Unelmatyyni sää, auto käytössä ja perhe unten mailla - pitkään ja hartaasti odotettu yökalastuskeikka toteutui viimein. Reissu suuntautui Lauttasaareen, joka ainakin yöaikaan on Viikistä julkisilla kulkuvälineillä pitkän ja hankalan matkan päässä. Tosin matkalla tuli todettua, ettei jossain väitetty Vuosaari-Lauttasaari 20 minuutissa voi mitenkään pitää paikkaansa edes hiljaisen yöliikenteen aikaan, jos mielii noudattaa nopeusrajoituksia. Realistisempi matka-aika Lauttasaaresta Viikkiinkin on ehdottomasti vähintään puolisen tuntia. Pelipaikoille pääsy sisälsi vähän eksyilyä Lauttasaaressa, Annin lapsuudenmaisemissa, joista minulle olivat tuttuja vain paikannimet. Viimein sentään pääsin rantaan, jossa totesin kohteeksi valikoituneen lahden todella matalaksi, eikä kovin kiinnostavan oloiseksi. Aloitin yön maastontiedustelulla. Tokkoja näkyi harvakseltaan, muista kaloista ainakin mutuja. Mysiksiä ja valtavia leväkatkarapuja oli runsaasti. Osa katkaravuista oli selvästi isojakin tokkoja suurempia, mikä oli jotenkin häiritsevää. Etenin vähitellen rannanmyötäisesti lahdenpohjukasta kohti ulappaa, mutta koska siloseulojen tai teistien löytyminen jo pahoin levättyneestä kivikosta ja rakkolevävyöhykkeestä alkoi tuntua täysin toivottomalta, siirryin tokkojahtiin. Tähän aikaan vuodesta kaikki kalat olivat selvästi täysikasvuisia, pääosin edellisenä kesänä syntyneitä (ja jotkin metusalemit ehkä jo toista vuotta vanhoja) - toisin kuin syksyllä, ny joukossa ei ollut eri asteisesti keskenikasvuisia saman kesän tokkonuorukaisia. Niinpä joukossa erottui selvästi kaksi kokoluokkaa, jotka tulkintani mukaan vastasivat hietatokkoja ja liejutokkoja. Lajit olivat jakautuneet rannalle siten, että liejutokot oleilivat selvästi matalammalla kuin hietatokot. Ehkä kookkaammat hietatokot valtaavat paikat syvemmässä vedessä ja pakottavat liejarit matalampaan. Tietenkään jako ei ollut täydellinen, vaan matalassakin oli yksittäisiä hietiksiä, luultavasti myös päinvastoin. Liejarit viihtyivät reilun kymmenen sentin vedessä, josta niitä pystyi lirkkimään kyykyssä istuen takamuksen silti kastumatta (Ainakin useimmiten. Ai kastuiko? Kyllä maar, useammankin kerran, kiitos vain kysymästä) ja hietikset viihtyivät parin-kolmenkymmenen sentin syvyydessä, missä moista temppua ei olisi tullut mieleenkään yrittää. Tähtäimessä oli elämänpinna liejutokosta, joten ne joutuivat kovimman tulituksen kohteeksi. Ensimmäiseksi nousi kuitenkin harjoituskalaksi yksi hietatokko. Kovin olivat kaikki tokot haluttomia nappaamaan - luultavasti alkuyöstä olisi natsannut paremmin, ainakin loppuyötä kohden otti huonini entisestään. Lienevätkö jo olleet kylläisiä, vai muuten vaan valon lisääntyminen pikkutunneilla sulki suut. Kovaa yritystä, kirveleviä karkuutuksia ja viimein yksi liejutokko ylhäällä ja kourassa. Kahta tokkoa rinnakkain vertaillessa ne näyttivät selvästi erilaisilta, mutta halusin vielä varmistuksen lajinmääritykselleni. Tuntomerkit natsasivat kestävöidystä kaksikosta vielä kotona suurennuslasilla kirjallisuuden kanssa tutkiessakin, mutta edelleenkään en ihan täysin itseeni asiassa suostu luottamaan. Päätin vielä esitellä otukset viisaitten raadille (aka. RKTL:n kalatutkijalle), ennen kuin voi tuulettaa uutta pinnaa. Mukava reissu, vaikka valvominen seuraavana päivänä kostautuikin aika huterana olona, ja tokkoilun kosto tuntui vielä alkavalla viikollakin.
 |
| Molemmat tokot samassa potretissa (hietis ylhäällä, liejari alla). Värien haalistuminen ja samentunut katse johtuvat säilömisestä 75% spriihin. Skål på den saken! |
EDIT: Pennaselta ei ole kuulunut vastausta, joten julistin täysin omien lajintunnistuskykyjeni varassa pienemmän kalan liejutokoksi. Uusi laji, JEE!
EDIT 2: Nyt (6.6) Pennasen vastaus sitten lopulta tuli. Hän arveli, että pienempi kala tosiaan saattaisi olla liejutokko, mutta ihan 100% varmuutta ei uskaltanut antaa. Tämäkin riittänee minulle ihan hyvin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti