Käsinkalastelua 11.9

Reilu kuukauden tauko kalastushommista ja nyt alkaa jälleen poltella päästä kokeilemaan onneaan. Välillä on elämässä pitänyt nostaa muita juttuja harrastustoiminnan edelle ja talvikauden ajan tämä marssijärjestys säilynee. Mutta jossain odottaa taas kevät ja sen myötä uusi kausi. Vanha ei toki ole vielä ihan kokonaan ohi, ja lähitulevaisuudessa siintää työreissu, jonka yhteydessä voisi koettaa kartuttaa kauden eliksiä muutamalla hienolla pinnalla. Tähän orientoiduttiin lähilutakolla lasten kanssa ulkoillessa. Lammikon piikkikalat olivat huomiotaherättävän vaisuja: ensin olin ylpeä saatuani tulitikun mittaisen kolmipiikin kiinni pelkällä paljaalla kädellä, kunnes totesin, että viisivuotiaan tyttönikin väijymiskyvyt riittäisivät tänään. En tiedä vieläkään, mikä kaloja vaivasi. Hapen vähyys tuntui uskottavalta, kun piikit roikkuivat pinnan tuntumassa vinottain ja rättiväsyneen oloisina, tai sitten jokin lähistöltä valunut kemikaali. Alajuoksulla päin kalat olivat ihan normaalin oloisia, eikä kolmipiikkejä ollut mitään jakoja koppaista mukaan pelkällä kouralla. Outo juttu. Saalis kolme kolmipiikkiä, lisääkin olisi varmaan tullut, mutta ei nyt huvittanut uittaa kättää vedessä, joka sai kalat noin huonovointisiksi.

Loppukiri osa 2 31.7

Ei se saalis vaan se fiilis. Joku viisas on todennut noin kalastuksesta ja tämä pätee aivan erityisen hienosti lajikalastukseen. Tätä lajia harrastavat höyrypääthän laittavat kaikki kalamaailman hylkiöt ja  mornaskontit (ainakin periaatteessa) samalle viivalle niitten himotuimpien jalokalojen kanssa. Ikävä kyllä usein se fiilis riippuu aika paljon siitä saaliista... (Poikkeuksia toki on).

Kaksi päivää ja tuntikausia intensiivistä kalastusta ilman ruokaa, lepoa tai vessataukoja (no ei nyt oikeasti) ja mikä on lopputulos - eipä juuri mitään, ainakaan saalista. Tänään tie vei Lohjalle ja yrittämään Porlan mystisiä viisipiikkejä. Lammikot ja kalat löytyivät suhteellisen helposti (oikeaa lajia näkyi olevan useammassakin lammikossa) ja kun ensimmäisestä puskasta pöllähti valtavan iso ja tumma, kaiketi kutuasuinen koirasviisipiikki, alkoi homma vaikuttaa suorastaan helpolta. Kolmisen tuntia myöhemmin saatoin vain todeta, että ei ollutkaan helppoa. Viisipiikit olivat joko äärimmäisen varovaisia ja haluttomia tai onnettoman pieniä tai molempia. Muutama ahneempi räpisteli hetken kiinni, mutta yksikään ei tullut käteen asti. Kaikkea kyllä kokeiltiin: rähmällään, kyykystä ja korkeasta polviasennosta onkimista, pientä ja vielä pienempää madonpalaa leikattuna kuutioksi, suikaleeksi tai munkkirinkilän malliseksi, vastanykäystä mahdollisimman ripeästi tai vasta pienen mutustelun jälkeen. Vain allikkosalakat tuppautuivat kyytiin, vaikka koetin niitä parhaani mukaan vältellä. Pienimmät ylöstulleet olivat reilusti pienempiä kuin isoimmat viisipiikit. Jossain vaiheessa piti vain heittää pyyhe kehään. Bussin lähtöä odotellessa kävin jokamiehenoikeudella liottamassa puolisen tuntia onkea Lohjanjärvessä, jos vaikka sulkava nappaisi. Tulos oli aiemman suuntainen: särki ja iso salakka.
Tämä taisi olla varsinaisen kalastuskauden viimeinen keikka. Nyt kalavehkeet siirtyvät työpöydältä komeroon ja muut jutut alkavat kilpailla niukasta vapaa-ajasta entistä kiivaammin. Toki kesä jatkuu ja syksyhän on usein kalastuksellisesti vähintään yhtä antoisaa aikaa - varmaan vielä silloin tällöin tulee jotain yritettyä. Toutainta, puronieriää, siloneulaa...

Paluumatkalla olo oli lievästi pettynyt, mutta sitten pää alkoi jo raksuttaa jo uusia juonia. Jos koon #30 koukku on liian iso, täytynee hienosäätää sitä. Ennen muuta se vaikuttaa ihan turhan paksulankaiselta: alunperin ilmeisesti perhokalastukseen tarkoitetut koukut kestävät varmasti satoja kertoja kookkaampien siikojen ja harjusten venkoilua, mutta pikkukaloilla vain läpäisevyys taitaa olla ainut oikeasti tärkeä ominaisuus. Voisikohan niitä vähän viilailla ohkaisemmiksi? Tai minkähänlaisia minikoukkuja saisikaan askarreltua vaikka akupunktioneuloista? Kenties syöttejäkin voisi kehitellä, kokeilla vaikka survareita. Ehkä Lohjallekin vielä palataan. Kuten sanotaan - uutta matoa vaan koukkuun.

Loppukiri osa 1 30.7

Meni maastontieduteluksi. Oli mahdollisuus suhailla autolla kalojen perässä, ja hinku saada elis tai parhaassa tapauksessa parikin oli kova.

Ensimmäiseksi suuntasin nahkiaisten jäljille. Aikuiset yksilöt ovat ymmärtääkseni tähän aikaan vuodesta vainaita, mutta puron pohjamudissa on montakin sukupolvea ammokeettoja eli likomatoja, lajin nuoruusvaiheita tai toukkia. Nämä kaivautuvat pehmeään pohjaan ja suodattavat piileviä ja muuta mukavaa ravinnokseen. Tarkoitus oli bongata yksi tällainen otus lapiolla ja haavilla esiin suojastaan. Summamutikassa pohjaa tonkimalla olisin varmaan saanut lapioida pohjamutaa vaikka loppuvuoden saamatta muuta kuin rakot käsiini, joten koetin ensin saada näköhavainnon saaliista. Huonoa asiaan perehtymistä osoittanee, etten oikeastaan tiennyt, miltä kaivautunut toukka oikein näyttää. Arvelin, että sen pääpuoli saattaisi pistää esiin pohjasta tai ainakin kolon suulla olisi jonkinlainen painauma. Muutama lupaavannäköinen kolo rantapenkasta löytyikin, mutta en ainakaan onnistunut kaivamaan näistä toukkia esiin. Useammin kuin kerran väijyin pumppu jyhmien virrassa heiluvia oksanpätkiä. Paikka sinänsä oli oikein lupaavan näköinen ja kalojakin tuli havaittua, luultavasti parvi töröjä ui särkän yli, mutta saivat nyt uida rauhassa. Tänne täytynee palata koettamaan onneaan uudemman kerran nahkiaisten kutuaikaan, jolloin aikuisia yksilöitä pitäisi olla helpompi havaita.

Toinen paikka oli metsäoja puronieriän levinneisyysalueella. Ainakin tähän aikaan vuodesta se oli niin vähävetinen, etteivät edes normaalikokoiset hammastahnaputkilon kokoluokkaa edustavat nieriät sopisi sinne lymyilemään. Kokeilin enemmän velvollisuudentunnosta kuin saaliinsaamisen mahdollisuuteen uskoen hetken aikaa onkia aukeasta paikasta, joka muutamaa yöpöydän kokoista laikkua lukuunottamatta oli vesikasvillisuuden vallassa. Tänne ei taatusti tule mitään aihetta palata, mutta ehkäpä puronieriää voisi vielä koettaa myöhemmin, jos tulee vielä asiaa Pirkanmaa-Häme -suuntaan.

