No huh-huh. Netan kanssa aamukalassa Lauttasaaren sillalla, samalla salaisella tolpalla (jossa valkovihreä, revennyt tarra), samaan salaiseen aikaan (alkaen n. 6.30 aamulla). Ja silakkaa nousi kuin riivattuna. Ehkä liikaakin: homma alkoi muistuttaa enemmän marjastusta kuin kalastusta. Harvoin kalastuksen kanssa pääsee tekemisiin liian kanssa, mutta nyt sellainen tunne kyllä hiipi puseroon. Sitä huomasi ajattelevansa "älä nyt vaan nappaa" tai "pääse nyt edes irti" tai "tuokin hyväkäs pitää perata". Sain litkan muutaman kerran sotkuun, eli kyllä sekin on näköjään mahdollista. Ja nimenomaan ahnehtimalla kalojen määrää, jättämällä puolitäyden litkan pyytämään ja antamalla kalojen pyöritellä se pakettiin. Onneksi ei mennyt kovin pahasti rusettiin. Saas nähdä, olisiko joukossa jo nyt kilohaili. Oli tai ei, nyt taitaa kevään silakkakausi olla meikäläisen osalta ohi. Ei vaan enää jaksa perata, eikä oikein innostua kalojen nostelustakaan, eli aika vaihtaa lajia. Seuraavaksi ehkä sitten yön pimeydessä lirkkimään tokkoja ja väijymään putkisuukaloja Lauttasaaren rannoilta. Tai kokeilemaan vielä toutsia suvannolta.
EDIT: Nou kilohaili. Höh. Perkasin kaloja koko aamun, mutta onpahan nyt pakastin täynnä silakkaa. Nyt kyllä tarvitsee varmaan vähän väliä (noin vuosi), ennen kuin perkausinto palaa. Ja perhekin ansaitsee tauon kalantuoksuisesta keittiöstä ja loputtomasta silakansyömisestä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti