Kaverille kanssa 12.5

Erään metsästystä harrastavan kaverini kanssa tulee harjoitettua vaihdantataloutta lahjoittamalla meren tai metsän antimia toisen ruokapöytään silloin kun saalista tulee omaan käyttöön ylenmäärin. Oma tai edes perheen silakkakiintiö ei ollut vielä täynnä, mutta kun kerran oli muutenkin aihetta visiittiin, kävin matkalla Inkooseen poimimassa Lauttasaaren kohdalta viemisiksi kolmatta kiloa silakkaa. Tällä kertaa en joutanut jalostaa saalista fileiksi asti, mutta toisaalta paljon tuoreempina ne eivät olisi voineet perille tulla.

Yksi ensimmäisistä varsinaisista kalabongausreissuistani tein mm. silakan perässä Helsinkiin. Paikka ja tekniikka olivat periaatteessa hallussa, mutta niin vain epäilys vehkeitten pätevyydestä alkoi kalvaa, että Ruoholahden Citymarketista täytyi vielä viime hetkellä hakea uusi, epäilemättä paikallisiin olosuhteisiin ylivoimainen litka. Silakkapinna nousikin kyllä sitten muutamassa minuutissa. Koska itselläni ei ollut mitään järkevää mahdollisuutta laittaa saalista ruoaksi, saati viedä sitä kotiin toiselle puolen Suomea, lahjoitin saaliini vierustoverilleni, vaikka tämä touhujani hieman ihmettelikin. Itse sitten myöhemmin Helsinkiin muuttaneena sisävesien kasvattina olen ihmetellyt moneen kertaan paitsi silakanpyynnin helppotta ja varmuutta, myös sitä, ettei touhu ole vielä nykyistäkin paljon suositumpaa. Liekö syynä väistämätön perkausurakka, liian tuoreessa muistissa oleva dioksiinikohu vai vielä vanhemmat puheet silakasta reikätaskuiselle kansanosalle sopivana ruokana? Vai liekö ilmainen lähiruoka vain niin hipsteriä, etteivät maineestaan tarkat kalamiehet halua missään nimessä sekaantua moiseen ;) Ehkä selitys saattaa sittenkin olla silakanlitkauksen nopeatempoisuus: tunnissa-parissa saa yleensä jo sellaisen määrän kalaa, että joutaa lähteä kotiin perkuupuuhiin ja näinollen kalamiesten vaihtuvuus paikan päällä on vilkasta.

Tulihan sitä nytkin, vaikkei ihan huippusesongin tahdissa vielä oltukaan. Epäilemättä paras hätsi olisi edessä viikon parin sisään, kunnes homma hiipuu kesäkuun alkuun.

Merten hopeaa 8.5

Liki kuukauden viiveellä tulee teksti, mutta menköön.

Useimmiten (laji)kalastajan saalispussiin kertyy ainakin hienoja elämyksiä: huikean kauniita hetkiä luonnon helmassa, keskittyneen jännityksen tuokioita maailman kutistuessa otsalampun valokeilan kokoiseksi, naurunremakkaa samanhenkisten lajitoverien kanssa milloin minkäkin löysäruuvisen hankkeen onnistuttua tai vaihtoehtoisesti mentyä päin mäntyä niin että kaarna vain ropisee. Mutta joskus on silti mukavaa myös savustaa, halstrata tai graavata ne elämykset. Tähän tarpeeseen silakkasesonki on oivaa lääkettä.

Silakkakausi on vähän niinkuin joulu. Molemmat ovat - ainakin mielikuvatasolla - yltäkylläisyyden juhlaa, usein ylilyönteihin asti. Ainakin muutamat kalamiehet myös odottavat silakan rantautumista kuin oskarinkokoiset joulupukkia. Myös kulinaristisia yhtäläisyyksiä voi edellämainituista löytyy: sekä joulu-, että silakkaruuat ovat jonkin aikaa maailman parasta herkkua, mutta niistä tuleekin sitten yleensä nautittua niin perusteellisesti, että kiintiö tulee vuodeksi täyteen.

Helatorstain pidennetty viikonvaihde kutsui perhettä mummolaan paitsi kalapatojen, myös savustuspöntön ääreen. Itse tuoreista kaloista valmistettu savuherkku kuulosti konseptina niin herkulliselta, että kannatti taas kerran vääntäytyä aamuvarhaisella veden ääreen, tällä kertaa tosin vain Lauttasaaren sillalle asti.

Vakiopaikalla sillan mantereen puoleisessa päässä vesi oli tosi matalalla, tai sitten muistikuva viime keväällä vallinneesta vedenkorkeudesta oli pahan kerran rapistunut. Kun vallitseva sääkin oli miellyttävän tyyni, aloin epäillä kaikkien täyjärkisten silakoitten uivan vähän syvemmissä vesissä sillan toisessa päässä. Silakanpyyntiä pidetään lähes idioottivarmana tuohuna, ei varmaan vähiten siksi, että kalat nappaavat kuin heikkopäiset paljaaseen, syötittömään koukkuun. Kuitenkin näin alkukauden heikolla kalantulolla huomasi hyvin, että kyllä silakanlitkaaminenkin voi olla tekniikkalaji. Omassa tyylissäni on kolme kulmakiveä:

1) Kalat pitää etsiä. Voisin väittää, että missä tahansa kalastuksen lajissa, mikäli tiedetään edes suurinpiirtein mitä ollaan tekemässä, luokkaa 3/4 onnistumisesta riippuu siitä, että houkutus saadaan tarjoiltua kalan kuonon eteen (Aika itsestäänselvää, oikeastaan - eihän kala nappaa, jos ei koskaan edes havaitse syöttiä tai viehettä). Rannattomien ulappavesien kaloina silakat eivät useimpien muitten kalojen tapaan suinkaan aina jurota pohjan tuntumassa, vaan käyttävät vapaammin koko vesipatjan korkeutta. Usein etsin parvien kulloistakin uintisyvyyttä laskemalla ensin painon pohjaan, nostamalla vavan vaakasuorasta noin 45 asteen kulmaan ja laskemalla nykytellen takaisin vaakatasoon. Jos mitään ei tapahdu, otan suurinpiirtein vavannoston verran siimaa sisään ja aloitan alusta. Tällä tavoin kammataan koko vesikerros, kunnes litkan kärki pullahtaa pintaan.
2) Maaginen liike. Se edellisestä kohdasta yli jäänyt noin 1/4 onkin (tuuri ja sattuman osuus poislukien) sitten sitä, miten syötti tai viehe tarjoillaan kalalle. Käsialaa. Silakat ovat planktoninsyöjiä ja parhaiten koukku jäljitellee niitten luonnollista saalista, kun se leijuu omalla painollaan alaspäin. Sitä minä tuossa yllä kuvatulla nypyttelyllä haen.
3) Maltti on valttia. Kun ensimmäinen silakka nappaa litkaan, ei sitä pidä kelata suoraan ylös. Olisi jännä tietää, loihtiiko räpisteltevä silakka litkan koukkuihin täysin vastustamattoman liikkeen, uiko se parvensa luo kiskoen litkan samalla mukanaan vai herättääkö kiinnijäänyt venkoilullaan lajitovereittensa huomion. Vai onko kyse lopulta vain siitä, että kun yksi laumasielu osuu kohdalle, ympärillä on aina muitakin nälkäisiä suita. Joka tapauksessa saaliin saa helposti vähintään viisikertaistettua viivyttelemällä ylöskelaamista.

Tulipa kerrankin jotain asiaakin blogin sisältöön. Tuolla tekniikalla olen ainakin itse pysynyt vähintään riittävän hyvin kalassa. Ja hyviltähän ne savusilakat maistuivat. Kokonaiset kalat tarjosivat silmänruokaakin, mutta niitten syöminen alkoi muistuttaa ainakin säädön määrän suhteen rapukekkereitä, joten seuraava satsi savustettiin päättöminä ja puhkottuina, ja olivat aivan yhtä hyviä näinkin.

Jottei blogin varsinainen aihe, lajikalastus, ihan kokonaan unohtuisi, niin kilohailiahan tälläkin kertaa koetettiin saada, varsinkin kun jonkin hevosmiesten tietotoimiston tiedonannon mukaan niiden suhteellisen osuuden pitäisi olla silakkaparvissa isoimmillaan alkukaudesta. Ainakin omassa saaliissani suhteellinen osuus oli kyllä ihan sama kuin viime keväänäkin, eli pyöreä nolla.

Siikakauden loppukiri 3.5.2013

Hinku siikaongelle oli niin kova, että huomasin pyöriväni täysin valveilla sängyssä jo ennen herätyskellon soimista. Siikakuume tuntuu olevan tarttuvaa sorttia, sillä Sakari oli saanut mukaansa lankomiehensä Petrin ja tämän viisivuotiaan Urho-pojan.

Tällä kertaa päätimme kokeilla kumisaappaittakin saavutettavaa Takaniemeä, jonka maine

siikapaikkana oli kovaa luokkaa. Yksin emme täälläkään joutuneet olemaan, mutta tähän mennessä lienee jo tullut selväksi, että meikäläisen käsitykset tungoksesta kalapaikoista ovat muodostuneet Lauttasaaren sillalla tai Vanhankaupunginsuvannon Pornaistenmuurilla pahimpiin ruuhka-aikoihin. Valtasimme reviirin niemen kärkeen ja kamojen levittely oli tuskin saatu valmiiksi kun yksi vavoista alkoi nykiä. Kohta Sakari huutelikin tunnistusapua, saalis nimittäin osoittautui siian sijaan kivinilkaksi. Yksi kivinilkka menisi vielä tuurin piikkiin, mutta Sakari kunnostautui onkimalla aamun aikana toisenkin luikeron. Kohdekalan suhteen oli niukkuutta jaossa, vieressä onkineet paikalliset kertoilivat kuinka viikko sitten olisi samassa ajassa saanut siikoja täyden tusinan, mutta nyt oli hiljaisempaa. Aamuun mahtui yksi kunnon syöntipiikki, jonka seurauksena meillä oli Sakarin kanssa molemmilla kalat kiinni, ja molemmat onnistuimme ne myös kämmäämään. Rannan profiili oli sen verran loiva ja pohja rikkonainen, että kalojen ylösotto olisi vaatinut lopussa rivakkaa kelaamista ja muutenkin määrätietoisia otteita. Nyt kalat saivat sotkettua siimat kivikkoon tai leviin ja vapauduttua. Vaikka Takaniemessä tuntuikin kalaa olevan, oli paikka selvästi ikävämpi kalastaa kuin silokallioinen verrokkimesta. Aamun ainut ylöstullut siika sätki rantaan ilman mitään ennakkovaroitusta matojentarkistuskierroksella. Tsempin puutetta ihmetellessäni totesin myös madon killuvan koskemattomana koukussaan ja tapsin kasvaneen selittämättömästi parimetriseksi. Olin onnistunut saamaan jonkun toisen karkuuttaman siian, sen sotkeuduttua irtonaisena liehuneesta tapsista omaan siimaani. Päivän teemaan sopivasti tämäkin meinasi karata rannassa ja olisi ehkä toistamiseen päässyt jatkoajalle ilman urhoollisen haavimiehen väliintuloa. Tämän episodin jälkeen tosin aikuisten haaviminen kiellettiin havaksen kalaisan hajun takia. Onneksi keväinen siikaretki merenrantoineen, lintuineen ja eväineen tarjoaa lähes loputtomasti virikkeitä ja tekemistä.

Reissun päätavoite tuli heikohkosta kalantulosta huolimatta saavutettua: kaikilla oli niin mukavaa, että seuraavana päivänä oli Urhon velipoikakin kuulemma vaatinut päästä siikaongelle. Sillä kertaa sama paikka luovutti nuorilleherroille kuusi kalaa - hienoa että pääsivät kokeilemaan kunnon syöntiäkin. Särkiä tai muita siikakauden loppumisen airueita ei vielä näkynyt tai kuulunut (elleivät kivinilkat sitten ole sellaisia), mutta luulen, että pohjaonki vaihtuu seuraavaksi silakkalitkaan

.

Omstart! Kalaisasti, kiitos! 27.4

Avovesikausi oli avattu, mutta saalispuoli oli edelleen avaamatta. Asialla täytyi tehdä jotain. Perjantaisen orientoitumisreissun pohjalta laadittujen suunnitelmien mukaisesti lauantaiaamun ensimmäinen bussi kuskasi taas kalastajaa kohti Lauttasaaren lohikalapitoisia vesiä. Ruoholahdessa kulkupeli vaihtui julkisista fillariin, ja samalla seurueeseen liittyi Sakari, joka seikkailullisena luonteena halusi myös kokea siianonginnan ihmeet ja kauheudet. Puolisotilaallisella täsmällisyydellä saavuimme Ryssänkärjen rantaan 6:30 ja olin pudottaa silmäni jorpakkoon: ristin sieluakaan ei näkynyt missään. Saappaat lotisten suuntasimme Sisä-Hatun parhaiksi arvioimillemme paikoille. Valtasimme vavoillemme hyvin maltillisen pätkän rantaa, että muillekin halukkaille riittäisi tilaa. Oletukseni oli, että lounasaikaan mennessä ukkoa olisi rannalla vähintään kahdessa kerroksessa. Puoliksi odotin tapaavani rannoilla nettituttuja ja muita skenejulkkiksia, mutta kiikarinkantaman säteellä rannat näyttivät kaikkialla aika rauhallisilta. Liekkö pilvinen ja viileähkö sää saanut siianonkijoitten massat jäämään koteihinsa, vai oliko paikkamme mennyt muodista? Olisimme voineet vallata vaikka tuplamäärän rantaviivaa käyttöömme, ja silti molemmille meidän lisäksemme Hatulle kahlanneille siianonkijoille olisi piisannut paikkoja valinnanvaikeudeksi asti.

1. Näytös: Väärinkalastettu meritaimen
Siianonginnan ensimmäinen vaihe oli kamojen purkaminen rinkoista(!) ja huolellinen levittely rantakallioille. Kamaa oli vähintään sohvakaluston verran mieheen, mutta eipähän tarvinnut kärsiä vilua ja nälkää. Siikoja ei hetkeen kuulunut, joten aloimme tarkistaa syöttiien kuntoa ja säätää onkia mukamas parempiin asemiin. Ulkoilemaan oli päässyt myös karppitouhuihin alunperin hankkimani lipputangon mallinen, viisimetrinen kelaonkivapa asiaankuuluvan järeällä baitrunnerkelalla varustettuna. Jätin koko komeuden hetkeksi makaamaan rantakalliolle ja aloin touhuta jotain varmasti mahdottoman tähdellistä, kun jokin nykäisi äkkiä koko paketin kohti ulappaa. Tarrasin tempovaan vapaan kiinni ja kalahan siellä kiskoi vastaan. Todellinen jymy-yllätys koettiin siinä vaiheessa, kun vastapeluri saatiin houkuteltua rantaan ja todettiin meritaimeneksi. Huikea juttu. Eipä tarvinnut teeskennellä kameralle hämmästynyttä hymyä. Eniten tilanteessa huvitti, etten miettimälläkään olisi keksinyt vääräoppisempaa tapaa pyydystää meritaimenta: karppivavalla, siikatapsilla, vavan lojuessa joutilaana rannalla ja madon liotessa vahingossa kumisaappain kahlattavassa rantamatalassa. Odottelenkin tapauksen johdosta yhteydenottoa Suomen väärinkalastajainseuralta, joka noteerannee tällaisen kerettiläisyyden mitä suurimmalla mielenkiinnolla. Meritaimen muuten pääsi parin poseerauksen jälkeen jatkamaan keskeytyneitä aamutoimiaan ja ties vaikka syksyllä sukuaan jossain joessa.

2. Näytös: Se on siika!
Meritaimenen jälkeen oli oikeastaan ihan sama mitä loppureissun aikana tapahtui. Onneksi ei ollut mitään tarvettakaan teeskennellä tempun olevan silkkaa rutiinia vaan sai myhäillä hölmönnäköisenä sydämensä kyllyydenstä. Tähtien asemat, ottikalenteri tai muu horoskooppi oli kuitenkin suosiollinen ja vajaan tunnin päästä yksi vapa sähkötti siian hyväksyneen matotarjouksen. Tämä ihka ensimmäinen yksilö pamautti kerralla lajin pohjiksi 620 grammaa. Myös Sakari pääsi nostelemaan siikoja, ja vaikka kalojen koko tuon ensimmäisen malliyksilön jälkeen kutistuikin normaalikokoisiksi onkikaloiksi, oli oikein mukavaa, ettei saamistaan siioista tarvinnut puhua yksikössä. Opimme samalla rutkasti uutta siianonginnasta, kuten 1) kaikki mahdolliset/järkevät heittosuunnat ja etäisyydet huomioonottaen samallakin rannanpätkällä on yllättävän paljon eri paikkoja ja 2) jos kaloja ei kuulu, niitä voi odottelun sijaan myös aktiivisesti hakea virittelemällä vapoja kokeeksi vähän eri paikkoihin. Reissun päätteeksi totesimme, että pakkohan tätä on yritettävä saada sopimaan kalenteriin tälle keväälle toisenkin kerran.

Jälkinäytös kotona
Päivän kääntyessä jo iltaan ja kalastuksen vaihduttua perheen kanssa ulkoiluun kuului leikkipuiston lähiojasta kalaisaa lätinää. Vuosien tauon jälkeen pääsi taas todistamaan haukien kutua, vieläpä kirkkaassa, puolimetrisessä vedessä. Arviolta kolmikiloinen haukimamma ui kiloisen sulhasensa kanssa täydellisen synkronoitua pariuintia kunnes katosivat syvempiin vesiin. Keväinen vesiluonto tarjosi todellakin parastaan. Nyt on varmaan paras lopettaa, tai muuten juttu alkaa kuulostaa silkalta kalavaleelta.

Avovesikauden premiääri 26.4

Talvi oli harvinaisen pitkä ja kevät jossain kaukana poissa. Jossain huhtikuun alkupuolella alkoi vahvasti tuntua, että valo tunnelin päästä on säästösyistä kokonaan sammutettu. Sitten yhtäkkiä vesisateet sulattivat penkat ja lämpöaalto toi kevätkukat ja muuttolinnut nurkille liki yhdessä yössä. Kevään kiri oli niin nopea, että vielä kohmeiselta kalamieheltä kesti toinenkin hetki tajuta, että siikaahan tässä pitäisi lähteä yrittämään.

Siianonginta on ainakin konseptitasolla kuulostanut leppoisalta istuskelulta, joka antaa harvinaisen hyvät mahdollisuudet lintujen tarkkailuun, valokuvaamiseen, evästelyyn, yleiseen luonnon helmassa remuamiseen ja muuhun kalastuksen oheistoimintaan. Ajattelin, että tämä saattaisi vedota jopa kalastuksesta sinänsä piittaamattomiin tuttuihini, mutta joko aikataulut menivät kerrassaan ristiin tai sitten nämä osoittautuivat liian vastustuskykyisiksi ehdotuksilleni herätä ennen kukonlaulua jäädyttämään itseään hyisen meren ääreen. Lopulta kuitenkin yksihenkiseksi supistunut retkikunta suuntasi ennen työpäivän alkua kohti Lauttasaaren siika-apajia. Puheet lajin alati kasvavasta suosiosta olivat valmistaneet henkisesti siihen, että yksin ei rannalla tarvitse olla, mutta enpä olisi ehkä silti laittanut lanttejani likoon sen puolesta, että arkiaamuna jo ennen kuutta Sisä-Hatun siikamontun ranta olisi miehitetty. Vanhemmat herrasmiehet saivatkin muutaman meikäläisen mittapuulla järkyttävän kokoisen siiankörilään, mikä valoi uskoa omaankin tekemiseen. Ryssänkärjen rannassa joku perhomies koukutti ilmeisesti meritaimenen. Omaan säkkiin kertyi tällä kertaa vain kokemusta, tosin siinä vaiheessa kun työt kutsuivat, aloin olla jo ihan tarpeeksi jäässä luovuttamaan toistaiseksi.

Kalastus- ja työpäivän yhdistämisen huono puoli ilmeni viimeistään kotimatkalla, kun hampaisiin asti kalavehkeisiin aseistautuneena piti poiketa kauppaan. Vavat sojottivat repusta kuin antennit, välillä alkoi tuntua, ettei olisi voinut herättää enemmän huomiota vaikka olisi virittänyt niiden väliin "katsokaa minua" -kyltin. Ei auttanut kuin nöyrtyä tässä varustuksessa kaupan kalatiskille ostamaan soppatarpeita. Pyrkikää välttämään vastaavaa, arvon lukijat. Tai älkää ainakaan tulko tänne kommentoimaan, kun toivutte puujalkavitsiyliannostuksesta, teitä on varoitettu.

Yhden avannon sankarit 1.4

Aprillipäivänä tunnetusti kaikenlainen huijaaminen, jäynääminen ja muu nenästävetäminen on oikein luvan kanssa sallittua. Mikäpä siis sopivampaa kuin lähteä narraamaan kaloja ja samalla polkaista uusi kalastuskausi käyntiin ennätysaikaisin. Talvikalastus ei ole tätä ennen kuulunut sitten poikavuosien ajanvietteiden joukkoon, joten siiman päähän valikoitui tehtävään edes jotenkuten soveltuvina turskapilkkien sukuhaaran pienimpiä edustajia - toisaalta juksaaminen sopi valittuun linjaan kuin nenä päähän.

Pilkkireissua oli koetettu viritellä talven mittaan jo pariin otteeseen ilman mainittavaa menestystä. Nyt kuitenkin viimeiset puuttuvat elementit - kaira ja auto - saatiin mummolasta neiti 6 veen synttäreitä juhlimaan saapuneiden isovanhempien mukana. Reissun jonkinlainen punainen lanka oli saada pilkkimisestä isille ja neiti 6 veelle uusi, toivottavasti myönteinen elämys. Kaikenlaisista ehdotetuista kokoonpanoista mukaan valikoitui lopulta perheen meikäläisen lisäksi perheen naisväki kokonaisuudessaan, mikä on jo moneen kertaan testattu ja lähes aina täysin toimimattomaksi todettu yhdistelmä. Yksi mies ei kerta kaikkiaan riitä pitämään perheen kahta naista tyytyväisenä. Kohdetta tiedusteltaessa mutisin kolmen viikon parraskasvatusprojektin seasta jotain "Airiston" suuntaista.

Naisväen mielikuvissa Airisto sijoitettiin ilmeisesti jonnekinpäin läntistä Uuttamaata, jonnekin suunnilleen Porkkalan tienoille. Niinpä samaa tahtia autoa ja Turkua erottavien kilometrien kanssa hupeni myös kärsivällisyys ja huumorintaju, pissahädän käyttäytyessä täsmälleen päinvastoin. Koska matkaan päästiin 45 minuuttia aikataulusta myöhässä ja perillä tuloksettomaan vessanetsintään sekä yleiseen verbaaliseen jalanpoljentaan hupeni hyvä tovi, jäi aikaa jäällä vastaavasti niukemmin.

Mutta reissun todellinen nautinto oli vasta alkamassa. Edelliskohtaamiseni kairan kanssa oli jostain kaukaa lapsuudesta, jolloin olimme yhdessä pikkusiskon kanssa varmaan koko iltapäivän puurtamisen tuloksena saaneet yhden ainoan reiän mökkirannan jäähän. Mutta olihan niitten aikojen jälkeen tullut kaurapuuroa syötyä ja hauista kasvatettua, keväinen merijää ei varmasti olisi sama asia kuin Kallaveden lopputalven reilusti puolimetrinen jääkansi ja kairakin olisi varmaan jossain vaiheessa teroitettu. Itsepetosta oli vielä helppo jatkaa viilaamalla kairaa edellisiltana entistä parempaan iskuun. Totuus kuitenkin paljastui noin kahdessa sekunnissa: se oli tylsä kuin saapas. Jo ammoin alkanut urakehitys kalastusvälineestä urheiluvälineeksi oli saanut autotallin pimeydessä vietettyjen vuosien aikana ruman käänteen ja kaira oli muuttunut silkaksi kidutusvälineeksi. Ainut mieleeni juolahtanut kalastuksellinen käyttötarkoitus oli verkonpaino, mutta epäilen tokkopa se toimisi siinäkään. (Meri)härkäpäisesti päätin kuitenkin tehdä jäähän reiän vaikka silkkaa itsepäisyyttäni. Suurimman osan työstä teki loppujen lopuksi kalastuspuukkoni, jossa sentään oli se kairasta täysin uupuva ominaisuus - terä. Mielipuolisesti hakkaamalla sillä sai nakerrettua jäästä irti ärsyttävän pieniä, sellaisia maksimissaan snapsilasiin sopivia jääpalasia irti. Janne Marttiini olisi varmaan ylpeä jos saisi tietää miten monikäyttöisiä firmansa tuotteet ovatkaan. Lopulta avannon pohjalta alkoi pulputa merivettä, ja fiilis oli kuin olisi löytänyt vähintäänkin öljylähteen. Onnistuisen ilo vaihtui aika nopeasti toteamukseen, että vesi puppusi suunnilleen sormen mentävästä aukosta, ja avannon laajennus pilkkimiskelpoiseksi täytyisi tehdä +1 -asteisessa vedessä. Lopulta, noin tunnin riehumisen jälkeen, jäässä oli reikä. Yksi ainoa. Naisväki oli onneksi viihtynyt hyvin rantakallioista ja kevätauringosta nautiskellen. Evästauon jälkeen pääsimme kokeilemaan kalojen ruokahalua, tosin kädet tärisivät vieläkin rasituksesta niin paljon, ettei toukan pujottamisesta koukkuun meinannut tulla mitään. Lopulta neiti 6 vee pääsi koettamaan keittiönpöydän reunalla moneen kertaan kuivaharjoiteltua pilkkimistä ihan oikean avannon äärellä, ja jaksoi tsempata toisenkin minuutin ennen kuin rantakallioitten houkutus vei voiton. Rehellisesti sanottuna en itse onnistunut yhtään sen paremmin, vaikka hieman pitempään jaksoinkin pilkkiä nykytellä. Ehdin jo ääneenkin suunnitella toisenkin avannon kairaamista, mutta siinä vaiheessa perheen järjen ääni onneksi muistutti, että kotimatkallekin pitäisi jossain vaiheessa suoriutua.

Siis munat pataan kaikkien taiteen sääntöjen mukaan. Tällaisen reissun kuka tahansa järkevä ihminen merkitsisi kalastuspäiväkirjaansa luultavasti korkeintaan pitkällä miinusmerkillä, mutta onneksi minä en  olekaan ihan järkevä. Kaikki olivat nimitttäin viimeistään paluumatkan munkkikahvipaussin aikana yhtä mieltä siitä, että reissu oli alun vastoinkäymisistä huolimatta oikein onnistunut. Jos reissun antia koettaisi summata, kertyisi:

Plussapuolella:
+Taas yksi hieno mesta (Airisto), jonne en ilman lajikalastukseen liittyvää aivovammaa olisi varmaan ikinä tullut lähteneeksi.
+Taas yksi uusi kalastusmenetelmä (pilkkiminen), jota en luultavasti olisi tullut kokeilleeksi. Uusista asioista innostuminen on hieno juttu ja pilkkikärpänen pääsi siinä määrin puraisemaan, että kyllä kevään halvennusmyynneistä täytynee väijyä uutta kairaa.
+Neiti 6 vee sai mieleisensä retkipäivän, jolla on uskoakseni kaikki ainekset säilyä aivojen muistilokerossa vaikka aikuiseksi saakka.
+Yhdessä voitetut vastoinkäymiset lujittavat parisuhdetta ;)
+Ensi kerralla tänne tullaan koko viikonlopuksi.
+Hieno tarina, joka hymyilyttää jo nyt, ja luultavasti vain paranee vuosien mittaan. Ja tämä liittyy sujuvasti samaan jatkumaan muitten lajikalastajien kirjoistusten kanssa, joita ennen omaa reissua tuli lueskeltua.

Miinuspuolella:
-Härkäsimppu jäi saamatta, mutta onpahan vielä yksi uusi elämänpinna jäljellä kotoisilla vesillä. Kulinaristinen härkisliemi kalakeittoon jäi sekin nyt kokematta, mutta raistisilmamyrkytyksen jälkeen olisin voinut syödä vaikka pakasteseitipakettien pahvikuoret.

Pilkkikausi taitaa jäädä tällä erää tähän, mutta jatkoa seurannee joskus ensi talvena. Seuraavaksi suunnataan sitten varmaan siikarannoille avaamaan avovesikautta.
EPILOGI
Myöhemmin samana päivänä kävimme sisällöltään suunnilleen seuraavanlaisen keskustelun neitin 6 veen kanssa.
Neiti 6 vee (kaikella kuusivuotiaan vilpittömyydellä): "Taisit isi saada tänään retkellä opetuksen"
JG: "Minkä opetuksen?"
Neiti 6 vee: " No sen, että vaikka olisi kuinka kaunis* kala, niin kyllä silti tärkeintä on vessa"

Alaviite *: Kalojen, ja etenkin härkäsimppujen, kauneusarvoista oli ennen reissua käyty hyvin kiinnostavaa ja avartavaa ajatustenvaihtoa.

Parempi myöhään kuin ei silloinkaan: kuvia

Alunperin ihan vain reissumuistojen tallennuspaikaksi kaavailemani blogia näköjään selailee allekirjoittaneen lisäksi muitakin, joten on korkea aika huomioida muutkin tätä lueskevat. Ilman kuvia blogi on kieltämättä ankea kuin betonilähiöä, eli lisätään niitä näin jälkeenpäin. Ikävä kyllä kameraa on tullut laiskanlaisesti otettua mukaan kalalle ja vielä laiskemmin sitä on tullut käytettyä. Niinpä esimerkiksi huikean pinkki Hello Kitty -lastenteltta karppibivakkina (Karppikuumetta 15.6) jää nyt vain meikäläisen pään sisäiselle kiintolevylle.

Muutenkin blogi on viettänyt viime aikoina hiljaiseloa, mutta se ei suinkaan ole kuollut. Talvihorros kuvastaa vain todellista tilannetta: muut ajanvietteen ovat vallanneet kalenterin niin tehokkaasti, etten taida aloittaa pilkkimistä tänäkään vuonna. Varmaan sekin auttaisi, jos kaira olisi vaikka taloyhtiön verkkokomerossa eikä 400 kilometrin päässä vanhempien autotallissa. Mutta kevään tullen asialliset hommat saavat jäädä ja viimeistään huhtikuussa käynnistyy vapakausi.