Kaikki tiet vievät Porlaan 16.9

Viikonlopun työmatkan paluureitti koukkasi toiveestani Lohjalla, jossa päätin vielä toistamiseen yrittää viisipiikkiä elämänpinnakseni. Jossain mieleni sopukoissa ajattelin, että viisipiikit olisivat nyt lopettaneet kutunsa ja tankkaisivat talven varalle, mikä kenties lisäisi niiden motivaatiota nielaista minunkin pyyntöni. Edellinen reissu oli merkitty aikakirjoihin pitkän miinusmerkin kera, mutta nyt olin varautunut matkaan kevennetyllä vapakalustolla, viritetyllä koukulla ja rekkakuormastollisella nöyrää mieltä. Uusi kalusto toimi oikein mainiosti: vapana toimi itse asiassa kookkaan ongenkohon antenni ja koukku oli hiottu puoleen alkuperäisestä paksuudestaan läpäisevyyden maksimoimiseksi. Setin herkkyys oli aivan eri sfääreissä ja syöttiin loihditut koreografiat näyttivät ainakin omaan silmääni todella hyviltä. Kalathan sen lopullisen arvosanan tietysti antavat ja siinä kohtaa homma menikin metsään: vedenpinta oli todella alhaalla ja kalat ties missä. Liekö viime päivien ja viikkojen runsailla sateilla ollut osuutta asiaan vai kuuluiko altaitten tyhjennys ja huolto Porlan vuodenkiertoon - sitä emme saa ehkä koskaan tietää. Muutamia viisipiikkejä näkyi, mutta ne olivat joko toivottoman pieniä tai vielä pienempiä. Muutama kontakti tuli niihinkin, ja uskon vakaasti, että tällä varustuksella on mahdollista napata kyseinen kala, kunhan vähän suotuisammat olosuhteet siunaavat projektia. Tunnin verran jaksoin tätä lystiä tällä erää - vaikka lopputulos oli edelliskerran toisinto, tuntui homma kuitenkin menneen eteenpäin, eikä liki toivottmissa olosuhteissa epäonnistuminenkaan kirvellyt niin pahoin. Ehkä loppuvuodesta tulee vielä jotain kokeiltua, mutta tuskin sentään enää viisipiikkiä.

Kyllä se on vaan todettava, että onnistumiset tai niiden puuttuminen vaikuttaa motivaatioon kovasti. Aikaa edellisestä pinnasta on taas vierähtänyt kuukausitolkulla, ja ilman kesällä noussutta kuhaa olisin varmaan pakannut onget ja virvelit jo talviteloille. Nyt pieni lirkkivehkeiden setti vastustaa yhä kohtaloaan ja kelaonkivehkeetkin kurkkivat nurkan jos vaikka saisi aikaiseksi lähteä madejahtiin. Mutta kotoisten kalojen vaikeusasteen huima kohoaminen on väkisenkin kääntänyt ajatukset muille maille (vaiko vesille?), jossa biodiversiteetti on ihan toista luokkaa ja jokainen laji on uusi elämänpinna. Autottomalle ja loputtomien velvollisuuksien painamalle Pirkanmaa ja Malediivit ovat lähestulkoot yhtä hankalasti saavutettavissa, joten uhka Suomen kaloille rajoittuu yleensä ottaen pääkaupunkiseudun joukkoliikenteen kattamalle alueelle. Onhan sitä siinäkin, vielä ainakin karppi, siika ja siloneula täysin mahdollisia saaliita. Seuraavaksi täytynee kuitenkin vielä yrittää kivennuoliaista mummolareissun yhteydessä ja appiukon autolla.

