Viikonlopun työmatkan paluureitti koukkasi toiveestani Lohjalla, jossa päätin vielä toistamiseen yrittää viisipiikkiä elämänpinnakseni. Jossain mieleni sopukoissa ajattelin, että viisipiikit olisivat nyt lopettaneet kutunsa ja tankkaisivat talven varalle, mikä kenties lisäisi niiden motivaatiota nielaista minunkin pyyntöni. Edellinen reissu oli merkitty aikakirjoihin pitkän miinusmerkin kera, mutta nyt olin varautunut matkaan kevennetyllä vapakalustolla, viritetyllä koukulla ja rekkakuormastollisella nöyrää mieltä. Uusi kalusto toimi oikein mainiosti: vapana toimi itse asiassa kookkaan ongenkohon antenni ja koukku oli hiottu puoleen alkuperäisestä paksuudestaan läpäisevyyden maksimoimiseksi. Setin herkkyys oli aivan eri sfääreissä ja syöttiin loihditut koreografiat näyttivät ainakin omaan silmääni todella hyviltä. Kalathan sen lopullisen arvosanan tietysti antavat ja siinä kohtaa homma menikin metsään: vedenpinta oli todella alhaalla ja kalat ties missä. Liekö viime päivien ja viikkojen runsailla sateilla ollut osuutta asiaan vai kuuluiko altaitten tyhjennys ja huolto Porlan vuodenkiertoon - sitä emme saa ehkä koskaan tietää. Muutamia viisipiikkejä näkyi, mutta ne olivat joko toivottoman pieniä tai vielä pienempiä. Muutama kontakti tuli niihinkin, ja uskon vakaasti, että tällä varustuksella on mahdollista napata kyseinen kala, kunhan vähän suotuisammat olosuhteet siunaavat projektia. Tunnin verran jaksoin tätä lystiä tällä erää - vaikka lopputulos oli edelliskerran toisinto, tuntui homma kuitenkin menneen eteenpäin, eikä liki toivottmissa olosuhteissa epäonnistuminenkaan kirvellyt niin pahoin. Ehkä loppuvuodesta tulee vielä jotain kokeiltua, mutta tuskin sentään enää viisipiikkiä.
Kyllä se on vaan todettava, että onnistumiset tai niiden puuttuminen vaikuttaa motivaatioon kovasti. Aikaa edellisestä pinnasta on taas vierähtänyt kuukausitolkulla, ja ilman kesällä noussutta kuhaa olisin varmaan pakannut onget ja virvelit jo talviteloille. Nyt pieni lirkkivehkeiden setti vastustaa yhä kohtaloaan ja kelaonkivehkeetkin kurkkivat nurkan jos vaikka saisi aikaiseksi lähteä madejahtiin. Mutta kotoisten kalojen vaikeusasteen huima kohoaminen on väkisenkin kääntänyt ajatukset muille maille (vaiko vesille?), jossa biodiversiteetti on ihan toista luokkaa ja jokainen laji on uusi elämänpinna. Autottomalle ja loputtomien velvollisuuksien painamalle Pirkanmaa ja Malediivit ovat lähestulkoot yhtä hankalasti saavutettavissa, joten uhka Suomen kaloille rajoittuu yleensä ottaen pääkaupunkiseudun joukkoliikenteen kattamalle alueelle. Onhan sitä siinäkin, vielä ainakin karppi, siika ja siloneula täysin mahdollisia saaliita. Seuraavaksi täytynee kuitenkin vielä yrittää kivennuoliaista mummolareissun yhteydessä ja appiukon autolla.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti