Kalastuspäiväkirjan idea 7.6

Nimensä mukaisesti kalastuspäiväkirjaan tallennetaan paitsi kaikki mainitsemisen arvoiset reissut, myös ne, joista ei välttämättä kertynyt mainittavaa kerrottavaa jälkipolville. Merkinnät säilyvät sitten jossain, jos ja kun niihin haluaa palata. Ainakin onnistuneitten reissujen olennaiset elementit säilyvät toki muistissa muutenkin, mutta esimerkiksi tarkka ajankohta voi hämärtyä pahastikin ajan saatossa. Pieleen menneet reissut haalistuvat yleensä vielä paljon nopeammin ja oikeastaan aika armeliasta, että ihmisen muisti toimii näin.

Tälle päivälle osui vaihteeksi rosvosektori. Vanhoja lähikalapaikkoja - ehkä Vanhankaupunginsuvantoa ja -lahtea lukuunottamatta - ei ole tullut ikävä, koska vaihtareina sai liudan vanhoja pyhiinvaelluskohteita. Tänään suuntasin fillarin Ruoholahden uima-allasarkkitehtuurin sympaattisten kaakelitalojen keskellä lillivän kanavan rantaan ajatuksena päivittää tiedot sen lajiston koostumuksesta. Pettymys oli karvas, kun sinetöidyssä, avaamattomassa matopurkissa ei ollut ketään kotona. Hetken aikaa jaksoin houkutella kaloja näyttäytymään tempomalla pelkkää pilkkiä, mutta yksikään ei ollut kyllin tyhmä nappaamaan. Poikkeuksellisen kirkas vesi mahdollisti paitsi kalojen tarkkailun, myös näkymät aina pohjaan asti. Kanava oli ainakin omiin ennakkokäsityksiini verrattuna yllättävän matala, mikä tietysti sinänsä on kiintoisa havainto. Ja kyllä niitä kalojakin siellä näytti olevan, ahvenia ja jotain särkikaloja ainakin, uusi yritys joskus toisen kerran.

Kotirannassa kalassa 2.6

Muutto, sen suunnittelu ja etenkin käytännön toteutus on tunnetusti stressaavaa puuhaa. Remontointi ja nikkarointi voi periaatteessa olla mukavaa puhdetyötä, mutta käytännössä kireät aikataulut saavat yleensä hermotkin kiristymään. Kuukauden uutta kotia sisustettuaan oppii myös viimeistään, miksi sisustukseen sisältyy se sisu. Lajikalastajan kohdalla väitteet muuttorumbasta pitänevät erityisen hyvin paikkansa, sillä läsnä ja varsin käsinkosketeltavassa roolissa on laatikkokaupalla milloin minkäkin eväkkään pyyntiin tuiki välttämättömiä koukkuja, painoja ja vapoja, unohtamatta vuodesohvan painoisia karppimäskisäkkejä, joita appiukko on toivottavasti jo lakannut kiroamasta.

Kalastus puolestaan rauhoittaa ja rentouttaa kuten tutkitusti on todistettu ja alan arvossapidetyt julkaisut väittävät. Ehkäpä kalastajan pitää stressaantua oikein kunnolla ennen kuin rentouttava vaikutus on parhaimmillaan? Nyt rauhallisempana, rentoutuneempana ja muuttaneena päätin suorittaa käytännön ihmiskokeen lähtemällä uuteen kotirantaan kokeilemaan kalastuksen muodoista kaikkein leppoisinta, perinteistä mato-ongintaa.

Seuraksi lähti ilman suurempaa pakottamista neiti 6 vee. Tarkkaan ottaen vettä olisi löytynyt lähempääkin nykyistä kotiovea, mutta leikkipuiston ja rannan yhdistelmä johdatti askeleet muutaman sata metriä kauemmas Eläintarhanlahden perukoille, Ympyrätalon taakse. Paahteinen keskipäivä ei ehkä ollut oppikirjan mukainen optimihetki onkimiselle, mutta kalantulo riitti pitämään jopa neiti 6 veen mielenkiinnon hommassa aika pitkään.

Näin se suunnilleen meni: Yllätyksetön aloitus ahvenella. Neiti 6 vee saa särjen. Särki omaankin siiman päähän. Salakkaparvi ui kohdalle. Aivan mikroskooppisen pieniä ahvenia. Lisää särkiä. Ja salakoita. Siimat solmussa. Juomatauko. Pasuri. Paikanvaihto. Paikanvaihto entiseen paikkaan. Neiti 6 vee saa kolmipiikin. Lisää ahvenia. Neiti 6 vee lähtee liukumäkeen. Ehdittyäni ihmetellä kiiskien puuttumista hiukan onkin yksi malliyksilö heti siiman päässä.

Kyllä tässä palattiin vahvasti kalastusharrastuksen juurille. Ei ollut mitään turhia apinoita tai muita suorituspaineita niskassa. Jokainen peruslaji oli sattuneesta syystä uusi vuodari, mutta toisaalta ei olisi ollut suuremmin väliksi, vaikka koho ei olisi sukeltanut lainkaan. Peruslajeista oikeastaan vain lahna ja omalta kohdaltani kolmipiikki jäivät saamatta. Vuodarilista näyttää heti uskottavammalta. Vieläköhän sitä ehtisi lirkkimään merenrantaan...

Kiiski sai sympaattisen tyyppinä vapautuksen, muut mannekiinit ylennettiin ravintoketjussa seuraavalle trofiatasolle

Kaverit kalaan kanssa 30.5

Kuten yleensä, mutta myöhäisestä alusta johtuen erityisesti tänä vuonna, kevät päättyi taas aivan turhan nopeasti. Äkkiä kevätkukat olivat jo kuihtumassa, muuttolintujen ensimmäinen poikue kuoriutunut ja Kalamaraton taas kisattu. (Liiankin tutuksi tullut epäonni oman kisaan osallistumisen suhteen jatkui tänäkin vuonna: samaan aikaan kun maratoonarit starttasivat ympäri Helsingin ja Kotkan vesiä, starttasi myös muuan muuttokuorma ja oma dreamteamini hikoili kantoapuna. Olisin voinut jossain olosuhteissa harkita hyppääväni jonkun muun porukan kyytiin, mutta koska mööpelit ja laatikot olivat perheeni omaisuutta, olin pelkästään iloinen, etteivät kaverit valinneet toisin. Mutta jos kolmas kerta ei vielä totuutta sanonut, niin ensi vuonna sitten...) Vaikka kevään kalastuksellisesti antoisin aika alkoikin olla kalkkiviivoilla ja rempan sekä muuton takia moni hieno sesonki harmittavasti livahtikin sivu suun, jotain suuhunpantavaa sentään piti saada. Tänä keväänä silakkaa oli tullut kannettua lähinnä muiden pöytiin, ja oma perhe meinasi jäädä kokonaan vaille itse pyydettyjä meren antimia. Koko kevään olin myös luvannut viedä touhusta kiinnostuneita työkavereita kokeilemaan lajia, mikä antoi lopullisen sysäyksen reissuun.

Aamun eksoottisin saalis: jonkun pohjaanjättämä litka

Toukokuun viimeisen viikon lopulle sovittu reissu alkoi konseptina vahvasti epäilyttää etukäteen. Vieläkö silakat olisivat mestoilla, vai joko ne seilasivat ulapoilla? Työporukan hannuhanhen pommiinnukkuminenkaan ei hyvää uumoillut. Mutta siellä ne onneksi olivat, vieläpä selvästi runsaampina kuin alkukuusta. Vajaassa tunnissa olin saanut itselleni niin paljon kalaa, että älysin onneksi lopettaa ennen kuin joutuisin hikoilemaan koko yön perkuuhommissa. Onneksi kotona oli tähän hommaan runsaasti vapaaehtoisia auttavia käsipareja: neiti 6 vee nakitettiin määrittämään kasasta mahdolliset kilohailit (tarkistuksessa määritystarkkuus oli muuten 100% oikein, kaikki silakoita), pikkuveljen levitellessä kalanlimaa ja suomuja ympäri keittiötä. Varmuuden vuoksi muutama erityisen hailimainen yksilö päätyi jatkotutkimuksia varten jääkaappiin, josta ne kesälomamatkan jälkeen löytyessään epäilemättä ilahduttavat kaikkia mikrobiologisista kasvatuskokeista kiinnostuneita. Tämän reissun myötä silakkakausi onkin hyvä taputella päätökseen ja suunnata huomio muihin lajeihin.

Kaverille kanssa 12.5

Erään metsästystä harrastavan kaverini kanssa tulee harjoitettua vaihdantataloutta lahjoittamalla meren tai metsän antimia toisen ruokapöytään silloin kun saalista tulee omaan käyttöön ylenmäärin. Oma tai edes perheen silakkakiintiö ei ollut vielä täynnä, mutta kun kerran oli muutenkin aihetta visiittiin, kävin matkalla Inkooseen poimimassa Lauttasaaren kohdalta viemisiksi kolmatta kiloa silakkaa. Tällä kertaa en joutanut jalostaa saalista fileiksi asti, mutta toisaalta paljon tuoreempina ne eivät olisi voineet perille tulla.

Yksi ensimmäisistä varsinaisista kalabongausreissuistani tein mm. silakan perässä Helsinkiin. Paikka ja tekniikka olivat periaatteessa hallussa, mutta niin vain epäilys vehkeitten pätevyydestä alkoi kalvaa, että Ruoholahden Citymarketista täytyi vielä viime hetkellä hakea uusi, epäilemättä paikallisiin olosuhteisiin ylivoimainen litka. Silakkapinna nousikin kyllä sitten muutamassa minuutissa. Koska itselläni ei ollut mitään järkevää mahdollisuutta laittaa saalista ruoaksi, saati viedä sitä kotiin toiselle puolen Suomea, lahjoitin saaliini vierustoverilleni, vaikka tämä touhujani hieman ihmettelikin. Itse sitten myöhemmin Helsinkiin muuttaneena sisävesien kasvattina olen ihmetellyt moneen kertaan paitsi silakanpyynnin helppotta ja varmuutta, myös sitä, ettei touhu ole vielä nykyistäkin paljon suositumpaa. Liekö syynä väistämätön perkausurakka, liian tuoreessa muistissa oleva dioksiinikohu vai vielä vanhemmat puheet silakasta reikätaskuiselle kansanosalle sopivana ruokana? Vai liekö ilmainen lähiruoka vain niin hipsteriä, etteivät maineestaan tarkat kalamiehet halua missään nimessä sekaantua moiseen ;) Ehkä selitys saattaa sittenkin olla silakanlitkauksen nopeatempoisuus: tunnissa-parissa saa yleensä jo sellaisen määrän kalaa, että joutaa lähteä kotiin perkuupuuhiin ja näinollen kalamiesten vaihtuvuus paikan päällä on vilkasta.

Tulihan sitä nytkin, vaikkei ihan huippusesongin tahdissa vielä oltukaan. Epäilemättä paras hätsi olisi edessä viikon parin sisään, kunnes homma hiipuu kesäkuun alkuun.

Merten hopeaa 8.5

Liki kuukauden viiveellä tulee teksti, mutta menköön.

Useimmiten (laji)kalastajan saalispussiin kertyy ainakin hienoja elämyksiä: huikean kauniita hetkiä luonnon helmassa, keskittyneen jännityksen tuokioita maailman kutistuessa otsalampun valokeilan kokoiseksi, naurunremakkaa samanhenkisten lajitoverien kanssa milloin minkäkin löysäruuvisen hankkeen onnistuttua tai vaihtoehtoisesti mentyä päin mäntyä niin että kaarna vain ropisee. Mutta joskus on silti mukavaa myös savustaa, halstrata tai graavata ne elämykset. Tähän tarpeeseen silakkasesonki on oivaa lääkettä.

Silakkakausi on vähän niinkuin joulu. Molemmat ovat - ainakin mielikuvatasolla - yltäkylläisyyden juhlaa, usein ylilyönteihin asti. Ainakin muutamat kalamiehet myös odottavat silakan rantautumista kuin oskarinkokoiset joulupukkia. Myös kulinaristisia yhtäläisyyksiä voi edellämainituista löytyy: sekä joulu-, että silakkaruuat ovat jonkin aikaa maailman parasta herkkua, mutta niistä tuleekin sitten yleensä nautittua niin perusteellisesti, että kiintiö tulee vuodeksi täyteen.

Helatorstain pidennetty viikonvaihde kutsui perhettä mummolaan paitsi kalapatojen, myös savustuspöntön ääreen. Itse tuoreista kaloista valmistettu savuherkku kuulosti konseptina niin herkulliselta, että kannatti taas kerran vääntäytyä aamuvarhaisella veden ääreen, tällä kertaa tosin vain Lauttasaaren sillalle asti.