Siloneulaa mä metsästän 15.9

Hankoniemelle suuntautuvan työkeikan kylkiäisenä tuli mahdollisuus kokeilla Itämeren kalaston mereisimpien edustajien narraamista. Koska matkan painopiste oli muualla kuin kalastuksessa, päätin rajallisen aikaresurssin takia kerrankin keskittyä johonkin, tässä tapauksessa etsimään rantavesistä siloneulaa. Tvärminnen eläintieteellisen aseman akvaarionäyttely tosin sai allekirjoittaneen välittömästi lipsumaan valitusta linjasta: jos särmäneula, härkäsimppu tai kampela osuisi tielle, sitäkin olisi lupa yrittää. Ilta pimeni ja pimeyttä piisasi aivan eri tavalla kuin valosaasteisella pääkaupunkiseudulla. Vanhankaupunginlahden masentavaan sameuteen tottuneelle veden kirkkaus oli huikea, vaikkei epäilemättä vielä likikään varsinaisten valtamerten tasoa. Mereistä elämääkin piisasi, tosin pääasiassa selkärangatonta sellaista. Pintavedessä keijuvien korvameduusoitten aavemaiset hahmot ja taskulampun valokeilassa vaaleanpunaisina heijastuvat leväkatkarapujen verkkosilmät olivat kuin näkyjä toisesta maailmasta - ja sitähän ne tosiaan olivatkin. Kaloja näkyi lähinnä ruovikkoisen lahden puolella, ja ne olivat uneliaita ahvenia tai vähän rauhattomampia särkiä. Joku yksinäinen kolmipiikkikin yllätettiin yöuniltaan, mutta muuten kaikki simppumaiset tai kivinilkkamaiset muodot osoittautuivat toiveikkaiden lajikalastajanaivojen kuvitelmiksi. Kaikki lupaavannäköiset siloneulamaiset pätkätkin olivat lopulta lehtiruoteja, jouhilevää tai muuta roskaa, jota tämä kala niin onnistuneesti jäljittelee. Olemattomasti saaliista huolimatta ei ollenkaan huono reissu, hienoja muistoja.

Näkymä ulkoilmatoimistosta. Huonomminkin voisi olla.



Aseman seinältä bongattu.

EDIT. Myöhemmin kuulin, että samoihin aikoihin jossain päin Hankoniemellä oli ollut varsinaiset putkisuukalojen ja kampelanpoikasten kokoontumisajot. Taas oli mies väärässä paikassa väärään aikaan :)

Käsinkalastelua 11.9

Reilu kuukauden tauko kalastushommista ja nyt alkaa jälleen poltella päästä kokeilemaan onneaan. Välillä on elämässä pitänyt nostaa muita juttuja harrastustoiminnan edelle ja talvikauden ajan tämä marssijärjestys säilynee. Mutta jossain odottaa taas kevät ja sen myötä uusi kausi. Vanha ei toki ole vielä ihan kokonaan ohi, ja lähitulevaisuudessa siintää työreissu, jonka yhteydessä voisi koettaa kartuttaa kauden eliksiä muutamalla hienolla pinnalla. Tähän orientoiduttiin lähilutakolla lasten kanssa ulkoillessa. Lammikon piikkikalat olivat huomiotaherättävän vaisuja: ensin olin ylpeä saatuani tulitikun mittaisen kolmipiikin kiinni pelkällä paljaalla kädellä, kunnes totesin, että viisivuotiaan tyttönikin väijymiskyvyt riittäisivät tänään. En tiedä vieläkään, mikä kaloja vaivasi. Hapen vähyys tuntui uskottavalta, kun piikit roikkuivat pinnan tuntumassa vinottain ja rättiväsyneen oloisina, tai sitten jokin lähistöltä valunut kemikaali. Alajuoksulla päin kalat olivat ihan normaalin oloisia, eikä kolmipiikkejä ollut mitään jakoja koppaista mukaan pelkällä kouralla. Outo juttu. Saalis kolme kolmipiikkiä, lisääkin olisi varmaan tullut, mutta ei nyt huvittanut uittaa kättää vedessä, joka sai kalat noin huonovointisiksi.

Loppukiri osa 2 31.7

Ei se saalis vaan se fiilis. Joku viisas on todennut noin kalastuksesta ja tämä pätee aivan erityisen hienosti lajikalastukseen. Tätä lajia harrastavat höyrypääthän laittavat kaikki kalamaailman hylkiöt ja  mornaskontit (ainakin periaatteessa) samalle viivalle niitten himotuimpien jalokalojen kanssa. Ikävä kyllä usein se fiilis riippuu aika paljon siitä saaliista... (Poikkeuksia toki on).

