Vähän kerrallaan 5.10

 Syksy tuntuu etenevän ryminällä, ja aloin jo oikeasti huolestua, joko kaikki kalat ovat muuttaneet rantavesistä talven viettoon jonnekin syvänteisiin. Mitä vielä - jälleen uusi pätkä Lauttasaaren rantaa tarjosi valonarkoja kivisimppuja ja muuten vain(?) arkoja kuoreita ja mutuja. Jossain kalliolammikossa oli tokkojakin, mutta ne eivät sentään olleet yhteistyötuulella. Kivinilkkakin tuli nähtyä, se tosin haukkasi koukun sijaan painoa, ja tästä epäilemättä mielensä pahoittaneena kieltäytyi yhteistyöstä. Muutamat kivisimput ja kuoreet sentään suostuivat poseeraamaan.

Mutuilua 22.10

Jonnekin syyskuu oli kadonnut, pimeä laskeutui jo ilta toisen perään aiemmin ja yöt alkoivat olla kylmiä. Ennen pikkukalojen totaalista katoa piti ennättää edes muutamaan kertaan vesille. Tällä kertaa tuulen suunta vaikutti suotuiselta, ja Särkiniemen tutut ja tuntemattomat apajat kutsuivat onkijaa. Näkyvyys oli hyvä, tuulesta tai aallokosta ei ollut haittaa, ja vaatteet pitivät kylmän loitolla, mutta kalojen vähyys alkoi jossain vaiheessa oikeasti hämmästyttää ja vähän ärsyttääkin. Olisin ollut ihan iloinen jopa kolmipiikistä.

Valokeilassa näkyi harvakseltaan nukkuvia ahvenia tai mustatäplätokkoja, joiden kummankaan houkutteleminen yöpalalle ei yleensä onnistu. Välillä valopiirin laitamilla näkyi arkoja hahmoja, arvatenkin kuoreita, mutta näiden koukuttaminen yöllä vaatii kokemukseni mukaan paitsi taitoa, myös tuuria (tai sitten en vaan osaa). Vähintään yhtä arkoja olivat kertaluokkaa pienemmät hahmot, joiden arvelin olevan mutuja. Yksi suostui sentään vahvistamaan uumoiluni - kiva, näitä ei etelän vesiltä ole liiaksi tullutkaan.

Voihan siloneula 20.9

Syyskuu oli tarjoillut monipuolisesti sateista, tuulista tai sateista ja tuulista säätä, joten lamppukalastukseen ei ollut mahdollisuuksia ongelmaksi asti. Kun säätiedotus vihdoin näytti suunnilleen siedettävältä, piti samantien suunnata Lauttasaaren rantaan.

Valmistelut olivat ne perinteiset: hiipuva otsalamppu oli täysin hyödytön, linkkari oli kotona ja kameran akut edelleen tyhjät. Sääkin oli kohtuullisen tuulinen, vettäkin taisi tihuuttaa. Pikainen kahlailu tuotti pikaisen siloneulan, mutta etelästä vyöryvät aallot ajoivat kahlailemaan muille vesille. Itäisen reunan apajat eivät toista siloneulaa ja leväkatkarapujen armeijoita ihmeempiä tarjonneet, joten matka jatkui täysin kartoittamattomille seuduille: Pohjois-Lauttasaareen. Jotenkin tuuli pystyi sielläkin puhaltamaan suoraan mereltä rantaan, mutta eivät mestat muutenkaan kummoisilta näyttäneet, joten tällä kertaa reissu jäi tähän.

Ryttylä city 22.6

Yökalaan keskellä äärimmäisen stressaavaa, kiireistä ja hieman nuhaistakin viikkoa? Tämän täytyi olla vähään aikaan joko nerokkain tai typerin päähänpistos.

Säädön, sovittelun, auton lainaamisen, soutamisen ja huopaamisen jälkeen olin kuitenkin matkalla kohti Kanta-Hämettä. Sakari odottelisi jossain siellä alkuasukasoppaan kanssa. Aurinko laski, maaseutu oli kaunis ja radiokin soitti countrya - rentoutunut mielentila oli saavutettu jo ennen kuin siimoja oli edes kasteltu vedessä.

Nättejä olivat Vanajaveden rannat, metsässä on aina mukavaa, nuotiolla ei tule istuskeltua läheskään tarpeeksi ja kyllähän ne välillä piippailleet häläritkin sopivasti sähköistivät tunnelmaa.

Kalojen suhteen ilta taisi hyytyä yhteen Sakun saamaan pasuriin. Kohdekaloista ei näkynyt merkkiäkään, vaikka oppaamme oli sellaisen edellisellä reissulla saanutkin. Yllättävän vähän tuo haittasi. Kalattomuutta lukuunottamatta reissu oli suunnilleen niin hyvä kuin olla voi.

Pohjaonkimisessa yöllä on se mahtava puoli, että se suorastaan pakottaa fokuksen nuotiopiiriin (sikäli kun sellainen on), ja järkevät ajanvietteet rajoittuvat syömiseen, juomiseen ja rupatteluun. Silti onget pyytävät koko ajan, joten istuskeluun ja tapahtumattomuuteen sekoittuu innokasta odotusta. Yleensä kotimatkalla tai vähintään seuraavana päivänä väsyttää aivan armottomasti, mutta nyt yökukkuminen tuntui vain ladanneen akkuja - kyllä tämä taisi kallistua tällä kertaa hyvän tuuman, eikä katastrofin puolelle.

Pasifistinen turpakeikka 14.8

"Kiinnostaisko turpakeikka Keravalla?" (Koska miten muutenkaan voisi kaveriaan kysyä onkimaan turpia Keravanjoelle? Ei kumma kyllä kiinnostanut, ainakaan niin paljon että olisi mukaan päässyt.)

Haukea Mätäjoelta vai mitä? Viimeisimmän päivityksen jälkeen pajatso oli aika tyhjä uusia vuodareita miettiessä. Teoreettinen mahdollisuus pikkuhaukeen ei rehellisesti sanottuna ihan hirveästi innostanut. Sen sijaan mahdollisuus isoihin särkikaloihin kiinnosti, varsinkin kun aikaisemmin kesällä oli tullut bongattua varsin turvallisen oloisia paikkoja (Huomasin myös tälle reissulle orientoituessa, että turpa tarjoaa Suomen kalaston joukossa aivan omaa luokkaansa olevat mahdollisuudet toinen toistaan köyhempiin puujalkavitseihin.)

Kissanruokaa, pakastemaissia ja ihan oikeaa onkikaupan valmismäskiäkin. Kaikkea tätä lensi maitokahvin väriseen jokeen kalojen nautittavaksi, houkutellen ainakin särkiä ja salakoita syömään. Ehkä koho-onki oli väärä lähestymistapa, mutta en kerta kaikkiaan jaksanut kikkailla pohjaonkien kanssa, vaikka ne pusikkoon oli tullut raahattua.

Jokivarressa tuli vastaan pari joviaalia noin kymmenvuotiasta onkisälliä, jotka olisivat auliisti vieneet meikäläisen omille, kuulemma vielä reilusti paremmille apajilleen. Ikävä kyllä kohdelajit eivät tällä kertaa oikein kohdanneet, ja olin jo varusteiden puolesta niin fakkiutunut turvanonkija, että jouduin kieltäytymään kutsusta. Harmi, saalis tuskin olisi voinut muutamasta salakasta ja särjestä ainakaan heikestyä, ja porukalla on yleensä rattoisampaa ongiskella. Raittiin ilman, pyöräilyn ja hyttysten lisäksi ilta tarjosi joukun mestoja, joihin ei liene suurempaa tarvetta palata ainakaan turpaa onkimaan. Sattumalta Vanhiksen suvannolta ongitun turpaeliksen ja muutaman yhtä tuurikaloina tulleen kohtalotoverin myötä ei selvästi kannata vielä sovitella harteilleen suuren turpa-asiantuntijan viittaa - tähänkin lajiin täytynee paneutua joskus tulevaisuudessa syvällisemmin.

Vuodareita 8.8.

Toisin kuin tätä blogia lukemalla voisi ehkä luulla, en edes asu kovin lähellä Ruoholahden kanavaa. Silti se on näppärän pyöräilymatkan, helppouden ja monipuolisuuden ansiosta muuttunut liki oletusarvoiseksi iltakohteeksi. Tälläkin kertaa fillari kiisi baanaa pitkin kohti kanavaa, mutta toiveissa oli ajatusten tuulettamisen lisäksi myös lisätä pari vuosipinnaa listalla.

Jos lajikalastustouhuihin haluaa lisätä haastetta, toukokuun väliin jättäminen nostaa kyllä tehokkaasti monien lajien vaikeusastetta. Muutamat, kuten vimpa, muuttuvat reilusti vaikeammiksi, toisten lajien kanssa on sentään mahdollisuus revanssiin loppukesän ja syksyn aikana. Vielä listalta puuttuva lahna nyt saattaisi jäädä osaavammaltakin onkijalta joskus saamatta, mutta nykyisillä tiheyksillä mustatäplätokon pummaaminen olisi jo noloa.

Onneksi vuodenkierto oli edennyt siihen kohtaan vuotta, että kanava tarjoili ensimmäiseksi kalaksi kaivatun vieraslajin. Näitä tuli vielä illan mittaan muutama lisääkin, vaikka pääosin saalin muodostui taas tutuista särjistä ja ahvenista. Jossain vaiheessa yksittäinen pasuri sai kuvittelemaan pienen lahnan hyväksyneen madon, mutta ilta oli vielä nuori. Hämärän jo laskeuduttua siiman päässä tempoi reilusti isompi kala, ja sieltä se lahnakin nousi kanavan varren valojen syttyessä. Täsmäkeikka oli tarjonnut juuri sen mitä lähdettiin hakemaan.

Hellepäivän huumaa 28.7

En ole koskaan oikein innostunut reissaamaan ympäri Suomea vuodareitten perässä. Ajamiseen tai muuhun matkantekoon käytetty aika suhteessa itse kalastukseen käytettyyn aikaan ei vaan ole houkutellut vuosipinnajahtiin. Kalat ovat yleensä siinä määrin tapojensa orjia, että niiden löytämiseen samoilta sijoilta vuodesta toiseen on usein hyvät mahdollisuudet. Hommasta puuttuu tietty uuden löytämisen viehätys, löytöretkeily eetos ja harrastuksen rajaseudun kartoittamisen jännitys. Elisten takia kohtuuttomuuksiin menevä vaivannäkö, rahankäyttö ja muu äärimmäisyyksiin vievä hulluus on jotenkin helpompi perustella itselleen, ehkä muillekin. Lähivesiltä ongittavissa olevia lajeja tulee toki jahdattua itsensä ulkoiluttamisen nimissä.

Kuten lukijat varmaan jo arvasivat, tällä kertaa reissattiin eteläistä Suomea ristiin rastiin vuosipinnoja hakien. Hiki virtasi ja kroppa oli hätää kärsimässä, polttomoottorin syytäessä lisää hiilidioksidia ilmakehää lämmittämään. Lisäksi pyynnin kohteena olivat tunnetusti kylmästä tykkäävät lohikalat, joten enpä ole tuntenut vähään aikaan itseäni yhtä hölmöksi kuin ajellessani jossain Kanta-Hämeen pikkuteillä. Onneksi edessäpäin oli runsaasti mahdollisuuksia tuntea itsensä vielä huomattavasti typerämmäksi, sillä vuonna 2015 puronieriäeliksen tarjonnutta puroa ei ollut tullut kirjattua mihinkään muistiin. Kuka imbesilli sinne vihoviimeiseen puskaan nyt haluaisi lähteä vielä uudestaan? Ja miksen edes kysynyt ennakkoon olisiko Outi muistanut tarkan paikan? (Ei kuulemma olisi). Kolmatta kertaa pysähtyessäni kartalla mahdollisen näköiseen kohtaan ihmettelin, olisiko paikalle voinut kohota parissa vuodessa kaksi isoa taloa pihapiireineen, ongin hetken särkiä, voin pahoin kuumuudessa ja aloin jo vahvasti suunnitella pyyhkeen heittämistä kehään. Vielä hetki ajamista jonnekin hornan tuuttin ja yhtäkkiä kaikki loksahti paikoillee. Sama tienristeys, keijumetsä ja kaikki. Miten ihmeessä tämä löytyi silloin ensimmäisellä kerralla, kun ei oikein edes tiennyt mitä hakea? Rymistelyä suvannolle, onki veteen, kaksi sekuntia ja puronieriä ylös. Hetkeä myöhemmin monttuvahti nosti vielä henkilökohtaista purkkarienkkaa uusille lukemille. Pieniähän nuo ovat, mutta nättejä. Edelleen tuntui ettei touhussa ole päätä eikä häntää. 

Paluumatkalla kurvasin vielä Rutikan kautta yrittämään piikkimonnia. Lampi on onneksi paljon helpompi löytää, eivätkä monnit olleet yhtään yhteistyöhaluttomampia kuin yleensä. Ensimmäistä kertaa paikalla oli joku muukin ongella, ja kyllähän monneja nostellessa oli mukava pamista muitten onkisällien kanssa kalastusharrastuksen hienoudesta.

Ja kivaahan se kalastus onkin! Suhaamisesta, ainakaan soolona ja grillaavassa helteessä, en ole ihan varma - ensi kerralla pysytellään varmaan taas pyörämatkan säteellä kotoa.