Vakiopaikalla sillan mantereen puoleisessa päässä vesi oli tosi matalalla, tai sitten muistikuva viime keväällä vallinneesta vedenkorkeudesta oli pahan kerran rapistunut. Kun vallitseva sääkin oli miellyttävän tyyni, aloin epäillä kaikkien täyjärkisten silakoitten uivan vähän syvemmissä vesissä sillan toisessa päässä. Silakanpyyntiä pidetään lähes idioottivarmana tuohuna, ei varmaan vähiten siksi, että kalat nappaavat kuin heikkopäiset paljaaseen, syötittömään koukkuun. Kuitenkin näin alkukauden heikolla kalantulolla huomasi hyvin, että kyllä silakanlitkaaminenkin voi olla tekniikkalaji. Omassa tyylissäni on kolme kulmakiveä:

1) Kalat pitää etsiä. Voisin väittää, että missä tahansa kalastuksen lajissa, mikäli tiedetään edes suurinpiirtein mitä ollaan tekemässä, luokkaa 3/4 onnistumisesta riippuu siitä, että houkutus saadaan tarjoiltua kalan kuonon eteen (Aika itsestäänselvää, oikeastaan - eihän kala nappaa, jos ei koskaan edes havaitse syöttiä tai viehettä). Rannattomien ulappavesien kaloina silakat eivät useimpien muitten kalojen tapaan suinkaan aina jurota pohjan tuntumassa, vaan käyttävät vapaammin koko vesipatjan korkeutta. Usein etsin parvien kulloistakin uintisyvyyttä laskemalla ensin painon pohjaan, nostamalla vavan vaakasuorasta noin 45 asteen kulmaan ja laskemalla nykytellen takaisin vaakatasoon. Jos mitään ei tapahdu, otan suurinpiirtein vavannoston verran siimaa sisään ja aloitan alusta. Tällä tavoin kammataan koko vesikerros, kunnes litkan kärki pullahtaa pintaan.
2) Maaginen liike. Se edellisestä kohdasta yli jäänyt noin 1/4 onkin (tuuri ja sattuman osuus poislukien) sitten sitä, miten syötti tai viehe tarjoillaan kalalle. Käsialaa. Silakat ovat planktoninsyöjiä ja parhaiten koukku jäljitellee niitten luonnollista saalista, kun se leijuu omalla painollaan alaspäin. Sitä minä tuossa yllä kuvatulla nypyttelyllä haen.
3) Maltti on valttia. Kun ensimmäinen silakka nappaa litkaan, ei sitä pidä kelata suoraan ylös. Olisi jännä tietää, loihtiiko räpisteltevä silakka litkan koukkuihin täysin vastustamattoman liikkeen, uiko se parvensa luo kiskoen litkan samalla mukanaan vai herättääkö kiinnijäänyt venkoilullaan lajitovereittensa huomion. Vai onko kyse lopulta vain siitä, että kun yksi laumasielu osuu kohdalle, ympärillä on aina muitakin nälkäisiä suita. Joka tapauksessa saaliin saa helposti vähintään viisikertaistettua viivyttelemällä ylöskelaamista.

Tulipa kerrankin jotain asiaakin blogin sisältöön. Tuolla tekniikalla olen ainakin itse pysynyt vähintään riittävän hyvin kalassa. Ja hyviltähän ne savusilakat maistuivat. Kokonaiset kalat tarjosivat silmänruokaakin, mutta niitten syöminen alkoi muistuttaa ainakin säädön määrän suhteen rapukekkereitä, joten seuraava satsi savustettiin päättöminä ja puhkottuina, ja olivat aivan yhtä hyviä näinkin.

Jottei blogin varsinainen aihe, lajikalastus, ihan kokonaan unohtuisi, niin kilohailiahan tälläkin kertaa koetettiin saada, varsinkin kun jonkin hevosmiesten tietotoimiston tiedonannon mukaan niiden suhteellisen osuuden pitäisi olla silakkaparvissa isoimmillaan alkukaudesta. Ainakin omassa saaliissani suhteellinen osuus oli kyllä ihan sama kuin viime keväänäkin, eli pyöreä nolla.

Siikakauden loppukiri 3.5.2013

Hinku siikaongelle oli niin kova, että huomasin pyöriväni täysin valveilla sängyssä jo ennen herätyskellon soimista. Siikakuume tuntuu olevan tarttuvaa sorttia, sillä Sakari oli saanut mukaansa lankomiehensä Petrin ja tämän viisivuotiaan Urho-pojan.

Tällä kertaa päätimme kokeilla kumisaappaittakin saavutettavaa Takaniemeä, jonka maine

siikapaikkana oli kovaa luokkaa. Yksin emme täälläkään joutuneet olemaan, mutta tähän mennessä lienee jo tullut selväksi, että meikäläisen käsitykset tungoksesta kalapaikoista ovat muodostuneet Lauttasaaren sillalla tai Vanhankaupunginsuvannon Pornaistenmuurilla pahimpiin ruuhka-aikoihin. Valtasimme reviirin niemen kärkeen ja kamojen levittely oli tuskin saatu valmiiksi kun yksi vavoista alkoi nykiä. Kohta Sakari huutelikin tunnistusapua, saalis nimittäin osoittautui siian sijaan kivinilkaksi. Yksi kivinilkka menisi vielä tuurin piikkiin, mutta Sakari kunnostautui onkimalla aamun aikana toisenkin luikeron. Kohdekalan suhteen oli niukkuutta jaossa, vieressä onkineet paikalliset kertoilivat kuinka viikko sitten olisi samassa ajassa saanut siikoja täyden tusinan, mutta nyt oli hiljaisempaa. Aamuun mahtui yksi kunnon syöntipiikki, jonka seurauksena meillä oli Sakarin kanssa molemmilla kalat kiinni, ja molemmat onnistuimme ne myös kämmäämään. Rannan profiili oli sen verran loiva ja pohja rikkonainen, että kalojen ylösotto olisi vaatinut lopussa rivakkaa kelaamista ja muutenkin määrätietoisia otteita. Nyt kalat saivat sotkettua siimat kivikkoon tai leviin ja vapauduttua. Vaikka Takaniemessä tuntuikin kalaa olevan, oli paikka selvästi ikävämpi kalastaa kuin silokallioinen verrokkimesta. Aamun ainut ylöstullut siika sätki rantaan ilman mitään ennakkovaroitusta matojentarkistuskierroksella. Tsempin puutetta ihmetellessäni totesin myös madon killuvan koskemattomana koukussaan ja tapsin kasvaneen selittämättömästi parimetriseksi. Olin onnistunut saamaan jonkun toisen karkuuttaman siian, sen sotkeuduttua irtonaisena liehuneesta tapsista omaan siimaani. Päivän teemaan sopivasti tämäkin meinasi karata rannassa ja olisi ehkä toistamiseen päässyt jatkoajalle ilman urhoollisen haavimiehen väliintuloa. Tämän episodin jälkeen tosin aikuisten haaviminen kiellettiin havaksen kalaisan hajun takia. Onneksi keväinen siikaretki merenrantoineen, lintuineen ja eväineen tarjoaa lähes loputtomasti virikkeitä ja tekemistä.

Reissun päätavoite tuli heikohkosta kalantulosta huolimatta saavutettua: kaikilla oli niin mukavaa, että seuraavana päivänä oli Urhon velipoikakin kuulemma vaatinut päästä siikaongelle. Sillä kertaa sama paikka luovutti nuorilleherroille kuusi kalaa - hienoa että pääsivät kokeilemaan kunnon syöntiäkin. Särkiä tai muita siikakauden loppumisen airueita ei vielä näkynyt tai kuulunut (elleivät kivinilkat sitten ole sellaisia), mutta luulen, että pohjaonki vaihtuu seuraavaksi silakkalitkaan

.

Omstart! Kalaisasti, kiitos! 27.4

Avovesikausi oli avattu, mutta saalispuoli oli edelleen avaamatta. Asialla täytyi tehdä jotain. Perjantaisen orientoitumisreissun pohjalta laadittujen suunnitelmien mukaisesti lauantaiaamun ensimmäinen bussi kuskasi taas kalastajaa kohti Lauttasaaren lohikalapitoisia vesiä. Ruoholahdessa kulkupeli vaihtui julkisista fillariin, ja samalla seurueeseen liittyi Sakari, joka seikkailullisena luonteena halusi myös kokea siianonginnan ihmeet ja kauheudet. Puolisotilaallisella täsmällisyydellä saavuimme Ryssänkärjen rantaan 6:30 ja olin pudottaa silmäni jorpakkoon: ristin sieluakaan ei näkynyt missään. Saappaat lotisten suuntasimme Sisä-Hatun parhaiksi arvioimillemme paikoille. Valtasimme vavoillemme hyvin maltillisen pätkän rantaa, että muillekin halukkaille riittäisi tilaa. Oletukseni oli, että lounasaikaan mennessä ukkoa olisi rannalla vähintään kahdessa kerroksessa. Puoliksi odotin tapaavani rannoilla nettituttuja ja muita skenejulkkiksia, mutta kiikarinkantaman säteellä rannat näyttivät kaikkialla aika rauhallisilta. Liekkö pilvinen ja viileähkö sää saanut siianonkijoitten massat jäämään koteihinsa, vai oliko paikkamme mennyt muodista? Olisimme voineet vallata vaikka tuplamäärän rantaviivaa käyttöömme, ja silti molemmille meidän lisäksemme Hatulle kahlanneille siianonkijoille olisi piisannut paikkoja valinnanvaikeudeksi asti.

