Villiintymistä kaupungissa 11.6

Keväällä tuli tartuttua  30 Days Wild -haasteeseen. Pähkinänkuoressa tavoitteena on saada jokaiseen kesäkuussa elettyyn päivään hetki luontoa. Puutarhassa on seurattu räkättirastaan poikasten varttumista, läheisen vesiliskolammikon asukkaista ei tehty havaintoja, mutta Laajalahden Villa Elfvikin luonnonsuojelualueen itikkapopulaatio todettiin elinvoimaiseksi. Aika kesyä toimintaa toistaiseksi, mutta tärkein poitti lieneekin muistuttaa, että luontoa on ihan lähelläkin, jopa keskellä Helsinkiä. Retkillään mielellään toiseen maakuntaan tai jopa maahan suuntaavalla kalaintoilijalle tässä onkin peiliin katsomisen paikka.

Edellistarinan paluubussissa torkuttujen päikkäreiden ja evästelyn jälkeen olo oli sen verran energinen, että pyörä vei iltaongelle mustatäplätokkojen pääkallopaikalle Olympiaterminaalin altaalle. Madot olivat taas jotenkin onnistuneet tekemään joukkoitsarin jääkaapissa, mutta jäisten ja homeisten jämien joukosta löytyi vielä muutama kohtuullisen kuntoinen pätkä. Itse en ollut altaalla koskaan kovin kummoisesti onnistunut (enpä ollut pahemmin käynytkään), mutta moni muu on. Kaverini sattui soittamaan kesken välineitten virittelyn, ja puhelun aikana ennätin nostaa kolme tokkoa laiturille. Se sai riittää sillä erää, sillä reviiritietoiset kalalokkivanhemmat uhkasivat tarjota aivan uudenlaisia luontoelämyksiä. Pyöri haudassasi Alfred Hitchcock!

Yhtä puuttuu, sano piru kun poikiaan laski 11.6

Tämän blogin alkuperäinen, luultavasti aika vaihtelevissa määrin sen riveiltä ja niiden väleistä välittyvä idea oli seurata, kuinka ihmispolo suistuu lopullisesti raiteiltaan jahdatessaan 50 eri suomalaista kalalajia. Tavoitteellisuus on aika ajoin pyrkinyt teksteihin vähän turhankin väkevästi, vaikka totuuden nimessä suoritusmentaliteettia on ollut havaittavissa joskus jopa vesillä.

Parhaiten selkään pyrkiviä apinoita väistelee lähtemällä reissuun avoimin mielin ja vähäisin ennakkopainein. Päätös tällekin keikalle lähtemisestä syntyi lopulta aika spontaanisti - vapaa ilta, Carpe diem. Toki taustalla oli jo pitkään muhinut teoria viisipiikin sielunelämän ymmärtämiseksi. Loppukesä/alkusyksy on ainakin todettu moneen kertaan täysin toimimattomaksi ajankohdaksi. Varmasti silloinkin voi onnistua, mutta vesissä ylenpalttisesti tarjolla oleva luonnoneväs nostaa ihan turhaan vaikeusastetta. Lajikohtaisia kutuaikojaan lukuunottamatta Suomen kalat lienevät keskimäärin kiinnostuneimpia kalastajan tarjouksista joko tankatessaan lähestyvän talven varalle tai toipuessaan talven niukoista ajoista keväällä. Jälkimmäiseen saumaan oli tarkoitus iskeä. Lyhytikäisillä pikkukaloilla yhden taktikoinnin paikan tarjoaa lyhyt elämänkierto: talven jäljiltä vesissä uiskentelee taatusti vähintään reilun puolen vuoden ikäisiä kaloja, keskikesällä edellisvuoden metusalemit maatuvat jo pohjamudissa ja uusi sukupolvi on vasta kasvamassa pyydettävän kokoiseksi, minkä aika puolestaan koittaa joskus syksymmällä. (Vaskikalaa ja muistaakseni liejutokkoa lukuunottamatta homma harvoin menee oikeasti näin äärevästi luonnossa, mutta tavoititte varmasti ajatuksen.) Mato oli myös todettu viisipiikin eväänä aika onnettomaksi: piikin suuhun sopiva palanen normikasiaista ei sisällä paljon muuta kuin nahkaa. Kärpäsentoukka kuulosti konseptitasolla paljon paremmalta, mutta eihän niitä mistään saanut keskellä kesäkuuta. Laatikon ulkopuolle kurkisteltiin viimeistään siinä vaiheessa, kun viisipiikkien ruokalistalle päätettiin tyrkyttää rapua. Miksikäs ei - se lienee montakin astetta lähempänä kalojen normaalia vatsantäytettä kuin maan matoset.

