Eläköön solidaarisuus 28.7

Mätäkuussa 2015 muuan kansanedustajan sosiaaliseen mediaan nakkaama kylmä kivi ja siitä syntyneet laineet ovat puhuttaneet kansakuntaa. Jottei jäisi epäselväksi: minun Suomeni on kansainvälinen, samanlaisia ihmisiä tässä kaikki ollaan ja 6-12 kuukauden palelu suomalaismetsässä rynnäkkökiväärin kanssa vie yleensä enimmät halut taistella yhtään minkään puolesta. Minun Suomessani aasialaistaustainen leidi voi termoskahvista ja porkkanakakusta koostuvien eväittensä jatkoksi kaivaa kalakukon - totta kai tämä tapahtui Kuopion junassa.

Vaikka vastakkainasettelun aika ei näemmä ole vieläkään ohi, ovat kalastajat oman kokemukseni mukaan yleensä joviaalia ja höveliä joukkoa. Ehkä luonnon helmassa ja mukavan harrastuksen parissa on helppoa olla ihmisiksi, ainakin mielikuvissa perinteinen mato-onkija taitaa olla rentouden perikuva.

Tällä kertaa onkija sidosryhmineen oli Ruoholahden kanavalla. Neiti kahdeksan vee otti pikkuveljensä kanssa rannan haltuunsa leikkiessään. Vastarannalla oli nuorisoporukka kal(j)assa - kerrassaan mainion näköinen kahden kivan, kesäisen aktiviteetin fuusio. Aika kului, onkijan rauhaa häiritsi vain muutama särki ja salakka, oli suoraan sanottuna ihan tosi hiljaista. Mutta kuten itse aikakin, myös kalantulo heikkous on suhteellista. Ensin koukkuun ja irrotusvaiheessa myös sormenpäähän tarrannutta mustatäplätokkoa manaillen irrotellessaan onkija kuuli takavasemmalta jonkun ihmettelevän ääneen keskivertosaaliista poikkeavaa mornaskonttia. Nuorisoporukka oli ilmeisesti vaikuttunut kalantulosta ja porukan ekstrovertein nuori neito oli lähetetty kysymään vastarannan Nuuskamuikkuselta parempia syöttejä heidän kinkkusuikaleittensa tilalle. Olihan onkijalla matoja vaikka muille jakaa, varsinkin kun oman nuorison nukkumaanmenoaika asetti aikaraamit omille onkimisille. Samalla tuli juteltua mukavia ja toivetettua kireitä siimoja.

Näitä on jostain syystä aina kiva onkia. Ja jopa saada. En osaa selittää.

Kun hippilinjalle lähdettiin, myös täplis päätyi poikkeuksellisesti kalalokin ruoansulatuskanavan sijaan takaisin kotikanavansa pohjaan miettimään kokemustaan. Meille kanava ei sillä kertaa suonut kummoisia saaliita, mutta mukavia kokemuksia siitäkin edestä. Alan pikku hiljaa uskoa, että Frank Martelan ajatuksissa (esim.) saattaa ollakin perää - hyvän tekeminen luo hyvää, paitsi toisille, myös itselle. Ollaan siis kivoja toisillemme (Toki varaan itselleni oikeuden olla rakastavan ja ymmärtävän lisäksi tarvittaessa myös sarkastinen ja kiukkuinen, jos joku perseilee ;).

Jättiläisen harteilla 27.7

Joskus aiemminkin olen tässä blogissa koettanut antaa tunnustusta lajikalastuksen pioneereille: ladun avaaminen - uusien kalapaikkojen  löytäminen ja menetelmien keksiminen - ei ole aina helppoa, me perässähiihtäjät pääsemme vähemmällä.

Anoppilan laina-Opelia palauttaessa päätin poiketa töröongella Keravanjoella Sipoontien sillan kohdalla. Olin aikoinaan ensimmäiset töröni onkinut samaisen joen loppupäästä, mutta tässä piti olla pomminvarma mesta. Tällä hetkellä se ikävä kyllä myös näytti pommitetulta sillankorjaustyömaan takia: väliaikainen puurakennelma hankaloitta ainakin ylipitkän vavan kanssa pelleilevää onkijaa ja varmuuden vuoksi rannasta oli sorrettu yksi puukin keskelle jokea. Ainut kalastettavan oloinen kolo löytyi puu kohdalta ylävirtaan, mutta sieltä löytyivät onneksi kalatkin. Puronieriäonginnan jäljiltä siiman päässä killui aivan järkyttävän ylisuuri koukku, mutta laiskuuttani en sitä heti vaihtanut pienempää. Hyvin tuntui uppoavan, muutaman törön nostelin vuodareiksi ja olisin viihtynyt pitempäänkin, mutta paikka ehtyi eikä siirtyäkään oikein voinut . Joskus tulevaisuudessa siltaremontti valmistunee ja töröonkijoille on taas enemmän tilaa - siellä ne kalat odottavat.

Melkein merihevosen varsoja ja mustekaloja 21.7 ja 25.7

Joku Ilmatieteen laitoksella sai epäilemättä selville, että juuri tänä kesänä neiti kahdeksan vee piti opettaa uimaan. Säät eivät edes pikkulasten mittapuulla ole olleet uimakelpoiset, meriveden lämpötiloista puhumattakaan. Silti kesälle suunniteltu maakuntamatka Suomenlahden hienoimmille hiekkarannoille päätettiin toteuttaa, voisihan siellä vaikka kahlata.

Kahlaamisesta olivat vähintään yhtä innoissaan myös aikuiset, ja odotukset mereisten lajien suhteen korkealla. Outi ennätti napata ensimmäisen kolmipiikin ja siloneulan Lappohjan rannasta jo ennen kuin meikäläinen sai kahluusaappaat jalkaansa. Vauhdikkaan alun jälkeen tahti hyytyi - itsekin onnistuin lottovoittajan tuurilla kauhaisemaan yhden kotimaisen merihevosen sukulaisen rantavedestä, mutta suurin osa päivänselvistä keskenkasvuisista siloneuloista muuttui haavittaessa selittämättömästi levänkappaleiksi. Kolmipiikkien lisäksi rantamatalissa pyöri parvi sillikalan oloisia sinttejä - koska yhtään ei saatu tarkistettavaksi, raati päätti niiden olleen ilman muuta kilohaileja. Yöllä hiekalla näkyi torkkuvien ahventen lisäksi pieniä kiiskejä ja hyvin epätokkomaisesti pakenevia tokkoja - yksi satimeen jäänyt paljasti syyn outoon käytökseen osoittautumalla viisisenttiseksi mustatäplätokoksi. Kampelalitka pyydysti kiiskejä ja valtavan siimasotkun.

Tyyni aamu Lappohjassa

Padvan ranta ei kalastuksellisesti tarjoillut mitään ikimuistoista, tuuli kovaa ja lännestä. Muutamia henkitoreissaan viruvia kolmipiikkejä tuli käsin pyydysteltyä. Rantojen vertailu oli kyllä kiinnostavaa: Lappohjassa kahluusyvää vettä riittää varmaan satakunta metriä rantaviivasta (minkä jälkeen se ilmeisesti putoaa äkkijyrkästi noin 15:een metriin), Padvan profiili oli selvästi nopeammin laskeva. Lappohja on todella hienojakoista hiekkaa, Padvassa on seassa karkeampaa ainesta ja ihan kunnon musareitakin. Molempien vesi on kirkasta ja puhdasta, kyllä merikalojen kelpaa. Koulujen kesäloma-aika vain ei taida olla optimaalinen kalasteluajankohta hiekkarannoilla(kaan), uimareille viileän puoleiset vedet ovat ilmeisesti silti turhan lämpöisät useimpien kalojen pirtaan. Mutta me palaamme vielä!

Tuulinen aamu Padvassa

Kun kalastelut eivät aina (useimmiten, koskaan) mene käsikirjoituksen mukaan, voi onneksi kehitellä kaikenlaista mukavaa oheistoimintaa. Neiti kahdeksan vee varmisti pikkuveljensä kanssa, että hiekkalinnoitusten teko, leväkasojen tonkiminen ja kaarnalaivojen uittelu pitivät yllä mukavaa tunnelmaa. Outilla oli kuitenkin hihassaan reissun todellinen ässä: gyotaku. Linkistä voivat kiinnostuneet perehtyä aiheeseen syvällisemmin, mutta lyhyesti kysymyksessä on menetelmä jäljentää saaliskalan kuva musteen ja sopivan mehmeän paperin avulla. Vaatimaton kiiskikin koki huiman arvonnousun kotimaisen kalastustaiteen eturiviin.

Varoituksen sana on paikallaan... Lappohjasta, tekijä tuntematon (ei, se en ollut minä)

Ahvena

Sorva

Pari kiiskeä, toinen muistaakseni neiti kahdeksan vee, toinen allekirjoittaneen

Vieraana Melkulla 17.7

Siedettävän kävelymatkan päässä paremman puoliskoni sukumökiltä sijaitsee suomalaismittapuulla poikkeuksellisen kirkasvetinen järvi Iso-Melkutin. Yhtä kirkasta vettä en Suomessa muista nähneeni kuin uimahallissa (toki muistikuvat Lapin patikoilta alkavat olla jo toistakymmentä vuotta vanhoja, eivätkä ehkä ihan vertailukelpoisia) - totta kai tuollaiset olosuhteet houkuttelevat paitsi sammakkomiehiä, myös pinnallisempia vedenalaisen maailman ihmettelijöitä.
Hämärissä välimatkat vääristyvät ja taival tuntuu paljon pitemmältä kuin päivänvalolla. Ilta on tyyni, mutta onneksi hyttysiä ei ole haitaksi asti. Ei itse asiassa lainkaan. Otsalampun valo yltää varmaan kolmeen metriin. Kirkas vesi ei jätä arvuuteltavaa: muutamia nuokkuvia ahvenia ja nopeasti hermostuvia särkiä lukuunottamatta vedessä on varsin vähän elämää. Rantakivien lomassa sukkuloivat pikkukalat vaikuttavat kiiskiltä ja testionginta varmistaa lajinmäärityksen. Ensivaikutelma on yhtä pettynyt kuin edelliselläkin kerralla ja koko paikka olisi helppo luokitella lopullisesti ja kerta kaikkiaan nähdyksi, ellei...

Yön ohjelmisto on jotenkin levoton ja herään reilusti ennen muuta perhettä. Sappaat jalkaan. Jos vaikka kävelisi Melkulle. Kuikkapari uiskentelee selällä, näemmä kaksistaan tänäkin vuonna. Joutuvatkohan ne ikinä vastailemaan kuikkien sukukokouksissa tungetteleviin ja kiusallisiin kysymyksiin puuttuvasta jälkikasvusta? Ehkä ura ja asuntolaina pitävät ne turhan kiireisinä. Tai vaihtoehtoisesti punaviini ja huvikseen paneskelu. Ranta on melkein keinotekoisen puhtaan näköinen - mikäs siitä jaloista lähti liikkeelle - grillimakkaran kokoinen matikka! Tämä alkaa käydä kiinnostavaksi - kiiski, kiiski, kiiski, kiiski, kiiski - jotain muuta, selvä kivennuoliainen! Mitäs tuolla rantaan sortuneen koivun alla möllöttää - parin-kolmen kilon hauki. Pitäisikö koettaa napata paljain käsin... Märät vaatteet, rikkirevityt sormenpäät ja kiukkuinen, karannut kala - ei kiitos. Onneksi se älysi ihan omatoimisesti pinkaista pakoon jo hyvissä ajoin. Rantaa on takana vasta kymmenkunta metriä ja päivän elämyskiintiö alkaa olla täynnä. Fiilis on hilpeä. Ja kello on vasta vailla kahdeksan aamulla!

Ei näistä kalakuvista tullut pinnan läpi mitään tolkullista. Mikä lie haaveri hauella kyljessä.

Simppuja ei näy missään, niille vesi taitaa olla tähän aikaan vuodesta liian lämmintä, vaikka kahluuhousujen läpi koettuna se aika vilpoisalta tuntuukin. Entä missä ovat nuoliaiset ja mateet? Tuottava kerros ulottunee kirkasvetisessä järvessä syvälle, ja ehkä rannan pikkupedot lähtevät pimeän turvin sinne saalistamaan. En ole koskaan aiemmin nähnyt jokirapuja omassa elementissään, nyt näen niitä yhteensä puolisen tusinaa. Lähtöpaikalta löytyy kilohauki yöpuulta. Muutamaa valokuvaa lukuunottamatta jätän sen rauhaan. Kaksi saalistajaa kohtaa yössä ilman että kumpikaan häiritsee toistaan. Öinen järvi on arvokas, hieman pelottavakin. Melkein pyhän tuntuinen. Rannalla kiiltomadot sytyttelevät vihreinä hohtavia lyhtyjään. Hengitys höyryää, alkaa vihmoa vettä. Aika painua nukkumaan.

Yön kulkijat ovat mielenkiintoisia ja edustavia paikasta riippumatta

Takaisin satulaan 10.7

Edellisestä kalareissusta oli ehtinyt kulua jo hetki, vaikkei sitä ehkä blogin perusteella heti huomaakaan. Ensiapuna kalakuumeeseen lähdimme perheen pienimpien kanssa etsimään Veräjämäen ruutanalammikkoa. Jo reilun vuosikymmenen ehdin asua Helsingissä koskaan paikan päällä käymättä. Ruutamoita nyt on saanut muualtakin. Ihan hieno paikka, jyrkkärantaisen ja karun oloinen lampare keskellä kalliota. Joissakin kartoissa sitä ei edes noteerata sinisellä värillä, mutta viimeistään satelliittikuvista sijainti pitäisi selvitä. Madot olivat kaiketi viime reissun kuumuudessa nuutuneet (tämä luonnollisesti kävi ilmi vasta rannassa - koskahan ihminen oppisi tarkistamaan asian etukäteen), mutta ehkä ruutanoilla ei olisi varaa heittäytyä ronkeleiksi ruuan suhteen. Ensimmäinen ruutana olikin ylhäällä varmaan minuutissa - juuri niin pieni ja kaunis kuin lampiruutanat osaavat olla.

Pieni on kaunista, ainakin joskus

Makro-objektiivi olisi näitten tirriäisten kanssa ollut enemmän kuin tarpeen. Kaloja nousi ilman suurempaa tungosta siimanpäässä, neiti kahdeksan veen onnistui jossain vaiheessa napata omansa. Kovasta tsemppaamisesta ja pienestä jeesaamisesta huolimatta kolmevuotias nuoriherrat onnistui joko hosumaan tartutukset tai pudottamaan omansa kesken noston. Onneksi edessä pitäisi olla aivan riittävästi aikaa ja mahdollisuuksia onkimisen opetteluunkin. Joku viisas on jopa väittänyt, ettei ongella vietettyä aikaa laskettaisi ihmisen päivien kokonaismittaan - siinäpä kalastajan mieltä kutkuttava keino huijata viikatemiestä. Virtaa ja intoa ainakin nuorisolla riitti, lopulta kalojen jo ajat sitten kyllästyttyä tai opittua matoaterioitten terveysriskit, piti peli viheltää poikki ennen kuin sadekuurot kastelisivat koko porukan.

Neiti kahdeksan veen tyylinäyte

Terve, ja Kiitoksia kaloista* 2.7

*Paitsi lentävä lause Douglas Adamsin Linnunradan käsikirjasta, Kiitoksia kaloista on myös erään etelämantereen alkueläimen tieteellinen nimi, kaikkien zoologisen nomenklatuurin sääntöjen ja latinan kieliopin mukaan. Siis samaan tapaan kuin Esox lucius on hauki ja Homo sapiens ihminen. Tämän sukulainen, Kiitoksia ystava (latinassa ei ole ääkkösiä) kuvattiin tieteelle uutena lajina Tvärminnestä Suomenlahdesta. Ja tämä on kirkkaasti allekirjoittaneen suosikkiknoppi eläintieteen ja ylipäätään elämän alalta. Jopa huikeampi kuin tieto, että eräät Amazonin lepakot nukkuvat huonekasveinakin tuttujen nukkumaijojen uusissa, rullalla olevissa lehdissä. Jottei menisi samaan laariin muitten mätäkuun juttujen kanssa, tässä linkki alkuperäiseen tieteelliseen julkaisuun.

Asiaan.

Kartta, kompassi ja koirat

Kello herätti kesälomalaisen aikaisemmin kuin yleensä työpäivinä. Huoltsikalla kahvitellessa tuli oikein ääneen ihmeteltyä muiden asiakkaiden vähyyttä, ennen kuin tajusi aamun olevan varsinkin vuodenaikaan nähden vielä kovin varhainen. Suunta oli kohti puronieriöitten oletettuja asuinsijoja. Tiet kävivät yhä pienemmiksi ja pienemmiksi, vesistöstä oli lähinnä hajanaisia havaintoja ja sijainti kartalla tiedossa enintään suuntaa-antavasti. Jotain puhetta taisi olla GPS:n tarpeellisuudesta.

Aamupäivän ollessa jo pitkällä ylitti tie jälleen kerran puron ja lähistöltä löytyi vieläpä sopiva levike - siis maastoon. Lintuperspektiivistä virta näytti vallan kalaiselta, joten puskat heiluen metsään ja virittelemään onkia. Särki, toinen särki, kolmas särki. Vahva déjà vu edellisreissusta alkoi pyrkiä pintaan. Vaikka puro näytti ihan hyvältä, jokin ei täsmännyt. Järvikortteet huojuivat kovin miedossa virrassa, jonkinlaiset palpakot rehottivat pohjassa ja metsälaikku rantaviivan kuivalla puolella oli niin tavallisen näköistä tuoretta kangasmetsää kuusineen ja muurahaiskekoineen kuin vain olla voi. "Tämä ei ole keijukaismetsää" totesin Outille.

Keijukaismetsä

Puronieriät suosivat ymmärtääkseni pieniä latvapuroja, jotka saavat usein alkunsa lähteistä. Niiden vesi pysyy kesäkuumillakin raikkaan viileänä ja hapekkaana, mikä on lohikaloille elinehto. Varjoisa metsäpuro sammaleineen ja saniaisineen on aika tunnusomaisen näköinen - en keksinyt sille kuvaavampaa termiä kuin 'keijukaismetsä'. Siispä sellaista etsimään. Puronieriöitä voi tiettävästi olla myös peltojen ja viljelmien läpi virtaavilla paikoilla, joten yksi sellainenkin kokeiltiin matkan varrella. Särjet ryntäsivät kilvan penkan alta madon kimppuun, mistä tehtiin nopeat johtopäätöset kohdekalojen puuttumisesta. Nopeimmalla (tai ahneimmalla) särjellä oli matkassaan ilmielävä kalatäi, joka saattoi olla myös vastuussa sen kyljen häijynnäköisestä verestymästä.

Nyt on keijumetsää

Yhä ylemmäs

Outin tyylinäyte

Metsäautoteitten labyrintti kävi yhä käsittömämmäksi, enkä ole ollenkaan varma, löytäisinkö uudestaan yhtään vähemmällä eksyilyllä paikalle. Tierumpu kavalsi puron olemassaolon, ja paikka oli aikaisempiin verrattuna metsäisen ja muutenkin lupaavan oloinen. Rannassa taisin todeta tämän ääneenkin. Purokalastuksen yhteydessä muistetaan aina korostaa kuinka säikkyjä kalat ovat ja kuinka pitää olla vähintään Mustanaamio, että kalastusta edes kannattaisi yrittää. Vajavaisilla ninjantaidoillamme lähestyimme kyyryssä vesirajaa ja heti ensimmäisestä poolista nappasi. Puronieriä, pieni, mutta sievä. Olin jo joskus lajimääräprojektin varrella miettinyt, mikä olisi hyvä päätös. Toisaalta olisi hienoa jättää sokeriksi pohjalle majesteettinen lohi tai karppi, toisaalta yhtä lailla sopivaa olisi päättää johonkin tuiki tuntemattomaan vaskikalaan tai rantanuoliaiseen. Käytännössä homma eteni loppuun asti samoilla askelmerkeillä kuin alussakin: kohteena oli aina helpoimmaksi arvioita ja vuodenaikaan sopiva laji. Onneksi viisipiikki ei sentään jäänyt viimeiseksi, se meinasi turhan monta kertaa aiheuttaa täydellisen hermoromahduksen. Muutaman hutireissun jälkeen puronieriä oli ehtinyt kerätä sopivasti nostetta, minkä lisäksi mieltä lämmitti, että omalla päättelyllä saattoi olla jotain osuutta tapahtumien myönteiseen lopputulokseen.

Puronieriän rantautus toistettiin vielä muutaman otteeseen, Outikin sai pian omansa nieriänsä, kuten myös päivän suurimman kalan, joka piti siltarumpua reviirinään. Ainakin tällä paikalla puheet kalojen säikkyydestä tuntuivat vahvasti liioitelluilta. Ehkä humuksen selvästi ruskeaksi värjäämä vesi teki kaloista vähemmän arkoja kuin kristallinkirkas vaihtoehto. Kahvi- ja kakkutauko tuntui riittävän täysin paikan rauhoittumiseen, ja kalat uskaltautuivat napsimaan pinnasta lentäviä ötököitä. Paikallisten ilmavoimien hyökkäykset meitä kohtaan olivat kyllä suomalaisitikoitten mitta-asteikolla huomattavan perspuolisia.

Rutikan kautta kotio
Paluumatkalla harrastettiin vielä hieman lisää kotimaanmatkailua. Kumpikin palasi reissusta puronieriäelisten lisäksi taimenpinnaa (ikävä kyllä alamittaista) rikkaampana ja Hausjärvellä Outi ennätti nykäistä ylös piikkimonnin ennen kuin kotiintuloaika alkoi painaa päälle. Taas jäi reissusta kalojen lisäksi  myös muutama mukava paikka uusintavisiittejä odottamaan.

Illemmalla tieto 50. rajapyykin rikkoutumisesta piti viestitellä sidosryhmille ympäri Uuttamaata, Suomea ja lopulta Eurooppaa. Seuraavana aamuna huomasi ajatusten hakeutuvan jo hyvin tutuille urille - mitäs sitä seuraavaksi keksisi, olisikohan jo kyllin pimeää rantanuoliaisen tai ankeriaan tavoitteluun vai pitäisikö sittenkin panostaa sulkavan ongintaan...

Kireitä siimoja kaikille ja hyvää kesää.

-JG

Prologi: 50. lajia etsimässä

Kalastuspäiväkirjan 100. postauksen oli alunperin tarkoitus kertoa 50. suomieliksen tarina. Juttu uhkasi kuitenkin paisua niin mittavaksi, että katsoin parhaaksi jakaa sen kahteen osaan. Tämä ensimmäinen osa käsittelee (laji)kalastuksen ehkä kuuminta perunaa, paikkatietoa.

Kaikenlaisille linjauksille kalapaikkojen jakamisesta löytyy kannattajansa ja hyvät perustelunsa. Kuten edellisessä postauksessa kerroin, olen itse saanut tähyillä hyväksi todetuille kalapaikoille pioneerien olkapäillä seisten - eli löytänyt moneen kalaisaan paikkaan muiden blogikirjoittajien työn ja joviaaliuden pohjalta. Koetan tässä laittaa hyvän kiertämään. Toisaalta, kiinalaisen sananlaskun sanoin "Anna miehelle kala, ja ruokit hänet päiväksi, opeta mies kalastamaan ja ruokit hänet loppuiäksi" Unohdetaan hetkeksi mitä lajikalastajan läheiset mahdollisesti olisivat tuon kirjaimellisesta tulkinnasta mieltä, ja muokataan se muotoon: "Kerro miehelle kalapaikka, ja hän tietää yhden kalapaikan. Opeta hänet etsimään kalapaikkoja, ja hänellä on loputtomasti kalapaikkoja".

Kalapaikkojen etsiminen on nimittäin hauskaa - ihan oikeasti, lupaan! Ainakin sopivassa määrin salapoliisin ja löytöretkeilijän luonteenlaatua omaaville onkimiehille se voi olla aivan oma huvinsa. Alku on toki aina hankalaa ja usko koetuksella. Kivinilka tapaus pari postausta takaperin valaisee aika hyvin, miten aivan oikeatkin lähtökohdat voivat johtaa tragikoomisen väärään lopputulokseen.

Esimerkkilajina toimii puronieriä. Ensiksikin lajille löytyy pienillä penkomisella monia oivallisia apajia. Pohjois-Suomessa tuntuu vallitsevan suoranainen runsaudenpula, täytyy vain päättää suunnatako Kemijoen latvoille, Itä-Lapin Savukoskelle vai jonnekin muualle. Kalaakin on kaikesta päätellen aika mukavasti tarjolla. Eteläsuomalaisille perhokalastustaitoisille oiva vaihtoehto on kuulema Hammonjoki Hollolassa.

Itse en ikävä kyllä ole koskaan perhokalastuksen saloihin vihkiytynyt, ja lisäksi olin pahasti matkusrajoitteinen. Puronieriällä kuitenkin tiettävästi on lisääntyviä kantoja siellä täällä ympäri Hämettä ja Pirkanmaata, ehkä Uudellamaallakin. Puronieriä on nimensä mukaisesti pienten purojen laji, ja pienten purojen paikalliset kalakannat ovat tunnetusti pieniä ja haavoittuvaisia. Ei mikään ihme, ettei puronieriäpaikoista huudella suureen ääneen toreilla, yksikin puron poikki viritetty verkko voi tehdä pahaa jälkeä - ja jottei menisi sormella osoitteluksi, kyllä vapakalastajienkin harkintakyky toisinaan pettää. Ja äskeisellä en toki tarkoita että Sinä, rakas lukijani, et olisi aivan yhtä eettinen ja tiedostava kuin viereinenkin onkisälli (paitsi sinä siellä takana, sinä olet kyllä kalastajan irvikuva). Jätän nyt blogin yleisestä linjasta poiketen puron nimeämättä (itse asiassa en usko että sillä edes on nimeä), pääpointti on, että "oman" eteläsuomalaisen nieriäpuron löytäminen on mahdollista ja kuinka se käytännössä tapahtuu. Vaikka puronieriä ei olekaan lainsäätäjän "lohi- ja siikapitoisia" vesistöjä määritellessään tarkoittama lohikala, on vastuullisen lajikalastajan syytä varmistaa, onko virta sellaiseksi määritelty muun kalastonsa takia.

Löytyi!