1. Näytös: Väärinkalastettu meritaimen
Siianonginnan ensimmäinen vaihe oli kamojen purkaminen rinkoista(!) ja huolellinen levittely rantakallioille. Kamaa oli vähintään sohvakaluston verran mieheen, mutta eipähän tarvinnut kärsiä vilua ja nälkää. Siikoja ei hetkeen kuulunut, joten aloimme tarkistaa syöttiien kuntoa ja säätää onkia mukamas parempiin asemiin. Ulkoilemaan oli päässyt myös karppitouhuihin alunperin hankkimani lipputangon mallinen, viisimetrinen kelaonkivapa asiaankuuluvan järeällä baitrunnerkelalla varustettuna. Jätin koko komeuden hetkeksi makaamaan rantakalliolle ja aloin touhuta jotain varmasti mahdottoman tähdellistä, kun jokin nykäisi äkkiä koko paketin kohti ulappaa. Tarrasin tempovaan vapaan kiinni ja kalahan siellä kiskoi vastaan. Todellinen jymy-yllätys koettiin siinä vaiheessa, kun vastapeluri saatiin houkuteltua rantaan ja todettiin meritaimeneksi. Huikea juttu. Eipä tarvinnut teeskennellä kameralle hämmästynyttä hymyä. Eniten tilanteessa huvitti, etten miettimälläkään olisi keksinyt vääräoppisempaa tapaa pyydystää meritaimenta: karppivavalla, siikatapsilla, vavan lojuessa joutilaana rannalla ja madon liotessa vahingossa kumisaappain kahlattavassa rantamatalassa. Odottelenkin tapauksen johdosta yhteydenottoa Suomen väärinkalastajainseuralta, joka noteerannee tällaisen kerettiläisyyden mitä suurimmalla mielenkiinnolla. Meritaimen muuten pääsi parin poseerauksen jälkeen jatkamaan keskeytyneitä aamutoimiaan ja ties vaikka syksyllä sukuaan jossain joessa.

2. Näytös: Se on siika!
Meritaimenen jälkeen oli oikeastaan ihan sama mitä loppureissun aikana tapahtui. Onneksi ei ollut mitään tarvettakaan teeskennellä tempun olevan silkkaa rutiinia vaan sai myhäillä hölmönnäköisenä sydämensä kyllyydenstä. Tähtien asemat, ottikalenteri tai muu horoskooppi oli kuitenkin suosiollinen ja vajaan tunnin päästä yksi vapa sähkötti siian hyväksyneen matotarjouksen. Tämä ihka ensimmäinen yksilö pamautti kerralla lajin pohjiksi 620 grammaa. Myös Sakari pääsi nostelemaan siikoja, ja vaikka kalojen koko tuon ensimmäisen malliyksilön jälkeen kutistuikin normaalikokoisiksi onkikaloiksi, oli oikein mukavaa, ettei saamistaan siioista tarvinnut puhua yksikössä. Opimme samalla rutkasti uutta siianonginnasta, kuten 1) kaikki mahdolliset/järkevät heittosuunnat ja etäisyydet huomioonottaen samallakin rannanpätkällä on yllättävän paljon eri paikkoja ja 2) jos kaloja ei kuulu, niitä voi odottelun sijaan myös aktiivisesti hakea virittelemällä vapoja kokeeksi vähän eri paikkoihin. Reissun päätteeksi totesimme, että pakkohan tätä on yritettävä saada sopimaan kalenteriin tälle keväälle toisenkin kerran.

Jälkinäytös kotona
Päivän kääntyessä jo iltaan ja kalastuksen vaihduttua perheen kanssa ulkoiluun kuului leikkipuiston lähiojasta kalaisaa lätinää. Vuosien tauon jälkeen pääsi taas todistamaan haukien kutua, vieläpä kirkkaassa, puolimetrisessä vedessä. Arviolta kolmikiloinen haukimamma ui kiloisen sulhasensa kanssa täydellisen synkronoitua pariuintia kunnes katosivat syvempiin vesiin. Keväinen vesiluonto tarjosi todellakin parastaan. Nyt on varmaan paras lopettaa, tai muuten juttu alkaa kuulostaa silkalta kalavaleelta.