Vaikka aika intensiivistä kalastusta on jo kolmisen kuukautta takana, en tullut koko päivänä syöneeksi kunnolla - ei vaan malttanut käyttää hyvää kalastusaikaa semmoiseen. Ja huomenna lisää.

Vähän parempi täpliskeikka 27.7

Lähdimme taas muksujen kanssa Olympiaterminaalin altaalle kokeilemaan mustatäplätokkojen syöntihaluja. Tähän voisi satuilla idean syntyneen RTKL:n tutkijoiden pyynnöstä saada tietoonsa kaikki havainnot lajista, mutta todellisuudessa kyse taisi olla vapaa-ajan, kalastukseen urautuneen mielen ja puuttuvan vuosipinnan yhdistelmästä. Edellisestä reissusta oli ehkä opittu, ja pikaisen pinnan kuittaamisen sijaan reissu tehtiin enemmän lasten ehdoilla. Sää ja muutkin tekijät olivat ehkä tällä kertaa puolellamme, ja visiitistä muodostui ihan miellyttävä. Tokot tosin jäivät saamatta, kuten kaikki muutkin eväkkäät. Muutamat kunnon tukistukset siiman päässä kyllä vaikuttivat kovasti kohdelajilta, mutta liekö alunperin kivinilkan pyyntiin rakentelemani litkan koukut olleet turhan suuria niiden suuhun. Jossain vaiheessa litka jäi pohjaan ja totesin, että eipä tämän vuosipinnan takia kannata enempää aikaa kuluttaa. Ehkä jonkin työpäivän aamuna vielä. Oikeastaan reissusta ei jäänyt paljonkaan mainitsemisen arvoista sanottavaa, mutta periaatehan on, että kaikki reissut raportodaan. Jos vain erityisen menestyksekkäät reissut tulisivat kirjatuiksi, saattaisi lajikalastus vaikuttaa kerrassaan simppeliltä puuhalta - tai meikäläinenkin ihan eri tason tekijältä. Hyvä näin.


Näitä tavoiteltiin. Aina ei tule,mutta joskus sentään näköjään tullutkin.

Sunnuntaikalastelua keskellä viikkoa 26.7

Ei tullut muutakaan ajanvietettä mieleen, joten lähdimme Vanhiksella muksujen kanssa, onget mukana.Saaliiksi tuli yksi todella pieni ahven, mutta pääpaino olikin kahlailussa ja ulkoilussa. Yritystä ei ihan hirveästi ollut, kun kerran mitään uutta ei paikalta oikein voinut odottaa. Piäkaupunkiseudun potentiaaliset uudet pinnat alkavat muutenkin olla jo vähissä: karppi tietty, siika sitten keväällä, siloneula tuurilla ehkä, kampela vaatii rekkakuoramastollisen silkkaa säkää, toutaimenkin saanee muualta helpommalla... Uudet pinnat vaatisivat enemmän tai vähemmän matkustamista, tietoa paikoista, eri vuodenaikaa tai näitä kaikkia. Muutenkin tämän kauden saldoon alkaa olla jo aika tyytyväinen. Kuhapinnan jälkeen uusia eliksiä on tälle kaudelle kasassa neljä, ja sehän on ihan mukavasti. Toki lisää yritetään ainakin siihen seitsemään lajiin saakka - tiukka loppukiri on jo hyvin suunniteltu. Vuodareitakin lähdetään ehkä vielä jahtaamaan, jos intoa riittää (tai meinaa tylsyys iskeä).

Mietteitä amatöörimäisestä karpinonginnasta 25.7

Amatöörimäisyyttä pidetään usein jotenkin huonona ominaisuutena - synonyyminä puolivillaisuudelle, aloittelijamaisuudelle tai muuten vaan räpeltämiselle. Sanan alkuperäinen merkitys on kuitenkin, että kiinnostuksen kohteeseen (olipa se kalastus tai mikä tahansa) harrastelijana sen tuottaman mielihyvän vuoksi, ´just for the fun of it´, erotuksena rahan perässä liikkuvista ammattilaisista. En siis osaa sanoa oliko tämänpäiväinen visiitti Onkitukku ROD:iin loppu vai pikemmin alku entistäkin amatöörimäisemmälle karpinonginnalle. Kotona ainakin pyöriteltiin päätä siihen malliin kuin olisin kertonut ostaneeni vähintään kauhakuormaajan. Onkitukku vaati melkoisen pyhiinvaelluksen Viikistä (kahden pienen lapsen kanssa, julkisilla kulkuvälineillä, hurjassa helteessä), mutta kyllä se oli sen arvoista. Tavaran lisäksi mukaan lähti tukku erinomaisia neuvoja ja vinkkejä, ja varmaan mukavia turistessa olisi helposti mennyt koko päivä, jollei muitakin asiakkaita olisi pitänyt palvella ja lapset eivät olisi käräyttäneet käpyään ihan lopullisesti jossain vaiheessa. Paikasta jäi käteen erittäinen positiivinen fiilis, kolme 4 gramman valokärkikohoa, viisi pakettia valotikkuja, purkki vaniljamakuainetta, kaksi purkillista maustettuja onkimaisseja, perukesiimaa, kaksi pakettia koukkuja ja seitsemän pussia erilaisia mäskejä, pellettejä ja ruokia, yhteispainoltaan noin 15 kiloa. Kyllä nyt kelpaa, enää puuttuu se kala. Tosin ei ehkä kauaa, jos vielä tämän kauden aikana ehtii sitä tosissaan yrittämään.

Musiikkia karpeille 22.7

Tällä karpinpyyntireissulla Vanhiksen rantaan oli seurana Teemu kitaroineen - olisiko tämä seireenin kutsu ainakin musikaalisimmille kaloille? Tunnetusti särkikaloilla on kalamaailmassa poikkeuksellisen hyvä kuulo, mutta indie-improvisointi ei ehkä ollut karppien mieleen, sillä houkuttelimme rantaan saakka vain muutaman ison särjen ja yhden lahnan. Kalojen koko oli kyllä isointa mitä tänä kesänä on tullut vastaan ja myös kiiskien puuttuminen saaliista oli pelkästään positiivista. Tässäkin varmaan eri kalojen vuodenkierrolla on osuutensa asiaan, mutta kokemus ja havainnot ovat toistaiseksi sen verran vähäisiä, ettei mitään syvällisempiä totuuksia kannata yrittäkää laatia. Sen(kin) takia minä näitä muistiin kirjoitan, että niistä ehkä joskus hahmottuu selviä kaavoja ja trendejä, kurkistuksia vedenalaiseen maailman asukkaiden elämään. Ja tietysti siksi, että kalassa on kivaa ja etenkin karppireissuja kelpaa useimmiten aina muistella jälkeenpäinkin. Tämäkään ei ollut poikkeus. Huolimatta hillittömän kylmässä säästä (kolme pitkähihaista paitaa päällä ja silti kylmä - heinäkuussa) liikkeellä oli muitakin hauskaa pitämässä. Lahjoitimme lahnan ruokakaloiksi yhdellä äänekkäälle (polttari?)seurueelle, joka sitä sekä sinnikkäästi että nätisti pyysi. Sitä mekastuksen ja kaaoksen määrää, mikä rannalle syntyi kun kalavainaja vielä refleksinomaisesti liikahti ;) Kaikilla oli hauskaa, mutta poistuimme näistä mainioista rantabileistä vielä hetkiseksi lammikolle karppia yrittämään. Tosi hiljaista oli tuolla, suorastaan kuollutta, mutta sain siinä ongenkärkien kyttäämisen lomassa sentään järjesteltyä vähän kesän kuvia.