Kevätlinnunherneet kukkivat Lohjan lehdossa näyttävästi ja lehtosinijuuret vähän vaatimattomammin, latvuksissa kaiketi sieppo lauloi elämäniloaan. Kesäkuussa turhankin tutuksi tullut eläimellinen tuuli puhalteli Lohjanjärven selältä Porlan lammikoille, pyöritellen pinnalla kelluvia levä- ja siitepölylauttoja ympäriinsä. Kultasäyneet näyttivät ainakin olevan kotona, samoin allikkosalakat. Jälkimmäistä koetin hetken pyydystääkin, liekö kutuaika vielä täyttänyt mielen ja tajunnan kun hiukopala ei kiinnostanut. Allikkosalakoitten seassa alkoi erottua myös viisipiikkejä, pikemmin uintitavan kuin hahmon perusteella. Nämä osoittivat jotain mielenkiintoa äyriäismenua kohtaan, ja muistaakseni kolmas pilkittävä aukko pintamoskassa oli lopulta täysosuma. Koko tapahtumaketju iskusta tunnistukseen oli niin nopea ja vaistonvarainen, että yhtäkkiä vain tiesin satavarmasti piteleväni viisipiikkiä kädessäni, ja könysin kuivalle maalle ettei saalis karkaisi takaisin vetiseen elementtiinä ennen varmistusta. Viisipiikkihän se oli, lopultakin. Paikalliset koiranulkoiluttajat ja lenkkeilijät lienevät jo tottuneet kalabongareitten tunteenpurkauksiin - tuuletuksiin, huutoon ja muihin intiaanitansseihin. Tällä kertaa omin päin liikkeellä ollessani tyydyin vain hymyilemään sisäänpäin. Ja ulospäin. Kuin hangon keksi, itseasiassa.

Kuusipiikki?

Paluu suvannolle 22.5

Vanhankaupunginlahden lähituntumasta muutettuani on suvantolupakin jäänyt vuotena tai parina lunastamatta. (Ennen kuin joku ehtii tehdä väärän johtopäätöksen - vastaavasti suvannolla kalastelukin on jäänyt väliin.) Eipä ihme, että esimerkiksi vimpaa ei ole vuodarilistoilla näkynyt.

Pitkän tauon jälkeen olikin hyvä palata tarkastamaan tilanne. Vanhis oli entisellään, jos jokin oli muuttunut niin onkija itse. Muistaakseni viime talvena minullekin valkeni, että Helsingfors, 'Helsinginkoski', on Vantaanjoen padottu Vanhankaupunginkoski. Sen jälkeen en ole paikkaan enää osannut suhtautua samalla tavalla. Helsingin vanhakaupunki - ainakin samassa mielessä kuin vaikkapa Tukholman Gamla stan tai Tallinan Tallinna vanalinn - ei taatusti ole lähelläkään Vanhankaupunginkoskea ja -lahtea. Kosken uuden nimen myötä paikka tuntui nyt jotenkin paljon keskeisemmältä ja merkittävämmältä koko pääkaupungin identiteetille. Toivottavasti koski saa virrata taas vapaana ennenmmin kuin myöhemmin - ymmärrän kyllä asian tiimoilta kuumana vellovan keskustelun molempia osapuolia, mutta itse liputan kyllä kalojen, vesiluonnon ja luonnonystävien puolesta.

Särjen kaltaisen vaikeasti pyydettävän lajin yhteistyöhaluttomuus alkuviikosta oli jättänyt jotain hampaankoloon. Uusintayrityksellä kutusärkiä nousi sitten siitäkin edestä. Muutama niin ikään vaikeasti bongattava kiiski tuppautui myös siiman jatkoksi, vain päästäkseen jatkamaan eloaan suvannon maitokahvin värisissä pyörteissä. Vierestä nostettiin muutama vimpakin, pinnassa mellastavat toutaimet ja turvat pitivät tunnelmaa korkealla ja ylipäätään Vanhiksesta jäi oikein hyvä maku.

Jälkipelit särkien perkuun merkeissä hieman laskivat reissun rentoutusarvoja. Epäilenpä, että suurin kynnys särkikalojen laajamittaiselle hyödyntämiselle suomalaisruokapöydissä ei ole loppupeleissä ennakkoluulot tai reseptien puute, vaan käsittelyn työläys. Iso osa onkijoista keksii mieluisempaa ajanviettä kuin näpertää illan särkien peratessa, kun proteiinia saa helposti ja kohtuuhintaan kaupastakin. Lopputulos oli kyllä herkullinen ja särki-haukipihvit läpäisivät jopa raadin nuorimpien ja nirsoimpien osakkaiden standardit.

Viisi minuuttia vain itselle 22.5

"Oon täällä Tsadissa. Tääl bolsaa ihan pirusti"

Jotenkin tähän tapaan vanha Kallaveden kasvatti kaiketi olisi voinut kuvailla puhelimeen aamuisia tunnelmia Lauttasaaren sillalla. Olin onnistunut aikatauluja säätäessäni jättämään keskelle päivää kaikista velvoitteista tyhjän slotin - tällä kertaa tyhmästä päästä hyötyi koko riutunut ruumis.

Oli aika testata talvella kehitelty kilohaililitka. Kokeilu oli osittainen menestys: silakat kokivat litkan selvästi verrokkina toiminutta aitoa silakkalitkaa vähemmän houkuttelevaksi, mikä puolestaan teoriassa jätti areenan kilohaileille. Normaalien kymppien (=täysi litka) tai melkein kymppien sijaan sai nostella lähinnä ykkösiä ja kakkosia, niitäkin harvakseltaan. Ikävä kyllä kilohailien kiinnostus oli joko täysi nolla tai ainakaan litka ei ollut aivan niin vetovoimainen, että olisi tavoittanut miljardin silakan seassa lahdella pyörineet noin kaksi kilohailia.

Oliko onnistuttu kehittämään jo puoliksi toimivan kilohaililitka vai ainoastaan tavallista huonommin toimiva silakkalitka? Vaikea sanoa, testit jatkukoon. Suhtautuipa tulokseen miten hyvänsä, ainakin yksi myönteinen ominaisuus prototyypissä oli: illan perkuu-urakka oli selvästi tavallista kohtuullisempi.

Särkiä ja salakoita 19.5

Onkipaikka maalle päin

Vuosi toisensa jälkeen olen uskotellut (valehdellut) itselleni, joskus kanssaeläjillenikin, ettei seuraavan vuoden toukokuu kertakaikkiaan voi enää olla tätä hullumpi. Todellisuuteen tällä on ollut suunnilleen yhtä paljon vaikutusta kuin jos olisin suureen ääneen toivonut olevani seuraavana keväänä miljoona tsiljoona euroa rikkaampi. Ellei tsiljoona sitten ole tosi pieni summa.

Sama veteen päin

Kalaorientoituneelle toukokuu lienee paras mahdollinen (ainakin monipuolisin) kuukausi vuodesta, siispä viemättömät roskat, paluuta suunnitteleva lentsu ynnä muut maalliset murheet hetkeksi syrjään mielestä, muksut bussiin ja mars ongelle. Päivällisen voisi ihan hyvin kuitata eväillä ja hyvä seura takaisi kokonaisvaltaisen viihtymisen.

Paikaksi valikoitiin Viikinrannan ns. vanhan vedenpuhdistamon oja, luonnonsuojelualueen rantaa Vanhankaupunginlahteen hiljakseen ties mistä virtaileva uoma. Edellisvisiitistä oli vierähtänyt jokunen vuosi, ja epäilemättä ajan kultaamien muistikuvien mukaan sekä oja että rannat olivat olleet vähemmän umpeenkasvaneita, eikä tulvaniityillä ollut yhtä paljon kosteita ansakuoppia. Pinnan alla oletusarvoisesti uineet pulskien kutusärkien parvet olivat nekin vaihtuneet pikkusormen mittaisiin salakoihin. Kylmän veden särki alkaa kaikesta hypestä päätellä olla sen verran kovan luokan ruokakala, että kulinaristipiireissä sitä roskakalaksi haukkuva saanee varautua kuuntelemaan herjoja kehnoista kokkaustaidoista ja yleistä kiusantekoa kunnes lopulta puuskahtaa Hyvä on, hyvä on, särki on hyvä ruokakala. Voi kiesus, te olette kyllä kaikki yksiä sontiaismolottajia! Alkuperäinen suunnitelma nauttia ilmaisesta lähiruoasta kariutui lopulta kohdekalojen vähyyteen ja salakat alennettiin pakastelokeroon ankeriassyöteiksi.

Sorsat pluttaavat heinikossa, neiti 8 vee luontokuvaa

Kaikki tuntuivat nauttivan hommasta, mitä nyt matojen pujottelulta ja kalojen irrottamiselta tilannetta ehti havainnoida. Kolmivuotiaan nuorenherran ensimmäinen saalis ui kovasta yrityksestä huolimatta edelleen, mutta vanhemmat lapset kyllä nostelivat reilun nipun salakoita ja vähän niukemmin särkiä, aikuisetkin ehtivät ehkä jokusen eväkkään onkia siinä vaiheessa kun nuoriso siirtyi leikkimään niitylle hippaa.


Onginta loppui aikanaan kun matojen lisäksi oli tuhottu molemmat onkilaitteet, mutta kukaan ei sentään koukuttanut itseään, pudonnut ojaan tai juonut enemmän kuin oman painonsa verran mehua. Nyt vain odotellaan neiti kahdensan veen ottamien kuvien vääjäämätöntä vaikutusta, eli Google Analyticsin raporttia blogin suosion räjähdysmäisestä kasvusta lähialueen kalastuksesta kiinnostuneiden ekaluokkalaisten pikkulikkojen keskuudessa. Mikä tämän jälkeen tarkoittanee valtaosaa lähialueen ekaluokkalaisista pikkulikoista. Mahtavia nuo muksut, vai mitä?

Tässä jutussa on kalankuvia vain mäskipussin kyljestä ikuistettuna

Kuka omistaa kalan? 25.4.

Neiti kahdeksan vee tykkää pähkinöistä: sanaristikot, palapelit, arvoitukset, kompakysymykset, äärimmäisessä hädässä jopa matikankirjan lisätehtävät menettelevät. Päivänä eräänä muistui mieleeni "Einsteinin arvoituksena" tunnettu dilemma. Tehtävään annetaan seuraava alkuastelma:

1. Samalla kadulla on viisi taloa, joista jokainen on eri värinen. Jokaisen talon omistaja on eri kansallisuutta.
2. Talojen omistajista jokainen juo eri juomaa, polttaa eri merkkistä savuketta ja omistaa eri eläimen.
3. Kenelläkään ei siis ole samaa eläintä, kukaan ei juo samaa juomaa, polta samaa savukemerkkiä eikä ole samaa kansallisuutta kuin toinen

Ja seuraavat faktat:

• Britti asuu punaisessa talossa.
• Ruotsalaisella on koiria.
• Tanskalainen juo teetä.
• Vihreä talo on valkoisen talon vasemmalla puolella.
• Vihreän talon omistaja juo kahvia.
• Henkilö, joka polttaa Pall Mallia, kasvattaa lintuja.
• Keltaisen talon omistaja polttaa Dunhillia.
• Henkilö, joka asuu keskimmäisessä talossa, juo maitoa.
• Norjalainen asuu ensimmäisessä talossa.
• Henkilö, joka polttaa Blendiä, asuu kissan omistajan naapurissa.
• Henkilö, jolla on hevonen asuu sen naapurissa joka polttaa Dunhillia.
• Henkilö, joka polttaa Bluemastersia, juo olutta.
• Saksalainen polttaa Princeä.
• Norjalainen asuu sinisen talon naapurissa.
• Henkilöllä, joka polttaa Blendiä, on naapuri joka juo vettä.

Kysymys kuuluu: kuka omistaa kalan?

Tarinan mukaan tämä arvoitus olisi lähtöisin Albert Einsteinin aivoista, mikä tuntuu ihan mahdolliselta. Usein lisäksi mainitaan, että 98% maapallon väestöstä ei sitä pystyisi ratkaisemaan, mikä on jo paljon kyseenalaisemman kuuloinen fakta - mekin saimme neiti kahdeksan veen kanssa murrettua tämän yhdessä illassa, ja suurin osa ajasta kului legoukkojen kansallisuuksia mallaavien lippujen askarteluun maalarinteipistä ja hammastikuista sekä valistukseen tupakanpolton haitoista. (Onkohan legojen ja muovieläinten käyttäminen fuskaamista? Vai päinvastoin erittäin keksiliästä ja luovaa ongelmanratkaisua?) Kokeilkaa pois, oikea vastaus postauksen lopussa kuva-arvoituksen muodossa.

Jos ajatus sakkaa, eikä arvoituksen ratkaisemisesta tule oikein mitään, voi sukeltaa oikein syviin vesiin pohtimaan kysymystä "Kuka omistaa kalan?" Onko saalis kalastuslupansa lunastaneen onkijan omaisuutta? Kuuluuko se meressä uidessaan Suomen valtiolle? Ahdin lahja, Jumalan luoma, osa Gaiaa tai jotain muuta suurempaa kokonaisuutta? Vai kuuluisiko kala yksinkertaisesti itse itselleen?

Tällaiset onkijan metatason pohdinnat käynnistyivät edellisen siikareissun jälkeen, kun saalista peratessa neiti kahdeksan vee marssi mielenosoituksellisesti ulos keittiöstä, ilmoittaen ettei halua edes kaloille tehtävän pahaa. Kalojen perkaaminen ei yleisesti ottaen ole kovin mieltäylentävää puuhaa, ja todennäköisesti jälkikasvun hillitön mielenkiinto raatoja kohtaan olisi selvästi häiritsevämpää kuin tällainen varatunut suhtautuminen. On hienoa huomata, että neiti kahdeksan veestä on kasvamassa tiedostava, ajatteleva, lempeä ja empaattinen ihminen. Perheessä, jonka ruokavalioon kala kuuluu, tässä oli kuitenkin ilmeinen ongelma. Edes kaupan siikamurekepihvit eivät kasva pakastealtaassa, ja toisaalta kotitekoinen versio maittoi lopulta aivan yhtä hyvin kuin kaupallinen verrokki. Prosessin alkupäähän tutustumiselle oli siis ilmeinen tilaus, mikäs sen parempi (teko)syy lähteä kalaan.

Pitkävartinen, punainen ruusu rannassa! Tähän täytyy liittyä kiinnostava tarina, mutta millainen?

Fillari suuntasi jälleen kohti Lauttasaarta - peräkärry painoi ylämäissä niin, että yhdistelmää kiskova kaurapuuromoottori olisi ollut syytä vaihtaa kertakaikkiaan isompaan koneeseen. Järkevistä rengaspaineistakin olisi varmaan ollut apua. Runsaanpuoleisen puuskutuksen säestyksellä saavuimme perille. Auringonpaiste ja leppoinen merituuli loivat hyvät lähtökohdat luksusluokan kevätretkelle. Kun Outi noin tunti meidän jälkeemme saapui rantaan, oli ensimmäinen siikakin jo ylhäällä.

Ensimmäisen kalan kilistellessä kelloja tarjosin neiti kahdeksan veelle mahdollisuutta kelata saalis maihin. Tähän mennessä lähinnä mato-ongella kalastellut tyttö kelasi puolikiloisen perussiian rantaan kuin ei olisi ikänään muuta tehnytkään. Papituksen ja verestyksen ajaksi poistuttiin kyllä takavasemmalle, eikä saaliin esittely kamerallekaan oikein kiinnostanut, mutta kellojen hälyttäessä seuraavan kalan merkiksi neiti pyysikin itse päästä uudestaan vavan varteen. Loppureissun ajan kiinnostus kalantuloa kohtaan kasvoi silminnähden. Saalin tosin jäi tällä kertaa näihin kahteen

