Vettä kengässä 10.10

Illalla avautui tilaisuus käydä pimeäkalalla: autottomalle kyyti edes toiseen suuntaan on niin merkittävä ajansäästö, ettei sitä sovi jättää käyttämättä. Lisäksi pääsin lähtemään jo iltayhdeksän tienoilla, mikä on huomattavan aikaisin arjen vastuiden ristipaineessa. Reissu venyi lopulta kuuden tunnin sessioksi ja seuraavana päivänä olo oli ryytynyt kuin baari-illan jälkeen. Toisaalta nollaava vaikutus pääkoppaan oli aivan vertailukelpoinen. Meinasin esittää joogaavalle vaimolleni vertauksia harrastustemme yhtäläisyyksistä, mutta ehkä parempi että pidin ne omana tietonani: kuuden tunnin kyyristelyn ja nöyristelyn jälkeen oli vähän joka ruumiinosa kertakaikkisen juntturassa. Mutta olipahan poissa muusta pahanteosta ja kyllä raitis ulkoilma ja staattista liikuntaa tarjoava kalajen kyttääminenkin lienee pikemmin terveellistä kuin epä.

Asiaan: aloitin Lauttasaaren rantojen koluamisen saaren länsirannoilta ja etenin kohti Pohjoiskaaren päässä olevaa lahtea kampeloitten toivossa. Vesi oli aika sameaa, mutta sentään kohtuullisen tyyntä. Ehkä epäreilu vertailukohta Hankoniemen kirkkaisiin vesiin oli vielä liian tuoreessa muistissa. Yksi kivisimppu näkyi matkalla, mutta koska ajattelin aluksi vain katsella paikkoja, jäi tuo saamatta. Jotain taas opittiin: jos meinaa kalastaakin eikä vaan katsella maisemia, pitää setit olla kunnossa. Mieluiten pyyntöjä saisi olla viritettynä vaikka kaksi, pieniä ja vähän isompia saaliita varten. Täytyy varmaan investoida vaikka kahteen pilkkivapaan. Ja kamat saisivat mielellään kulkea selässä koko ajan, ettei niitä tarvitse vähän väliä palata hakemaan. Mutta jos kaikki kama ei vaan millään kulje selässä, kannattaa varustaa ainakin joku pussukoista heijastinnauhalla: kiittelin hiljaa mielessäni itseäni useammankin kerran kameralaukussa olevasta heijastimesta, joka kavalsi kamojen sijainnin jo kaukaa.

Perillä lahdelma vaikutti kyllä ihan potentiaaliselta kampelapaikalta. Nyt lätysköitä ei näkynyt, mutta ehkä keväällä... Pummasin toisenkin kivisimpun ja karkuutin valtavan kivinilkan lötkön ihan matalasta - piti taas kantapään kautta oppia kahden setin käyttämisen eduista. Seuraavana siirtona harkitsin pistäytymistä Ryssänkärkeen/Vattuniemeen, mutta päätinkin sen sijaan patikoida saaren poikki. Tuloksena viimein vuodari kivisimpusta ja yksi uusi, varsin lupaavan näköinen paikka. Lisäksi näköhavainto toisesta kivinilkasta (vai olisiko voinut olla teisti) ja paljon salakoita, joitakin ahvenia ja ehkä särkiä sekä nukkuvia kolmipiikkejä, joista osa kammottavasti loisittuja. Tokkojen täydellinen puuttuminen oli suuri mysteeri. Entäpä otsikko? Kuten edellisessä postauksessa tuli todettua, hajotin Sipoonjoella kahluuhousuni, eikä niitä saanut aikaiseksi korjata ennen tätä spontaanikeikkaa. Niinpä toinen saapas hörppäsi jääkylmää merivettä kerran jos toisenkin ja vähemmän karski (tai järkevä) kaveri olisi varmaan osannut luovuttaa, mutta toiset vaan eivät osaa lopettaa. Vastoin kaikkia ennakko-odotuksia ei flunssakauden ja yöllisen lutraamisen yhdistelmä ole ainakaan vielä kostautunut.



Kivisimppu.

Sipoon Synkmetsä 6.10

Kivennuoliaisen jäljillä taas, aika tarkkaan tasan vuoden tauon jälkeen. Silloinkin kohteena oli Sipoonjoki, ja sen reissun jälkeen tuumasin ettei täällä mitään nuoliaisia ole. Vuodessa totuus ehti kuitenkin unohtua tai ainakin syy saaliittomuuteen saatiin kammettua kehnojen välineitten syyksi. Ja syksyn tullen innokas lajikalastaja klikkasi itsensä varuste.net:iin ja sanoi: tulkoon valkeus! Ja seuraavana päivänä posti uusi otsalamppu sitten tuli. Heti alkuun todettakoon että uudella Led Lenserillä ja vanhalla Petzlillä kyllä oli eroa kuin Ladalla ja Mersulla. Ei uusikaan mikään yöpyöräilijöitten tai ammattisuunnistajien valotykki ollut, mutta kuitenkin huikea parannus varustetasoon varsin kohtuullisin kustannuksin. Kuristamalla valaisimen asetukset minimiin pääsi vielä kokemaan vanhan otsalampun tuikkumaista valaistustasoa, mutta toisessa ääripäässä tuntui kuin päivä olisi laskeutunut keskelle öistä metsää. Mutta minkälaista metsää! Jokea reunustava pajujen ja leppien ryteikkö oli liaaneja vaille ehta viidakko, soveltuva ehkä ramboille ja miljoonille ötököille, mutta vähemmän karskin kalastajan mielestä rämpiminen ei ollut enää ihan hirveän hauskaa. Miinuspuolelle kirjautui hyvin oikean jalan kahluusaapas, johon maakuusen osantynkä puhkaisi pohven tienoille ammottavan reiän. Entä ne kalat? Joki oli niin tulvassa ja samea, ettei pinnan alta näkynyt yhtikäs mitään. Lopulta en kaivanut onkivehkeitä edes esiin, vaan tyydyin vaan nuohoamaan potentiaalisia ottipaikkoja vastaisuuden varalle. Kumma kyllä ehkä otollisimman näköiset mestat löytyivät virran länsirannalta, vaikka intuitio oli aina saanut hakeutumaan ensisijaisesti itärannalle - liekö itäsuomalaisia juuria syyttäminen. Munapataan päätyi tämäkin reissu, mutta tulivatpahan kamat testattua ja toimiviksi todettua. Ehkä tänne pitäisi päästä joskus loppukesällä, mielellään kuivan sellaisen jälkeen, niin homma voisi edetä.

Kaikki tiet vievät Porlaan 16.9

Viikonlopun työmatkan paluureitti koukkasi toiveestani Lohjalla, jossa päätin vielä toistamiseen yrittää viisipiikkiä elämänpinnakseni. Jossain mieleni sopukoissa ajattelin, että viisipiikit olisivat nyt lopettaneet kutunsa ja tankkaisivat talven varalle, mikä kenties lisäisi niiden motivaatiota nielaista minunkin pyyntöni. Edellinen reissu oli merkitty aikakirjoihin pitkän miinusmerkin kera, mutta nyt olin varautunut matkaan kevennetyllä vapakalustolla, viritetyllä koukulla ja rekkakuormastollisella nöyrää mieltä. Uusi kalusto toimi oikein mainiosti: vapana toimi itse asiassa kookkaan ongenkohon antenni ja koukku oli hiottu puoleen alkuperäisestä paksuudestaan läpäisevyyden maksimoimiseksi. Setin herkkyys oli aivan eri sfääreissä ja syöttiin loihditut koreografiat näyttivät ainakin omaan silmääni todella hyviltä. Kalathan sen lopullisen arvosanan tietysti antavat ja siinä kohtaa homma menikin metsään: vedenpinta oli todella alhaalla ja kalat ties missä. Liekö viime päivien ja viikkojen runsailla sateilla ollut osuutta asiaan vai kuuluiko altaitten tyhjennys ja huolto Porlan vuodenkiertoon - sitä emme saa ehkä koskaan tietää. Muutamia viisipiikkejä näkyi, mutta ne olivat joko toivottoman pieniä tai vielä pienempiä. Muutama kontakti tuli niihinkin, ja uskon vakaasti, että tällä varustuksella on mahdollista napata kyseinen kala, kunhan vähän suotuisammat olosuhteet siunaavat projektia. Tunnin verran jaksoin tätä lystiä tällä erää - vaikka lopputulos oli edelliskerran toisinto, tuntui homma kuitenkin menneen eteenpäin, eikä liki toivottmissa olosuhteissa epäonnistuminenkaan kirvellyt niin pahoin. Ehkä loppuvuodesta tulee vielä jotain kokeiltua, mutta tuskin sentään enää viisipiikkiä.

Kyllä se on vaan todettava, että onnistumiset tai niiden puuttuminen vaikuttaa motivaatioon kovasti. Aikaa edellisestä pinnasta on taas vierähtänyt kuukausitolkulla, ja ilman kesällä noussutta kuhaa olisin varmaan pakannut onget ja virvelit jo talviteloille. Nyt pieni lirkkivehkeiden setti vastustaa yhä kohtaloaan ja kelaonkivehkeetkin kurkkivat nurkan jos vaikka saisi aikaiseksi lähteä madejahtiin. Mutta kotoisten kalojen vaikeusasteen huima kohoaminen on väkisenkin kääntänyt ajatukset muille maille (vaiko vesille?), jossa biodiversiteetti on ihan toista luokkaa ja jokainen laji on uusi elämänpinna. Autottomalle ja loputtomien velvollisuuksien painamalle Pirkanmaa ja Malediivit ovat lähestulkoot yhtä hankalasti saavutettavissa, joten uhka Suomen kaloille rajoittuu yleensä ottaen pääkaupunkiseudun joukkoliikenteen kattamalle alueelle. Onhan sitä siinäkin, vielä ainakin karppi, siika ja siloneula täysin mahdollisia saaliita. Seuraavaksi täytynee kuitenkin vielä yrittää kivennuoliaista mummolareissun yhteydessä ja appiukon autolla.

Siloneulaa mä metsästän 15.9

Hankoniemelle suuntautuvan työkeikan kylkiäisenä tuli mahdollisuus kokeilla Itämeren kalaston mereisimpien edustajien narraamista. Koska matkan painopiste oli muualla kuin kalastuksessa, päätin rajallisen aikaresurssin takia kerrankin keskittyä johonkin, tässä tapauksessa etsimään rantavesistä siloneulaa. Tvärminnen eläintieteellisen aseman akvaarionäyttely tosin sai allekirjoittaneen välittömästi lipsumaan valitusta linjasta: jos särmäneula, härkäsimppu tai kampela osuisi tielle, sitäkin olisi lupa yrittää. Ilta pimeni ja pimeyttä piisasi aivan eri tavalla kuin valosaasteisella pääkaupunkiseudulla. Vanhankaupunginlahden masentavaan sameuteen tottuneelle veden kirkkaus oli huikea, vaikkei epäilemättä vielä likikään varsinaisten valtamerten tasoa. Mereistä elämääkin piisasi, tosin pääasiassa selkärangatonta sellaista. Pintavedessä keijuvien korvameduusoitten aavemaiset hahmot ja taskulampun valokeilassa vaaleanpunaisina heijastuvat leväkatkarapujen verkkosilmät olivat kuin näkyjä toisesta maailmasta - ja sitähän ne tosiaan olivatkin. Kaloja näkyi lähinnä ruovikkoisen lahden puolella, ja ne olivat uneliaita ahvenia tai vähän rauhattomampia särkiä. Joku yksinäinen kolmipiikkikin yllätettiin yöuniltaan, mutta muuten kaikki simppumaiset tai kivinilkkamaiset muodot osoittautuivat toiveikkaiden lajikalastajanaivojen kuvitelmiksi. Kaikki lupaavannäköiset siloneulamaiset pätkätkin olivat lopulta lehtiruoteja, jouhilevää tai muuta roskaa, jota tämä kala niin onnistuneesti jäljittelee. Olemattomasti saaliista huolimatta ei ollenkaan huono reissu, hienoja muistoja.

Näkymä ulkoilmatoimistosta. Huonomminkin voisi olla.



Aseman seinältä bongattu.

EDIT. Myöhemmin kuulin, että samoihin aikoihin jossain päin Hankoniemellä oli ollut varsinaiset putkisuukalojen ja kampelanpoikasten kokoontumisajot. Taas oli mies väärässä paikassa väärään aikaan :)

Käsinkalastelua 11.9

Reilu kuukauden tauko kalastushommista ja nyt alkaa jälleen poltella päästä kokeilemaan onneaan. Välillä on elämässä pitänyt nostaa muita juttuja harrastustoiminnan edelle ja talvikauden ajan tämä marssijärjestys säilynee. Mutta jossain odottaa taas kevät ja sen myötä uusi kausi. Vanha ei toki ole vielä ihan kokonaan ohi, ja lähitulevaisuudessa siintää työreissu, jonka yhteydessä voisi koettaa kartuttaa kauden eliksiä muutamalla hienolla pinnalla. Tähän orientoiduttiin lähilutakolla lasten kanssa ulkoillessa. Lammikon piikkikalat olivat huomiotaherättävän vaisuja: ensin olin ylpeä saatuani tulitikun mittaisen kolmipiikin kiinni pelkällä paljaalla kädellä, kunnes totesin, että viisivuotiaan tyttönikin väijymiskyvyt riittäisivät tänään. En tiedä vieläkään, mikä kaloja vaivasi. Hapen vähyys tuntui uskottavalta, kun piikit roikkuivat pinnan tuntumassa vinottain ja rättiväsyneen oloisina, tai sitten jokin lähistöltä valunut kemikaali. Alajuoksulla päin kalat olivat ihan normaalin oloisia, eikä kolmipiikkejä ollut mitään jakoja koppaista mukaan pelkällä kouralla. Outo juttu. Saalis kolme kolmipiikkiä, lisääkin olisi varmaan tullut, mutta ei nyt huvittanut uittaa kättää vedessä, joka sai kalat noin huonovointisiksi.

Loppukiri osa 2 31.7

Ei se saalis vaan se fiilis. Joku viisas on todennut noin kalastuksesta ja tämä pätee aivan erityisen hienosti lajikalastukseen. Tätä lajia harrastavat höyrypääthän laittavat kaikki kalamaailman hylkiöt ja  mornaskontit (ainakin periaatteessa) samalle viivalle niitten himotuimpien jalokalojen kanssa. Ikävä kyllä usein se fiilis riippuu aika paljon siitä saaliista... (Poikkeuksia toki on).

Kaksi päivää ja tuntikausia intensiivistä kalastusta ilman ruokaa, lepoa tai vessataukoja (no ei nyt oikeasti) ja mikä on lopputulos - eipä juuri mitään, ainakaan saalista. Tänään tie vei Lohjalle ja yrittämään Porlan mystisiä viisipiikkejä. Lammikot ja kalat löytyivät suhteellisen helposti (oikeaa lajia näkyi olevan useammassakin lammikossa) ja kun ensimmäisestä puskasta pöllähti valtavan iso ja tumma, kaiketi kutuasuinen koirasviisipiikki, alkoi homma vaikuttaa suorastaan helpolta. Kolmisen tuntia myöhemmin saatoin vain todeta, että ei ollutkaan helppoa. Viisipiikit olivat joko äärimmäisen varovaisia ja haluttomia tai onnettoman pieniä tai molempia. Muutama ahneempi räpisteli hetken kiinni, mutta yksikään ei tullut käteen asti. Kaikkea kyllä kokeiltiin: rähmällään, kyykystä ja korkeasta polviasennosta onkimista, pientä ja vielä pienempää madonpalaa leikattuna kuutioksi, suikaleeksi tai munkkirinkilän malliseksi, vastanykäystä mahdollisimman ripeästi tai vasta pienen mutustelun jälkeen. Vain allikkosalakat tuppautuivat kyytiin, vaikka koetin niitä parhaani mukaan vältellä. Pienimmät ylöstulleet olivat reilusti pienempiä kuin isoimmat viisipiikit. Jossain vaiheessa piti vain heittää pyyhe kehään. Bussin lähtöä odotellessa kävin jokamiehenoikeudella liottamassa puolisen tuntia onkea Lohjanjärvessä, jos vaikka sulkava nappaisi. Tulos oli aiemman suuntainen: särki ja iso salakka.
Tämä taisi olla varsinaisen kalastuskauden viimeinen keikka. Nyt kalavehkeet siirtyvät työpöydältä komeroon ja muut jutut alkavat kilpailla niukasta vapaa-ajasta entistä kiivaammin. Toki kesä jatkuu ja syksyhän on usein kalastuksellisesti vähintään yhtä antoisaa aikaa - varmaan vielä silloin tällöin tulee jotain yritettyä. Toutainta, puronieriää, siloneulaa...

Paluumatkalla olo oli lievästi pettynyt, mutta sitten pää alkoi jo raksuttaa jo uusia juonia. Jos koon #30 koukku on liian iso, täytynee hienosäätää sitä. Ennen muuta se vaikuttaa ihan turhan paksulankaiselta: alunperin ilmeisesti perhokalastukseen tarkoitetut koukut kestävät varmasti satoja kertoja kookkaampien siikojen ja harjusten venkoilua, mutta pikkukaloilla vain läpäisevyys taitaa olla ainut oikeasti tärkeä ominaisuus. Voisikohan niitä vähän viilailla ohkaisemmiksi? Tai minkähänlaisia minikoukkuja saisikaan askarreltua vaikka akupunktioneuloista? Kenties syöttejäkin voisi kehitellä, kokeilla vaikka survareita. Ehkä Lohjallekin vielä palataan. Kuten sanotaan - uutta matoa vaan koukkuun.

Loppukiri osa 1 30.7

Meni maastontieduteluksi. Oli mahdollisuus suhailla autolla kalojen perässä, ja hinku saada elis tai parhaassa tapauksessa parikin oli kova.

Ensimmäiseksi suuntasin nahkiaisten jäljille. Aikuiset yksilöt ovat ymmärtääkseni tähän aikaan vuodesta vainaita, mutta puron pohjamudissa on montakin sukupolvea ammokeettoja eli likomatoja, lajin nuoruusvaiheita tai toukkia. Nämä kaivautuvat pehmeään pohjaan ja suodattavat piileviä ja muuta mukavaa ravinnokseen. Tarkoitus oli bongata yksi tällainen otus lapiolla ja haavilla esiin suojastaan. Summamutikassa pohjaa tonkimalla olisin varmaan saanut lapioida pohjamutaa vaikka loppuvuoden saamatta muuta kuin rakot käsiini, joten koetin ensin saada näköhavainnon saaliista. Huonoa asiaan perehtymistä osoittanee, etten oikeastaan tiennyt, miltä kaivautunut toukka oikein näyttää. Arvelin, että sen pääpuoli saattaisi pistää esiin pohjasta tai ainakin kolon suulla olisi jonkinlainen painauma. Muutama lupaavannäköinen kolo rantapenkasta löytyikin, mutta en ainakaan onnistunut kaivamaan näistä toukkia esiin. Useammin kuin kerran väijyin pumppu jyhmien virrassa heiluvia oksanpätkiä. Paikka sinänsä oli oikein lupaavan näköinen ja kalojakin tuli havaittua, luultavasti parvi töröjä ui särkän yli, mutta saivat nyt uida rauhassa. Tänne täytynee palata koettamaan onneaan uudemman kerran nahkiaisten kutuaikaan, jolloin aikuisia yksilöitä pitäisi olla helpompi havaita.

Toinen paikka oli metsäoja puronieriän levinneisyysalueella. Ainakin tähän aikaan vuodesta se oli niin vähävetinen, etteivät edes normaalikokoiset hammastahnaputkilon kokoluokkaa edustavat nieriät sopisi sinne lymyilemään. Kokeilin enemmän velvollisuudentunnosta kuin saaliinsaamisen mahdollisuuteen uskoen hetken aikaa onkia aukeasta paikasta, joka muutamaa yöpöydän kokoista laikkua lukuunottamatta oli vesikasvillisuuden vallassa. Tänne ei taatusti tule mitään aihetta palata, mutta ehkäpä puronieriää voisi vielä koettaa myöhemmin, jos tulee vielä asiaa Pirkanmaa-Häme -suuntaan.

Vaikka aika intensiivistä kalastusta on jo kolmisen kuukautta takana, en tullut koko päivänä syöneeksi kunnolla - ei vaan malttanut käyttää hyvää kalastusaikaa semmoiseen. Ja huomenna lisää.