Kaksi päivää ja tuntikausia intensiivistä kalastusta ilman ruokaa, lepoa tai vessataukoja (no ei nyt oikeasti) ja mikä on lopputulos - eipä juuri mitään, ainakaan saalista. Tänään tie vei Lohjalle ja yrittämään Porlan mystisiä viisipiikkejä. Lammikot ja kalat löytyivät suhteellisen helposti (oikeaa lajia näkyi olevan useammassakin lammikossa) ja kun ensimmäisestä puskasta pöllähti valtavan iso ja tumma, kaiketi kutuasuinen koirasviisipiikki, alkoi homma vaikuttaa suorastaan helpolta. Kolmisen tuntia myöhemmin saatoin vain todeta, että ei ollutkaan helppoa. Viisipiikit olivat joko äärimmäisen varovaisia ja haluttomia tai onnettoman pieniä tai molempia. Muutama ahneempi räpisteli hetken kiinni, mutta yksikään ei tullut käteen asti. Kaikkea kyllä kokeiltiin: rähmällään, kyykystä ja korkeasta polviasennosta onkimista, pientä ja vielä pienempää madonpalaa leikattuna kuutioksi, suikaleeksi tai munkkirinkilän malliseksi, vastanykäystä mahdollisimman ripeästi tai vasta pienen mutustelun jälkeen. Vain allikkosalakat tuppautuivat kyytiin, vaikka koetin niitä parhaani mukaan vältellä. Pienimmät ylöstulleet olivat reilusti pienempiä kuin isoimmat viisipiikit. Jossain vaiheessa piti vain heittää pyyhe kehään. Bussin lähtöä odotellessa kävin jokamiehenoikeudella liottamassa puolisen tuntia onkea Lohjanjärvessä, jos vaikka sulkava nappaisi. Tulos oli aiemman suuntainen: särki ja iso salakka.
Tämä taisi olla varsinaisen kalastuskauden viimeinen keikka. Nyt kalavehkeet siirtyvät työpöydältä komeroon ja muut jutut alkavat kilpailla niukasta vapaa-ajasta entistä kiivaammin. Toki kesä jatkuu ja syksyhän on usein kalastuksellisesti vähintään yhtä antoisaa aikaa - varmaan vielä silloin tällöin tulee jotain yritettyä. Toutainta, puronieriää, siloneulaa...

Paluumatkalla olo oli lievästi pettynyt, mutta sitten pää alkoi jo raksuttaa jo uusia juonia. Jos koon #30 koukku on liian iso, täytynee hienosäätää sitä. Ennen muuta se vaikuttaa ihan turhan paksulankaiselta: alunperin ilmeisesti perhokalastukseen tarkoitetut koukut kestävät varmasti satoja kertoja kookkaampien siikojen ja harjusten venkoilua, mutta pikkukaloilla vain läpäisevyys taitaa olla ainut oikeasti tärkeä ominaisuus. Voisikohan niitä vähän viilailla ohkaisemmiksi? Tai minkähänlaisia minikoukkuja saisikaan askarreltua vaikka akupunktioneuloista? Kenties syöttejäkin voisi kehitellä, kokeilla vaikka survareita. Ehkä Lohjallekin vielä palataan. Kuten sanotaan - uutta matoa vaan koukkuun.

Loppukiri osa 1 30.7

Meni maastontieduteluksi. Oli mahdollisuus suhailla autolla kalojen perässä, ja hinku saada elis tai parhaassa tapauksessa parikin oli kova.

Ensimmäiseksi suuntasin nahkiaisten jäljille. Aikuiset yksilöt ovat ymmärtääkseni tähän aikaan vuodesta vainaita, mutta puron pohjamudissa on montakin sukupolvea ammokeettoja eli likomatoja, lajin nuoruusvaiheita tai toukkia. Nämä kaivautuvat pehmeään pohjaan ja suodattavat piileviä ja muuta mukavaa ravinnokseen. Tarkoitus oli bongata yksi tällainen otus lapiolla ja haavilla esiin suojastaan. Summamutikassa pohjaa tonkimalla olisin varmaan saanut lapioida pohjamutaa vaikka loppuvuoden saamatta muuta kuin rakot käsiini, joten koetin ensin saada näköhavainnon saaliista. Huonoa asiaan perehtymistä osoittanee, etten oikeastaan tiennyt, miltä kaivautunut toukka oikein näyttää. Arvelin, että sen pääpuoli saattaisi pistää esiin pohjasta tai ainakin kolon suulla olisi jonkinlainen painauma. Muutama lupaavannäköinen kolo rantapenkasta löytyikin, mutta en ainakaan onnistunut kaivamaan näistä toukkia esiin. Useammin kuin kerran väijyin pumppu jyhmien virrassa heiluvia oksanpätkiä. Paikka sinänsä oli oikein lupaavan näköinen ja kalojakin tuli havaittua, luultavasti parvi töröjä ui särkän yli, mutta saivat nyt uida rauhassa. Tänne täytynee palata koettamaan onneaan uudemman kerran nahkiaisten kutuaikaan, jolloin aikuisia yksilöitä pitäisi olla helpompi havaita.