Toinen siika oli ilmeiseti jossain vaiheessa paennut verkosta

Siikareissu lapsen kanssa on temmoltaan aika erilainen kuin aikuisten versio - jälkimmäisellä ei kenelläkään ole yleensä kauhea kiire leikkiä piilosta, hippaa tai esitellä mitä jännää tuon kiven takaa löytyi. Ilmeisen hyvä tilaisuus myös kertoa kaikki Kevätpörriäisestä ulkoa opetellut vitsit - pakoon pääsee vain kallioilla kompastellen tai uimalla. Aikanaan herkut, lautapelit ja muut ässät oli lätkitty pöytään, ja neiti kahdeksan vee halusi lähteä takaisin kotiin. Ehkä neiti ei ole kalastuksesta yhtä täpinöissään kuin isänsä, mutta innostus ja hyvä meininki levisi kyllä molempiin ja retkestä jäi taas mukava muisto.

Kevään rytmit ovat kiivaita: västäräkit ja valkovuokot viestittivät että viikossa oltiin jo huimasti lähempänä kesää. Vieressä onkineet nostivat kuulemma pelkkiä kiiskejä, ahvenia ja särkikaloja rantaan, joten voi olla, että ensi viikonloppuna on jo vähän myöhä veneettömien siikareissuille. Sillalta nousi jo silakkaa ihan kivasti, ehkä on aika vaihtaa lajia.

Kotona siiat jalostettiin taas kala-aterioitten raaka-aineeksi. Luonnonkalojen syömiseen liittyvät eettiset ja ekologiset kysymykset ovat suuruusluokaltaan pienempiä kuin kotieläinten tehotuotantoon liittyvät, mutta perusluonteeltaan samanlaisia. Neurotieteilijät taittavat edelleen peistä, missä määrin eläimet tuntevat kipua, kärsimystä ja pelkoa. Lähisukulaistemme simpanssin, koiran tai vaikka sian kohdalla itse kenenkin omat kokemukset lienevät aika hyvin suuntaa-antavia, kalan kohdalla moni asia on perustavanlaatuisesti erilailla, eikä vastaaminen ole yhtä helppoa. Vastuullinen kalastaja toki huolehtii, ettei saalis tarpeettomasti kärsi, riippumatta siitä otetaanko se eräksi vai päästetään takaisin. Sekin on plussaa, jos touhu suurinpiirtein läpäisee kotona maailman menoa viattoman naiivista vinkkelistä tarkastelevan Samu-Sirkan seulan.

Arvoituksen oikea(?) ratkaisu. Saksalainen omistaa kalan - vetäköön tästä kukin omat johtopäätöksensä.

Mitäs sait? No tuli yks 的中文翻譯! 18.4.

Puhuttu kieli on hieno keksintö! Vanhemmat, tai muuten vain pikkulasten kanssa aikaansa viettäneet, ja ipanaikäisen kommunikoinnin ensiyrityksiä seuranneet tietävät, ettei siihen pidä suhtautua itsestäänselvyytenä. Useimmat meistä oppivat jossain vaiheessa ilmaisemaan itseään suunnilleen siedettävästi, vaikka informaation välittäminen ei aina helppoa olekaan. Nykyisin jo pääosin selvää suomea suoltavan kolmevuotiaan nuorenherran puheessa vallitsi alkuun konsonanattipainotteinen tsekkiläinen suuntaus, jota seurasi lyhyt ranskalaisvaikutteinen vaihe, korvautuakseen lopulta erehdyttävästi kiinalta kuulostavalla siansaksalla. Kaikki tämä on tietysti valtavan hellyttävää ja herttaista, kunnes joku kriittinen osanen uhmaikäisen ulosannissa kuulostaa aivan kiinalaiselta, eikä isäukolla ole hajuakaan, tarkoittaako sana ehkä vihreää leluautoa, mustaa muovihirmuliskoa (jonka nimi vielä viime viikolla kuulosti lähinnä tuholaistorjuntafirmalta) vai aamiaisella kesken jäänyttä näkkäriä. Kaikki uhmaikäisten kanssa toimineet tietävät kuinka siinä lopulta käy...

Kevät! Avoveden kutsu oli kaikunut ilmoilla jo viikkokausia, kun ensimmäinen järkevä aikaikkuna lähteä siikaongella viimein avautui. Lauttasaaren kalliorannat, haahkakoiraiden naukuminen ja meren tuoksu. Hyvässä seurassa homman voi ottaa pitkän piknikin ja maailmanparannuksen kannalta - kaloja tulee, jos on tullakseen, eivät ne yleensä liiaksi kenenkään tahtia haittaa. Lauantaiaamu alkoi jo ennen auringonnousua, mikä on yleensä ottaen allekirjoittaneelle täysin luonnoton vuorokaudenaika olla vapaaehtoisesti jalkeilla. Motivaatio oli kaiketi kohdillaan, sillä uni karisi silmistä välittömästi herätyskellon pärähtäessä soimaan ja karavaani lähti kohti rantaa.

Ilman yhteisiä käsitteitä ei keskustelusta tule oikein mitään. Tieteelliset luokittelu eli taksonomia tähtää siihen, että jokaisella eliölajilla on yksi, ja vain yksi, nimi, latinalaistettu tieteellinen nimi. Esox lucius on sama otus niin suomalaiselle, ruotsalaiselle ja norjalaiselle kuin vaikkapa eteläafrikkalaisellekin eläintieteilijälle, olipa se muuten hauki, gädda tai outo eväkäs vailla nimeä puhujan omassa kielessä. Ihminen lienee luokitellut ympäristöään ja luonnon luomia niin kauan kuin on ylipäätään ajatellut. Moderni taksonomiakin on melkein 300 vuotta vanha juttu, mutta Linnén aloittama urakka ei ole lähimainkaan valmis. Jokainen Kolinsa tai Lehtosensa lukenut onkija tietää, että siikojen luokittelu on hirveä sotku, joka ajaisi kenet tahansa hulluksi. Siikojen lajimäärityksessä olisi ainesta eeppiseen runoelmaan tai toimintakomediaan (Kaikki maailman siikataksonomit lukitaan pesäpallomailojen kanssa samaan tilaan. Valot sammutetaan. Viimeinen tolpillaan seisova tieteilijä saa sanella siikojen nimistön ja sukulaisuussuhteet.), ehkä siis blogikirjoitukseenkin.

Vavat nököttävät rannassa, on aika kaataa kuksa täyteen kahvia ja istua nauttimaan olostaan. Vasemmanpuoleisin vapa hälyttää tärpin merkiksi. Siikahan siellä, aika mukavan kokoinen. Huonosti kalibroitu silmäpuntari väittää noin 600-grammaiseksi. Kahvi on jäähtynyt. Uusi kupillinen. Mitään ei tapahdu. Aika nostaa panoksia ja kaivaa eväsvoileivät esille. Heti uusi siika soittelee kelloja. Tämä taika toimii joka kerta.

Hauki on kala, ja siika myös (Nykyaikaisessa luokittelussa kalan käsite sinänsä on tosin hieman ongelmallinen, mutta ei nyt avata sitä ovea). Perinteisen käsityksen mukaan Suomessa esiintyy kolme Coregonus-suvun lajia: hyvin monimuotoinen siika (C. lavaretus), muikku (C. albula) ja peledsiika (C. peled). Hyvin toisenlaisiakin näkemyksiä on esitetty: yhtä hyvin Suomessa voisi luetella esiintyvän seitsemän lajia (joista yksi muikku ja yksi peled, loput erilaisia siikoja) tai toiset seitsemän lajia (kaksi muikkua, peled ja osin erilainen valikoima siikoja). Nämä eivät ole mitään mielipiteitä, vaan tieteellisten sarjajulkaisujen artikkeleissa esiteltyjen tutkimusten tuloksia, vain hieman eri painotuksilla (Myönnettäköön, että taksonomia, siinä missä mikä tahansa muukin inhimillinen toiminta, on epäilemättä altis jääräpäisyydelle, muutosvastarinnalle, nurkkakuntaisuudelle ja muulle vähemmän ylevälle kähinälle ja puhinalle.)