1. Kalastusblogit
Ilmeinen uusien kalapaikkojen lähde ovat netin kalastusblogit - olet jo ihan oikeilla jäljillä, koska olet sellaisessa. Itse en eri kalastus- tai kalablogeista puronieriän suhteen löytänyt varmaa paikkatietoa, mutta puronieriäpuroilta otettujen kuvien perusteella syntyi aika selkeä käsitys, minkänäköinen paikka on hakusessa.

2. Kirjallisuus
Suomalainen kalastaja on monen muun maan kohtalotovereihinsa verrattuna etuoikeutetussa asemassa, meillä julkaistaan paljon hyviä kalatunnistusoppaita, ja jopa pari lajikalastusta käsittelevää kirjaa on nähnyt päivänvalon. Viimeksimainitun pioneeri, Markku Myllylän Bongaa 50+ fisua sisältää monista lajeista jopa kalapaikkatietoa vaihtelevalla tarkkuudella. Vanhasta Erä-lehdestä (taisi olla 7/2010) löytyi tietoa puronieriän kalastuksesta yleensä.

3. Some, keskustelufoorumit, uutiset jne.
Näissäkin liikkuu toisinaan juttua kalapaikoista, tiedon luotettavuuden suhteen on hyvä muistaa lähdekritiikki ja vaikka varmistaa, voiko tieto edes periaatteessa olla oikea. Väärinmääritysten, väärien paikannimien ja epäilemättä silkkojen valheidenkin joukosta pitäisi oikea informaatio pystyä onkimaan. (Puronieriän suhteen löytyi muuten ihan kohtuullisen tolkullisen kuuloistakin juttua) Luottavuuden arvioinnissa auttavat...

4. Viranomaisraportit
Esimerkiksi RTKL:n kala-atlas saattaa auttaa erottamaan fakta ja fiktio. Toki atlasdatassakin on puutteensa, mutta sen pohjalta voi ainakin vesistön tarkkuudella sanoa, onko laji on siellä koskaan ylipäätään esiintynyt. Kartoitukset, selvitykset ja arvioinnit ovat lajikalastajan aarteita, mutta usein ne löytää helposti vain jos osaa jo valmiiksi hakea vesistön nimellä.

5. Tieteelliset artikkelit
Samaisen RTKL:n julkaisuista löytyi puronieriän tieteellisen nimen perusteella hakemalla useampikin lajin ekologiaa ja leviämistä käsittele tieteellinen artikkeli. Nämä olivat vieläpä kaikki kätevästi open access -tyyppisiä, avoimesti ladattavissa ja luettavissa ihan ilmaiseksi. Etenkin vieraslajien menestyksekkään invaasion edellytyksiä selvitellyt artikkeli sisälsi aika monta potentiaalisen tuntuista paikkaa.

6. Kysy
Jos kaikki muu pettää, voi viimeisenä oljenkortena kysäistä vieruskaverilta. Tai vaikka heti ensimmäisenä. Vaikka kaikki eivät haluaisikaan kertoa koko maailmalle parhaita kalapaikkojaan, voi sopiva yhdistelmä kohteliaisuutta ja uteliaisuutta viedä pitkälle.

7. Joku muu mikä
Aivan varmasti tässä eivät olleet vielä kaikki mahdolliset keinot, ja oikea vastaus saattaa olla yhdistelmä useamman eri lähteen tiedonmurusia.

Sitten vain rohkeasti kokeilemaan! Puronieriäkin vaati muutaman harjoittelureissun ennen löytymistään. Viimeisin yritys löytyy täältä. Jossain vaiheessa oli suorastaan huvittavaa, miten paikkansapitäväksi sanonta "kolmas kerta toden sanoo" uhkasi muodostua. Melkein jokainen laji tuntui vaativan pari yritystä ennen kuin antautui (Toki on syytä huolehtia, ettei tällaisesta tule itseään toteuttavaa ennustusta - jos ei itsekään usko mahdollisuuksiinsa, kalaa harvemmin tuleekaan.)

Jatkuu ensi numerossa...