Toinen paikka oli metsäoja puronieriän levinneisyysalueella. Ainakin tähän aikaan vuodesta se oli niin vähävetinen, etteivät edes normaalikokoiset hammastahnaputkilon kokoluokkaa edustavat nieriät sopisi sinne lymyilemään. Kokeilin enemmän velvollisuudentunnosta kuin saaliinsaamisen mahdollisuuteen uskoen hetken aikaa onkia aukeasta paikasta, joka muutamaa yöpöydän kokoista laikkua lukuunottamatta oli vesikasvillisuuden vallassa. Tänne ei taatusti tule mitään aihetta palata, mutta ehkäpä puronieriää voisi vielä koettaa myöhemmin, jos tulee vielä asiaa Pirkanmaa-Häme -suuntaan.

Vaikka aika intensiivistä kalastusta on jo kolmisen kuukautta takana, en tullut koko päivänä syöneeksi kunnolla - ei vaan malttanut käyttää hyvää kalastusaikaa semmoiseen. Ja huomenna lisää.

Vähän parempi täpliskeikka 27.7

Lähdimme taas muksujen kanssa Olympiaterminaalin altaalle kokeilemaan mustatäplätokkojen syöntihaluja. Tähän voisi satuilla idean syntyneen RTKL:n tutkijoiden pyynnöstä saada tietoonsa kaikki havainnot lajista, mutta todellisuudessa kyse taisi olla vapaa-ajan, kalastukseen urautuneen mielen ja puuttuvan vuosipinnan yhdistelmästä. Edellisestä reissusta oli ehkä opittu, ja pikaisen pinnan kuittaamisen sijaan reissu tehtiin enemmän lasten ehdoilla. Sää ja muutkin tekijät olivat ehkä tällä kertaa puolellamme, ja visiitistä muodostui ihan miellyttävä. Tokot tosin jäivät saamatta, kuten kaikki muutkin eväkkäät. Muutamat kunnon tukistukset siiman päässä kyllä vaikuttivat kovasti kohdelajilta, mutta liekö alunperin kivinilkan pyyntiin rakentelemani litkan koukut olleet turhan suuria niiden suuhun. Jossain vaiheessa litka jäi pohjaan ja totesin, että eipä tämän vuosipinnan takia kannata enempää aikaa kuluttaa. Ehkä jonkin työpäivän aamuna vielä. Oikeastaan reissusta ei jäänyt paljonkaan mainitsemisen arvoista sanottavaa, mutta periaatehan on, että kaikki reissut raportodaan. Jos vain erityisen menestyksekkäät reissut tulisivat kirjatuiksi, saattaisi lajikalastus vaikuttaa kerrassaan simppeliltä puuhalta - tai meikäläinenkin ihan eri tason tekijältä. Hyvä näin.


Näitä tavoiteltiin. Aina ei tule,mutta joskus sentään näköjään tullutkin.

Sunnuntaikalastelua keskellä viikkoa 26.7

Ei tullut muutakaan ajanvietettä mieleen, joten lähdimme Vanhiksella muksujen kanssa, onget mukana.Saaliiksi tuli yksi todella pieni ahven, mutta pääpaino olikin kahlailussa ja ulkoilussa. Yritystä ei ihan hirveästi ollut, kun kerran mitään uutta ei paikalta oikein voinut odottaa. Piäkaupunkiseudun potentiaaliset uudet pinnat alkavat muutenkin olla jo vähissä: karppi tietty, siika sitten keväällä, siloneula tuurilla ehkä, kampela vaatii rekkakuoramastollisen silkkaa säkää, toutaimenkin saanee muualta helpommalla... Uudet pinnat vaatisivat enemmän tai vähemmän matkustamista, tietoa paikoista, eri vuodenaikaa tai näitä kaikkia. Muutenkin tämän kauden saldoon alkaa olla jo aika tyytyväinen. Kuhapinnan jälkeen uusia eliksiä on tälle kaudelle kasassa neljä, ja sehän on ihan mukavasti. Toki lisää yritetään ainakin siihen seitsemään lajiin saakka - tiukka loppukiri on jo hyvin suunniteltu. Vuodareitakin lähdetään ehkä vielä jahtaamaan, jos intoa riittää (tai meinaa tylsyys iskeä).