Toinenkin siika rannassa, samasta puusta veistetty kuin edeltäjänsäkin. Viimevuotiset kampelat ja toissavuotiset kivinilkat loistavat poissaolollaan. Vedenalainen maailma pysyy onkijalla aina vähän mysteerinä. Välähdys kerrallaan voi koettaa hahmotella itselleen kokonaiskuvaa meille ilmaa hengittäville ihmisille luontaisesti niin vieraasta elementistä. Harvakseltaan pyyntöihin sotkeentuvat vidat ja muut vesikasvit ovat täynnä jonkin kalan mätiä, samoin saalissiikojen mahat. Kuoreen kudusta peräisin? Mitään muutakaan ei oikein tule mieleen. Mätimunat ovat kyllä tosi ison näköisiä. Outi saapuu rantaan ja tuo mukanaan auringonpaisteen, kuumaa kahvia sekä kuivat villasukat eräälle liian syvään kahlanneelle tohelolle. Ja rekkakuormallisen kalaonnea, näemmä, nostamalla pian aamun suurimman kalan. Myöhemmin punnittuna grammalleen kilon painoinen metusalem. Siikavanhukset ovat kai hätistäneet nuorison muille maille, koska kalojen koko pysyy loppureissun samana.

Itämeren suurikokoiseksi kasvava siika(laji/muoto/jokumuumikä) on vaellussiika - eli mikä? Suomenkielisessä kirjallisuudessa on esiintynyt ainakin muotoiluja Coregonus lavaretus lavaretus (yksi alalaji) tai Coregonus lavaretus sensu stricto (laji 'suppeassa mielessä' tai 'ahtaasti tulkiten'). Ruotsalaiset ja keskieurooppalaiset tutkijat käyttävät nimeä Coregonus maraena. (esim. Kullander, S.O, Nyman, L., Jilg, K. & Delling, B. 2012: Ryggsträngsdjur: Strålfeniga fiskar — Nationalnyckeln till Sveriges flora och fauna. ArtDataBanken, SLU, Uppsal; Kottelat, M. & Freyhof, J. 2007: Handbook of European Freshwater Fishes — Publications Kottelat, Cornol and Freyhof, Berlin.) Kaiken akateemisen kädenväännön, pilkunviilauksen ja vaikean aiheen edessä venkoilun jälkeen saattaa tuntua, ettei koko hommasta tule yhtikäs mitään. Ehkä parempi odottaa, kunnes pöly on laskeutunut, ja tutkijat päässet keskenään jonkinlaiseen konsensukseen siikakysymyksestä. Siika on silti mukava onkia ja hyvänmakuinen lautasella - voisin lyödä vaikka satasen vetoa, ettei suurin osa keväisillä siikarannoilla luonnon antimista nautiskelijoista ole koko nimi- ja luokitteludilemmalla päätään vaivannut, ja kaksi, etteivät haluakaan. Entä lajikalastajat? En ole siikataksonomi, enkä osaa sanoa, onko edelleen kuumana kiehuva taksonominen kalasoppa uusilla DNA-tuntomerkeillä ja lajimääritelmillä maustettuna lähitulevaisuudessa asettumassa sellaiseen muotoon, että sen tulokset siirtyisivät kalatalouden ja luonnonsuojelun piiriin Suomessakin. Pyydettyjen suomalaisten lajien listalla tuossa sivupalkissa lukee siis "siika". Ainakin toistaiseksi. Seuraamme tilannetta.

Saalispussi on miellyttävän raskan paluumatkalla. Matkan varrella päätetään pysähtyä Lauttasaaren sillalla testaamassa kilohail... siis silakan ruokahaluja. Vaikka paikalla on puolensataa yrittäjää, ei oikein missään näy vipinää litkoissa. Ei meilläkään, joten hetken nykimisen jälkeen käärimme litkat kasaan. Ei pidä tyhjentää koko pajatsoa yhdellä kertaa, onpahan hyvä syy tehdä yksi reissu lisää. Silakka ei salettiin ole sellainen kala jota kannattaisi pyytää vaikkei saisikaan. Tuskin kilohailikaan. Enkä ole varma edes lohesta. Mutta siika - todellakin!