Aamulla oli mopo lähteä pahan kerran hyppysistä, kun silakkaa nousi niin paljon kuin ehti nostaa. Harvoin kalan irrotteluun menee enemmän aikaa kuin itse kalastukseen. Alku oli hiljaisempi, mutta syönti petraantui tasaisesti, kunnes lopulta kaloja nousi kuin suokuokalla. Tuntui ihan pöljältä lähteä pois kesken tuollaisen syönnin, mutta töihin oli pakko lähteä. Itse asiassa vielä 10 minuuttia ennen kuin olisi ollut aivan pakko, kellottomassa (vaan ei aikatauluttomassa) tilassa kun kalastelin. Näköjään se voi onnistua noinkin, välillä tuli ohikulkijoilta kyseltyä aikaa. Tämänpäiväinen viisastenkivi taisi olla kaikkien vesikerrosten tehokas läpikäynti - ensin haetaan pohja, nostetaan paino vähän sen yläpuolella ja sitten käytetään koko vavan ulottuvuutta vesipatjan läpikäyntiin, nostaen ihan maksimiylös ja vajotellen välillä pysäytellen kohti pohjaa. Hyvin näytti tämä koreografia toimivan - tai sitten kyse oli silkasta tuurista, siitä että parvi sattui parkkeeraamaan kohdalle. Vierestä ei ainakaan kaloja näkynyt samalla tavalla köytenä nousevan. Mutta edes näiten joukossa ei ollut kaivattua kilohailia. Aamulla koko asialla ei tuntunut olevan edes suuremmin väliä, mutta saalista peratessa sitä alkoi jo kummasti toivoa, että tämän projektin voisi laittaa jo pakettiin. Poikkeavannäköiset ja kaikki muutkin kalat käytiin suurella mielenkiinnolla läpi, ja sitä läpikäytäväähän riitti... Ehkäpä kerran vielä, ja sitten saa riittää tämän pinnan metsästys tällä erää. Ja ainakin on saatu syödä runsaasti hyvää ja terveellistä tuoretta silakkaa.
EDIT. Seuraavana päivänä koko perkausepisodi oli unohtunut ja mieli paloi jo uudelleen kalaan. Ei sen väliä, nousisiko sitä kilohailia (no, kyllähän se hieno bonus olisi, myönnetään). Yksi päivä väliä ja kauheat vieroitusoireet iskevät jo päälle - huolestuttavaa?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti