki?